Avainsana: ahdistus

Minä olen valpas ja varuillani, minä pelkään…mitä vielä tapahtuukaan.

Taas tauko kirjoittamisessa. Anteeksi lukijani. En ole pahalta ololtani pystynyt kirjoittamaan, ainakaan mitään positiivisuudella, jolla olen luvannut kirjoittaa. Tänään päätin saada tekstin aikaiseksi tämän hetkisestä elämästäni. Anteeksi taas, en kirjoita positiivisuuden kautta. Minä en jaksa hymyillä, iloita enkä olla onnellinen. Olen väsynyt, olen peloissani, olen ahdistunut enkä enää halua elää elämääni. Ei, en suunnittele itsemurhaa, mutta en jaksa elääkkään. Minä sinnittelen. Jo kuukausia olen ollut varuillani, varpaillani. Olen ollut ahdistunut ja hieman epäluuloinen. Viime viikkoina olen alkanut vahtimaan öisinkin sitä mitä tapahtuu. Hetkellisen helpotuksen sain kun mieheni lähti hetkeksi hoitoon omien ongelmiensa takia. Olin onnellinen ettei minun tarvinnut olla enää huolissaan hänestä. Helpotusta kesti päivän, ehkä kaksi. Epäluuloisuuteni alkoi syventyä. Ajatukseni ovat muuttuneet epärealistisiksi. Joku kutsui sitä harhaluuloiseksi. Hoitaja puhui psykoottisista läpilyönneistä. Ja me mieheni kanssa psykoottisesta masennuksesta. Ajatteluni pyörii miehessäni. Olen varma, että hän pettää, että hän lähtee, että hän vie minulta tyttäreni. Kaikki mitä hän sanoo, ei sano tai tekee vahvistaa minulle luulojeni olevan totta. Rakennan päässäni pitkiä ajatusketjuja, siitä kuinka pieni, merkityksetön asia, vahvistaa luulojeni olevan totta. Esimerkiksi mieheni pyysi omaa pankkikorttiaan itselleen (siellä ei ole rahaa). Minä päädyin siihen lopputulokseen että miehelläni on hoitopaikassaan suhde toiseen potilaaseen, jonka kanssa hän aikoo karata heti kun sosiaalitoimi maksaa meidän toimeentulotuen. Tämä esimerkki on yksi sadoista, joita kehittelen päässäni.

Pakko-oireet puolestaan myös vahvistavat sen että jotain pahaa tapahtuu. Toiminnot ovat samanlaisia kuin aina, mutta jos toiminto ei onnistu, se on selvä merkki, että elämäni romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Hui kauhea, sitä ahdistuksen määrää mitä epäonnistuneet toiminnot aiheuttaa.

Olen päivät sellaisessa ylivireystilassa. Ahdistunut, varuillani ja valppaana huomaamaan kaikki merkit. Iltaisin kun yritän rentoutua alan kuulla ääniä pään sisällä. Äänet tulevat pään etuosaan, kun taas ajatukset ovat takaosassa. Heti jos lakkaan ajattelemasta ja yritän kuunnella ääniä, ne lakkaa puhumasta. En siis tiedä mitä ne sanoo, joskus kuulen äitini äänen. Ajoittain äänet puhuvat ajatuksiani.

Hetkittäin tiedän olevani sairas. Toisella hetkellä harhani tuntuvat niin todelta, ettei mikään saa minua uskomaan että olen väärässä. Ja vaikka ajatukset kohdistuvat pääasiassa mieheeni, ajatuksia syntyy kaikkia kohtaan kenen kanssa olen tekemisissä.

Nyt minä en löydä positiivisuuttani, olen väsynyt, peloissani, hädissäni, äääääärimmilleen ahdistunut. Haluaisin luovuttaa, mutta onneksi en voi. Voi kuinka toivon olevani väärässä ja mitään pahaa ei tapahtuisi, minä en jaksa yksin.

Onnea ja pettymyksiä

Heipä hei vaan taas lukijat. Heti alkuun pahoitteluni siitä, etten ole löytänyt aikaa kirjoittamiselle. Aiheita kyllä on riittänyt niin, etten enää edes muista mistä kaikesta olen aikonut kirjoittaa. (Hölmö, kun ei kirjoita ylös heti ”inspiksen” iskettyä) Tällä kertaa ajattelin kirjoitella ihan vain kuulumisia, sillä näihin viikkoihin on mahtunut paljon kaikenlaista, iloa sekä surua.
12. päivä oli elämäni yksi onnellisimmista päivistä, sillä menimme avokin kanssa naimisiin. Voi onnea, vihdoin kauan suunniteltu avioituminen tapahtui ja minä sain yhteisen sukunimen mieheni ja tyttäreni kanssa, johon on kyllä ollut totuttelemista. Häämme eivät olleet mitkään suuret pirskeet. Kahvitimme vain vanhemmat ja isovanhemmat minun vanhempien luona ja ilalla biletettiin muutaman ystävän kanssa. Hääiltamme oli melkolailla onnistunut, mutta kokonaisuudessaan viikonloppu ei mennyt niin kuin piti. Valitettavasti emme saaneet tuoreen mieheni kanssa omaa rauhaa lainkaan hääviikonloppuna, sillä ystävämme ei syystä ja toisesta päässeet lähtemään kotoamme lauantaina, vaan viipyivät sunnutaihin. Tässä ei sinällään ole mitään kamalan väärää, mutta olin suunnitellut lauantain minun ja mieheni päiväksi, sillä tyttäremmekin yökyläili mummin ja papan luona koko viikonlopun. Ihmiset jotka minut tuntee tietävät, että tällainen suunnitelmien mönkään meneminen on minulle kovin vaikea sietää. Suren tätä menetettyä yhteistä aikaa vieläkin kovasti ja kirjoitan tätäkin tekstiä aikamoisen ahdistuksen vallassa. Tosin täytyy myöntää, että kun mieheni sanoi hänenkin olleen pettynyt ajasta jota emme saaneet olla kahden, helpotti oloani. En siis ole onnellinen, että miestäni harmittaa vaan olen iloinen, että hänkin todella toivoi aikaa kanssani ja en ole tunteideni kanssa yksin.
Hääiltaamme liittyvää surua lisää myös hyvin paljon se, että ne kaksi ystävää, jotka minä olin kutsunut, eivät kumpikaan tullut paikalle. Olin kovin pettynyt kun ne parhaimmat ihmiset, jotka saapuivat paikalle olivat mieheni ystävä ja mieheni sukulaistyttö. No, päätin sinä iltana etten anna paikalla olemattomien pilata iltaani. Ja onneksi mieheni kutsumat pitivät päivää tärkeänä ja tulivat paikalle, kiitos siitä heille <3 (ensi kerralla, jos osaisitte lähteäkin ajallaan 😉 ) Tässä siis iloa, onnea ja hieman pettymystäkin.

Meillä on välillä ollut muutenkin vaikeaa, miehelläni raskasta. En kuitenkaan ala blogissani avautumaan mieheni asioista, mutta omistani kerron sen verran että olen ollut ajoittain voimakkaan ahdistuksen sekä pelon vallassa. Järjettömästi olen pelännyt mieheni suunnitelevan minun jättämistä vaikka olemme juuri luvanneet loppu elämän toisillemme. Ihmettelen miksen pysty kestämään mieheni ”huono vointisuutta”, vaan alan heti rakennella kauhukuvia siitä kuinka taas jään yksin? Miksen uskalla jo viimeistään vaimona luottaa siihen, että elämä kantaa ja me olemme tässä yhdessä? No, pelkoni ja ahdistukseni ajoivat minut sanelemaan miehelleni kuinka hänen täytyy toimia ja ajatella. Yritin näin varmistaa, että asiat menevät parhain päin ja niin kuin olen suunnitellut. Tarkoitin hyvää, mutta jouduin pysähtymään ja menemään itseeni. Kun vihdoin päätin hiljentyä ja keskittyä kuuntelemaan miestäni, oivalsin mitä hän juuri nyt kokee ja käy läpi. Mitä hän toivoo ja haluaa. Kun vihdoin olin vastaanottavainen, aloin ymmärtää, että vaikka asiat eivät tule menemäänkään niin sanotusti minun tavallani, kaikki on hyvin. Ja asiat kääntyikin parhain päin, koko meidän perheen kannalta. Tämän em. ongelman myötä oivalsin myös etten minä voi määrätä mitä mieheni tekee elämälleen ja miten hän sitä elää, vaikka yhteistä elämää nyt eletäänkin. Me molemmat teemme itse päätöksemme ja olemme niistä myös vastuussa, niin itsellemme kuin toisillemmekin.

Näihin viikkoihin on siis mahtunut elämäni onnellisimpia hetkiä, mutta olen myös joutunut radikaalisti hyväksymään todellisuutta, voimatta muuttaa sitä. Todellisuus on mitä se on ja joskus me emme ole vallassa sen muuttamiseksi. Mutta me voimme ottaa sen hyväksyen vastaan, vaikkemme siitä pitäisikään.

Pahoista ajatuksista irti päästäminen

Olen ikäni kärsinyt ”ikävistä” ajatuksista. Saan itselleni todella ahdistuneen ja vaikean olon ajatuksillani. Ajattelen usein kuinka minua on kohdeltu kaltoin, loukattu ja mitä väärää minulle on tehty. Jään jumiin vanhoihin tapahtumiin, jotka ovat tapahtuneet aikoja sitten ja joista olisi jo pitänyt päästä yli. Mieleni lietsoo usein vihaa myös itseäni kohtaan, kuinka tyhmä, ruma ja lihava olen…kuinka olen nolannut itseni..kuinka kukaan ei voi minua rakastaa.
Näihin ahdistaviin ajatuksiin liittyy myös pakonomaisuutta, joudun syvälle ajatuksieni syövereihin, enkä pääse pois. En pysty lopettamaan kurjia mielikuvia ja pahojen muistojen muistelemista.

DKT:ssä ohjeistetaan havannoimaan ajatuksia tuomitsematta. Siihen olenkin ryhtynyt. Jo kuukausia olen ikävän asian ajattelemisen yhteydessä yrittänyt kuvailla ajatusta. ”Nyt sinulla on kurja ajatus, se ei ole totta..” tai ”nyt muistelen pahaa tapahtumaa, se on inhottava, ahdistusta herättävä ajatus, mutta se ei tapahdu uudestaan!”. Kuvailtuani ja lohdutettuani itseäni olen yrittänyt työntää ajatuksen vain pois. Se ei toimi. Mikään edellä mainitusta ei toimi. Ahdistus jää ja kieltämäni ajatus pyrkii aina vain uudestaan tietoisuuteeni. Alku viikosta minä kuitenkin keksin keinon, joka ainakin osittain ja välillä toimii. Ehkä harjoittelun myötä se alkaa toimia useammin ja aina vain paremmin.

DKT:ssa ohjeistetaan myös tekemään sitä mikä toimii. Olenkin päättänyt lopettaa havannoinnin ja ajatusten kieltämisen, koska ajatuksen analysointi saa minut vain entistä enemmän jumiin. Huomasin, että voin vain huomioida ajatukseni. Ja kun huomaan että ahdistava mielikuva tai muisto valtaa mieleni, päästän siitä heti irti. Annan myös tunteille tilaa, mutta en takerru ahdistukseeni, vaan annan senkin vain mennä. Kun esim. ikävä muisto valtaa mieleni; huomaan ajatuksen ja sanon: ”ai, ajattelet vanhaa tapahtumaa taas.” En annan muistolle mitään muuta ajatusta, huomioin sen, lopetan ajattelemisen ja keskityn siihen mitä olin tekemässä. Mikäli minua on jo ehtinyt alkaa ahdistamaan, annan senkin vain olla, touhuan omiani ja pian huomaan…tai oikeastaan huomaamattani..en enää ole jumissa vanhoissa vaan keskitynkin tähän hetkeen.

Ei tämäkään vielä ihan aina toimi, joskus ehdin upota niin syvälle pahoihin asioihin ja pahoihin oloihin, etten pääse sieltä pois. Mutta, yhä useammin minun ei sinne tarvitse enää mennä. Tämä saattaa kuulostaa helpolta ja yksinkertaiselta. Oikeastaan monelle varmaan tällainen taito on itsestään selvää, mutta ei minulle. Olen vuosia, oikeastaan koko elämäni, kärsinyt tällaisesta ahdistuksesta ja myös siitä epätodellisesta olosta mihin ahdistus usein johtaa. Tämä keino on kuitenkin, sanalla sanoen, helppo kun sen oppii. Minä jotenkin vain oivalsin, miten minun täytyy ajatuksiini suhtautua. Kyllähän sitä on jo vuosia toitotettu, ettei ajatukset ole tosiasioita, mutta nyt tiedän mitä tämä tarkoittaa käytännössä. Ajatukset ovat VAIN ajatuksia, mieleni tuottaa ne. Vaikka ajattelen olevani ruma, se ei tarkoita, että kaikki pitävät minua rumana tai että todella olisin sitä. Minä tajusin myös, ettei minun tarvitse ajatella turhia ikäviä asioita mitenkään loppuun, vaan ne voi katkaista heti kun tiedostaa ajattelevansa turhuuksia.

Nyt löytyi kyllä sellainen taito, että tätä voin ajan myötä varmasti hyödyntää muuhunkin. Mietin jo miten ehkä jonain päivänä voin päästää irti pakko-oireistani tällaisen ajattelun avulla.. mutta, asia kerrallaan.. Toivottavasti tästä oivalluksestani olisi myös jollekkin toiselle apua 🙂

Uusivuosi on alkanut ja arki koittanut

Hei vaan taas lukijani ja ihanaa vuoden alkua kaikille. Itselleni loppu vuosi, vuoden vaihde ja alku vuosi on ollut kaiken kaikkiaan ihana. Stressaava, mutta ihana. Hetkeen keskittyminen ja asia kerrallaan toimiminen hermoilematta ei onnistunut ihan niin kuin olisin halunnut, mutta onneksi minulla on aikaa harjoitella. Juhlia ja järjestelyitä riitti loppu vuodelle ja välillä koristeltiin kakkua itku silmässä, ettei mistään muka tule mitään. Kuitenkin kaikki meni loppujen lopuksi hyvin, myös pelkäämäni joulu. Jouluaattona olin kovin ahdistunut, ehkä peloistani johtuen, mutta mitään ikävää ei sattunut ja mistään ikävästä ei puhuttu. Uutenavuotena riitti taas syytä ilotulituksille, kun juhlimme tyttäremme syntymäpäivää. Loppiaisena saimme mieheni kanssa ”omaa-aikaa”, kun tyttö yökyläili mummin ja papan luona. Nyt on pyhät vietetty ja on ollut aika palata normaali arkeen.

Eilen se paluu arkeen sitten alkoi DKT-ryhmä tapaamisella. Ryhmään mennessä vointini oli jokseenkin huono. Olin väsynyt, ahdistunut ja dissosioin. Matkalla ryhmään käytiin jo paniikin puolella. Päässäni jumitin ajatuksessa, etten mene tapaamiseen. Ajattelin, että sieltähän voi olla 4 kertaa pois, ennen kuin lentää ryhmästä.  Minä kuitenkin työnsin väkivalloin jumiutuneen ajatuksen pois, otin Opamoxin ja marssin terapiaan. Olin paikalla hyvissä ajoin ennen alkua ja ehdin vielä muistuttaa itseäni, että olen luvannut panostaa tähän täysillä, vaikkei se aina tunnukkaan hyvältä! Niinpä minä kuuntelin, mahdollisuuksien mukaan keskittyneesti, koko 1 tunnin ja 45 minuuttia. Osallistuin myös keskusteluun, vaikka se, huonosta voinnista johtuen, tuntui pelottavalta. Menin myös pyytämään kannuun lisää maitoa, vaikka käteni tärisivät kuin haavan lehdet ja tiesin maidon läikkyvän lattioille. Olin ylpeä itsestäni, kun ohjaaja vain totesi, että: ”nyt sinun täytyy vain sietää käsiesi tärinä.” ja minä tyttö siedin.

Puhuimme eilen tunne mielestä, järki mielestä ja viisaasta mielestä. Kotitehtäväksi saimme taulukon johon kirjata joka päivä tilanteita joissa käyttää edellä mainittuja. Huomaan jo kahden päivän jälkeen että aikaisemmista DKT:sta on jotain jäänyt käteen, sillä monessa tilanteessa osaan jo automaattisesti ajatella viisaasti, en lähde liika tunteiden mukaan, mutten ryhdy myöskään pelkästään loogiseksi ja ”järkeväksi” kaikissa asioissa. Myönnän kyllä, että monissa tilanteissa tunne mieli voittaa järjen, mutta tarkoitan, että monissa arjen tilanteissa osaan toimia viisaasti, kuunnellen molempia puolia itsestäni.

On DKT:sta jäänyt paljon muutakin mieleen ja ”takaraivoon”, mutta kirjoittelen niistä silloin kun ne ovat ”ajankohtaisia” ja tulevat esille arjessa. Kirjoittelen myös DKT:sta ja tietenkin kaikenlaisesta kehityksestä ja oivalluksista mitä matkan varella sattuu tulemaan. Tässä nyt vuoden alkuun tällainen lyhyt postaus, kirjotelen taas.

Ps. On ollut huimaa nähdä kävijälaskurin lukua, joka on (minun mielestä) noussut hurjasti parissa kuukaudessa. Tiedostan toki, että siellä on varmasti myös ”vahingossa” sivulle eksyneitä, mutta olen kovin iloinen ihan vain muutamasta tai vaikka yhdestäkin lukijasta, joka palaa blogiini. Suuri kiitos siis kaikille lukijoille edellisen vuoden lopusta ja toivotaan, että osaan jatkossakin kirjoittaa niin, että sitä haluaa lukea 🙂 Ja minulle saa ehdottomasti antaa palautetta, arvostan niin ruusuja kuin risujakin 😀

Pelottava, kultainen joulu

Olen pohdiskellut aiheita mistä kirjoittaa ja päädyin, näin joulun alla, kirjoittamaan ihan vain kuulumisia ja tunnelmia.

Rakastan tätä aikaa vuodessa. Ensimmäiset lumihiutaleet herättävät minut eloon, vaikka tänä vuonna ohut lumipeite sulikin nopeasti pois. Yleensä olen syksyn, aina ensilumeen asti, kovin masentunut. Tämä vuosi on siinäkin poikkeava, sillä minulle löytyi sopiva masennuslääke jo alku syksystä. Mutta vaikka olenkin voinut melko hyvin, piristyin silti entisestään hetken maassa ympäristöä valaiseesta lumesta. Myös tuleva joulu aktivoi minua. Aina ennen joulua minusta tulee esiin eräänlainen innostuja. Kyllä sitä innostujaa näkyy muutenkin kuin jouluna, mutta tähän aikaan vuodesta on mahdottoman kiva suunnitella tulevaa vuotta. Ja jouluakin. Tällä hetkellä kaikki mitä teen onnistuu ja kaikki mitä teen tuntuu hyvältä.

Kuitenkin vaikka pääosin hymyilen ja nautin olostani, olen välillä myös kovin ahdistunut. Kaikessa ihanuudessaan tämä hetki vuodesta on kovin kovin ristiriitainen. Aina välillä, joulun suunnittelun lomassa, putoan. Putoan syvään ahdistukseen. Minulle jouluun on aina liittynyt alkoholi. Lapsuudenkodissa juotiin ja siitä seurasi useasti myös riitoja. Eipä silti, kasvaessani vanhemmaksi myös minulle itselleni joulu on tarkoittanut juomista, yleensä humalahakuista juomista. Siinä suhteessa pitäis olla tulossa erilainen joulu. Tämä on tyttäreni ensimmäinen joulu ja siitä pidän huolen ettei lapseni mieleen jää jouluista humalaiset ja riitelevät ihmiset. Vietämme joulun vanhempieni kanssa. Tytön mummi ja pappa ovatkin samoilla linjoilla, ettei joulusta tehdä mitään ryyppy juhlaa. Mutta… silti joulu herättää minussa vaikeita tunteita, mikä ilmenee pääasiassa ahdistuksena ja epätodellisena olona.
Jouluisin on nostettu usein esille minulle todella vaikeaa asiaa, traumaa. En tiedä miksi siitä pitää puhua aina jouluisin. Jaksan silti uskoa, ettei tänä vuonna kukaan halua pilata pikku prinsessamme ensimmäistä joulua, mutta pelkään silti… entä jos siitä asiasta taas puhutaan…?? Ihminen joka tämän asian yleensä ottaa esille, saa minut vajoamaan lapsen tasolle. Minua alkaa pelottaa, kiusaajani vaikuttaa niin voimakkaalta etten mahda hänelle mitään. En uskalla sanoa vastaan, nielen vain ikävät tunteeni ja yritän kestää… Toimin, tunnen ja ajattelen juuri niin kuin lapsi. Juuri niin kuin lapsena. Mutta tällä kertaa minulla on turva. Onneksi minulla on mieheni, joka tietyissä tilanteissa osaa suojella minua ja puolustaa. Itse minulla ei tällaisissa tilanteissa näitä taitoja ole. En osaa puolustautua, enkä osaa ilmaista mitä otan vastaan ja mitä en.

Kyllä meni synkäksi tämä tunnelmista kirjoittaminen. Kun aloin kirjoittaa, ajatukseni olivat siinä, että tämä vuoden aika piristää. Päädyinkin kuvaamaan ahdistusta ja lapseksi vajoamistani. Ajattelin jo, etten julkaise tätä tekstiä, mutta tulinkin siihen lopputulokseen, että tämäkin kertoo minusta jotain. Tässä siis taas rehellistä pohdintaa siitä, minkälaisia tunteita (myös ikäviä) tämä ”kultainen” joulu minussa herättää..
Huomaan olevani kovin ristiriitainen ihminen..

Viha, syyllisyys, häpeä – Negatiivisten tunteiden tunteminen

Lupailin kirjoittaa kuluneesta vuodesta, mutta huomasin, että siitä artikkelista onkin tulossa melko pitkä.. Siksi väliin taas ihan muuta ajatusta. Nyt mielessäni on pyörinyt negatiiviset tunteet, joita en uskalla tuntea ja ajattelin tähän väliin avata tätä asiaa..

Minun on vaikea yleensäkään tunnistaa negatiivisia tunteita. Avopuolisoni sanoi kerran, etten koskaan ole esim. vihainen, valitan aina vaan että minua ahdistaa. Yleisesti ottaen, tilanteissa joissa pitäisi tuntea vihaa, surua, inhoa yms., tunnen aina vain ahdistusta. Ajoittain minulla on erittäin ikävä olo, milloin kenenkin takia. Vaikka kyseessä olisi läheinen, en uskalla ajoissa näyttää esim. vihaisuuttani, olen vain hiljaa padoten negatiiviset tunteet sisälleni. Näin tunne kasvaa sisälläni järjettömiin mittasuhteisiin. Tunteet alkava ilmetä pakonomaisina ajatuskierteinä. Ajattelen mitä ko. henkilölle sanoisin, kuinka inhottava ihminen tai hänen käyttäytymisensä on ja kuinka minua on kohdeltu ja kohdellaan. Tällainen ajattelu ei jätä minua rauhaan, ajattelen näitä asioita jatkuvasti.. Tämä pakkoajattelu sekä mieleni lietsoma paha olo, saa minut hirvittävän ahdistuneeksi. Kaiken kaikkiaan minä siis pelkään näyttää negatiivisia tunteita ja siksi suljen ne kokonaan pois. Minä ikään kuin varastoin tunteeni ja kun ne syystä tai toisesta pääsevät ulos, ne räjähtävät käsiin. Kun tunteet vyöryvät mielen piiloista, minä en kestä niitä, koska ne ovat niin suuria. Ennen ne purkautuivat huutamalla, riehumalla, tavaroiden heittelyllä ja itsensä vahingoittamisella. Viime aikoina purkaukset ovat olleet melko harvassa ja silloinkin ne tulevat lähinnä sanallisina hyökkäyksinä. Tämä kehitys on hyvä, sillä en halua tyttäreni kärsivän äidin epävakaasta riehumisesta. Kuitenkin kun tunteeni ryöppyävät kerralla ulos, jälkeenpäin tilanteen ollessa ohi, en juurikaan muista mitä olen sanonut ja aiemmin myös tehnyt. Se miksi enää ei tule niin suuria ylilyöntejä parisuhteessani, johtuu varmasti paljolti siitä, että minulla on ihana mies joka ei provosoi heikkouksiani. Kuitenkin ajoittain, vajoan tunteiden valtaan haluamattani, jos esim. koen mieheni olevan välinpitämätön. (Oli se sitten kuviteltua tai todellista.)
Vihan tunteita en missään tapauksessa voi näyttää varsinkaan niille ihmisille, jotka koen minua vahvemmiksi tai niille, jotka voisivat suuttuessaan loukata minua. Pelkoni on, että vahva ihminen saattaisi ”tuhota” minut. Tällä hetkellä uskallan turvallisesti riidellä ainoastaan puolisoni kanssa. Hän onkin elämässäni turvallisin ihminen (vaikeuksista huolimatta), johon luotan niin paljon, että voin suuttuakin. Muiden kanssa minä vain suljen ikävät asiat mieleni sopukoihin. Padon sisälleni vihaa ja kun ahdistus kasvaa tarpeeksi suureksi, vihan kohde tuntee suuttumukseni kiukutteluna, mielenosoittamisena ja kylmyytenä. Yleensä paha oloni johtuu useista sisälleni piilottamista asioista joista en ole koskaan uskaltanut puhua. Paha olo on osa nykyisyyttä ja osa menneisyyttä. Ja koska en puhu, tunteideni kohde ei tiedä mistä on kyse, vaikka huomaa minun olevan jääkylmä. Tiedän kyllä sen olevan väärin. On kohtuutonta, että kiukuttelen henkilölle, eikä hän tiedä miksi. Luultavasti minä en edes kertoisi, vaikka suoraan kysyttäisiin. Tällaisten ikävien tunteiden kohteena yleensä ovatkin juuri nämä edellä mainitut vahvemmat ihmiset, jotka teoriassa voisivat tuhota minut sekä elämäni.

No niin, harvoin siis kykenen tuntemaan näitä tunteita ja vielä harvemmin pystyn niitä rakentavasti näyttämään. On kuitenkin olemassa kaksi negatiivista tunnetta, joita avoimesti pystyn tuntemaan, liiankin syvästi. Nämä tunteet ovat syyllisyys ja häpeä. Erona edellä kertomaani on se, että tunteen kohde olen minä itse. Sisälläni on häpeän vuori ja se vain jatkaa kasvamistaan. Minä en koskaan unohda asioita, jotka saa oloni häpeälliseksi, olivat ne sitten suuri tai pieniä asioita. Kerään häpeääkin sisälleni ja se kuormittaa minua vuosi vuodelta enemmän. Toki minun täytyy ylistää tässäkin kohtaa avopuolisoani, hän on auttanut minut yli eräästä hyvin häpeällisestä, traumaattisesta ja syyllisyyttä aiheuttavasta tapahtumasta. Hän auttoi minua ikään kuin antamalla minulle anteeksi. Hän hyväksyi tapahtuneen, ei syyllistänyt ja todella näki, kuinka vaikea asia oli juuri minulle. Hän siis on hiukan keventänyt kantamaani taakka :). Juu ja toinen tuttu tunne minulle on siis syyllisyys, tunne sitä lähes kaikesta. Minä saatan muistaa jopa lapsuudessani tekemiä tai sanomia asioita ja joutua syyllisyyden syövereihin. Minä en kykene unohtamaan virheitäni, saatikka antamaan niitä itselleni anteeksi. Syyllisyys liittyy myös läheisesti aiemmin puhumaani kiukutteluun, mielen osoittamiseen eli piilotettuun vihaan. Kun olen kylmä toista ihmistä kohtaan, tunnen pian siitä suurta syyllisyyttä. Käytökseni ja tunteeni ovat usein vaikeassa ristiriidassa. Toisinaan vihaan ihmistä ja hymyilen/nauran näennäisesti iloisena, toisinaan rakastan ja voin silti olla ilkeä. Välillä koen, etten hallitse itseäni enkä tiedä mitä sisimpäni viestiä kuuntelisin. Minä tiuskin ihmiselle, koska syystä tai toisesta minä sillä hetkellä vihaan häntä, mutta samalla vihaan itseäni koska olen sellainen. Ahdistun suunnattomasti, kun alan ajatella miltä itsestäni tuntuisi, jos minua kohdeltaisiin samoin. Tunteet rakkaus, viha, välittäminen, syyllisyys sekoittuvat enkä tiedä mitä tehdä. Mieleni näkee usein miten parhaaksi sulkea tunteet pois, mutta sen seurauksena minua jää repimään suunnaton ahdistus.

Rakkaat lukijat, kommentoikaa 🙂 Jos jollain on keinoja selviytyä tällaisten tunne-elämän ongelmien kanssa niin kertokaa ihmeessä, itse olen näille ainakin toistaiseksi keinoton.