Olen ikäni kärsinyt ”ikävistä” ajatuksista. Saan itselleni todella ahdistuneen ja vaikean olon ajatuksillani. Ajattelen usein kuinka minua on kohdeltu kaltoin, loukattu ja mitä väärää minulle on tehty. Jään jumiin vanhoihin tapahtumiin, jotka ovat tapahtuneet aikoja sitten ja joista olisi jo pitänyt päästä yli. Mieleni lietsoo usein vihaa myös itseäni kohtaan, kuinka tyhmä, ruma ja lihava olen…kuinka olen nolannut itseni..kuinka kukaan ei voi minua rakastaa.
Näihin ahdistaviin ajatuksiin liittyy myös pakonomaisuutta, joudun syvälle ajatuksieni syövereihin, enkä pääse pois. En pysty lopettamaan kurjia mielikuvia ja pahojen muistojen muistelemista.
DKT:ssä ohjeistetaan havannoimaan ajatuksia tuomitsematta. Siihen olenkin ryhtynyt. Jo kuukausia olen ikävän asian ajattelemisen yhteydessä yrittänyt kuvailla ajatusta. ”Nyt sinulla on kurja ajatus, se ei ole totta..” tai ”nyt muistelen pahaa tapahtumaa, se on inhottava, ahdistusta herättävä ajatus, mutta se ei tapahdu uudestaan!”. Kuvailtuani ja lohdutettuani itseäni olen yrittänyt työntää ajatuksen vain pois. Se ei toimi. Mikään edellä mainitusta ei toimi. Ahdistus jää ja kieltämäni ajatus pyrkii aina vain uudestaan tietoisuuteeni. Alku viikosta minä kuitenkin keksin keinon, joka ainakin osittain ja välillä toimii. Ehkä harjoittelun myötä se alkaa toimia useammin ja aina vain paremmin.
DKT:ssa ohjeistetaan myös tekemään sitä mikä toimii. Olenkin päättänyt lopettaa havannoinnin ja ajatusten kieltämisen, koska ajatuksen analysointi saa minut vain entistä enemmän jumiin. Huomasin, että voin vain huomioida ajatukseni. Ja kun huomaan että ahdistava mielikuva tai muisto valtaa mieleni, päästän siitä heti irti. Annan myös tunteille tilaa, mutta en takerru ahdistukseeni, vaan annan senkin vain mennä. Kun esim. ikävä muisto valtaa mieleni; huomaan ajatuksen ja sanon: ”ai, ajattelet vanhaa tapahtumaa taas.” En annan muistolle mitään muuta ajatusta, huomioin sen, lopetan ajattelemisen ja keskityn siihen mitä olin tekemässä. Mikäli minua on jo ehtinyt alkaa ahdistamaan, annan senkin vain olla, touhuan omiani ja pian huomaan…tai oikeastaan huomaamattani..en enää ole jumissa vanhoissa vaan keskitynkin tähän hetkeen.
Ei tämäkään vielä ihan aina toimi, joskus ehdin upota niin syvälle pahoihin asioihin ja pahoihin oloihin, etten pääse sieltä pois. Mutta, yhä useammin minun ei sinne tarvitse enää mennä. Tämä saattaa kuulostaa helpolta ja yksinkertaiselta. Oikeastaan monelle varmaan tällainen taito on itsestään selvää, mutta ei minulle. Olen vuosia, oikeastaan koko elämäni, kärsinyt tällaisesta ahdistuksesta ja myös siitä epätodellisesta olosta mihin ahdistus usein johtaa. Tämä keino on kuitenkin, sanalla sanoen, helppo kun sen oppii. Minä jotenkin vain oivalsin, miten minun täytyy ajatuksiini suhtautua. Kyllähän sitä on jo vuosia toitotettu, ettei ajatukset ole tosiasioita, mutta nyt tiedän mitä tämä tarkoittaa käytännössä. Ajatukset ovat VAIN ajatuksia, mieleni tuottaa ne. Vaikka ajattelen olevani ruma, se ei tarkoita, että kaikki pitävät minua rumana tai että todella olisin sitä. Minä tajusin myös, ettei minun tarvitse ajatella turhia ikäviä asioita mitenkään loppuun, vaan ne voi katkaista heti kun tiedostaa ajattelevansa turhuuksia.
Nyt löytyi kyllä sellainen taito, että tätä voin ajan myötä varmasti hyödyntää muuhunkin. Mietin jo miten ehkä jonain päivänä voin päästää irti pakko-oireistani tällaisen ajattelun avulla.. mutta, asia kerrallaan.. Toivottavasti tästä oivalluksestani olisi myös jollekkin toiselle apua 🙂