Turhia pelkoja

Lyhyen lyhyt päivitys 🙂

Olen ollut kotona pian kuukauden. Minkäänlaisia käyttöhaluja ei ole tarvinnut kärsiä. Minulla ei ole minkäänlaista kaipuuta takaisin vanhaan, päinvastoin nautin elämästäni juuri nyt, juuri sellaisena kuin se on. 
Mutta, minua vaivasi pitkään kauhea pelko. Pelkäsin niin, että valtava ahdistus oli koko ajan läsnä. Minä pelkäsin kuollakseni, että lähden käyttämään. Ajattelin alituiseen, että mitä jos psyykkinen vointini romahtaa, jos masennun ja alan taas kokea etten halua elämääni, lapseni tuntuisi vain taakalta. Pienintäkään merkkiä tällaisesta romahtamisesta ei ollut havaittavissa. Mutta se pelko oli suuri, koska uskon em. tilanteen olevan ainoa, missä retkahdus voisi olla lähellä. Siis jos menettäisin todellisuuden tajuni. Tähän pelkoon sain helpotuksen vertaistukiryhmästä. Eräs vertaiseni sanoi, ettei kukaan lähde käyttämään vahingossa. Sain oivaltaa, että joutuisin tekemään monen monta valintaa ennen kuin olisin kentällä. Ja niitä valintoja minä en usko tekeväni. Hän muistutti myös, että voin rauhassa romahtaa, ryhmässä on monta tukijaa 🙂 Näin, se ahdistus oli tiessään, mitään sellaista ei voi tapahtua, mitä en itse päätä tehdä, ainakaan päihteiden käytön suhteen. Ja minä tiedän, että jos palaan kentälle, kuolen.
Ja kuolen vieläpä hyvin nopeasti, joten minun olisi sama tappaa itseni. Eli on yhtä realistista pelätä päihteiden käyttöä kuin yks, kaks hetkenmielijohteesta tapahtuvaa itsemurhaa.

Minulla on siis kaikki paremmin kuin hyvin. Minulla on maailman ihanin kohta kolme vuotias neiti, ympärillä päihteettömiä ystäviä, tukea antavat vanhemmat, opinnot avoimessa yliopistossa yms. yms. Hetki ja päivä kerrallaan.

Suuttuminen ja syyllisyys

Taas kerran tekstini liittyy syyllisyyteen. Kärsin kovasti kevään tapahtumista, mutta en nyt keskity pääasiassa siihen. Kirjoitan vihan tunteen aiheuttamasta syyllisyydestä.

Erityisesti jos suutun tyttärelleni minussa herää syyllisyys. Luulen sen osittain johtuvan siitä, että omat odotukset äitiydelleni ovat korkeat. Minun pitäisi omasta mielestäni olla koko ajan rakastava vanhempi, jolla riittää kärsivällisyyttä. Haluaisin aina vain hymyillä lempeyttä huokuen. Kun sitten menetän malttini ja korotan ääntäni, koen epäonnistuneeni äitinä. 
Syyllisyys kumpuaa varmaan myös pelosta. Vihan tunne on minulle vaikea käsitellä ja päihtyneenä se on ollut myös täysin hallitsematon tunne. Parisuhteessani sain vaikeita itku-, raivokohtauksia, joiden aikana menetin totaalisesti kontrollin. Vahingoitin pääasiassa itseäni, joskus puolisoani ja tavaroita. Näistä olenkin jo kertonut aiemmin. Koskaan en ole vahingoittanut lastani, huutamista lukuunottamatta, mutta kokemus vihan hallitsemattomuudesta pelottaa. Vaikkakaan en ole minkäänlaisia ”kohtauksiakaan” saanut erottuani reilusti yli vuosi sitten. 
Kuitenkin ennen hoitoon lähtöä, koen huutaneeni tytölleni alituiseen. Se oli todella väärin, koska purin vain pahaa oloani lapseen. Vaikka käytin päihteitä vain tytön olessa hoidossa, jatkuva paha olo käytöstä oli läsnä. Voin huonosti ja olin kireä ja vihainen koko ajan. Nyt on vaikea hyväksyä, että joskus ihan jokainen vanhempi menettää malttinsa, korottaa ääntään ja rajaa lastaan. Kun huudan lapselleni, muistan aina mitä oli puoli vuotta sitten. Enkä voi antaa itselleni anteeksi.

Tämän luulen olevan juuri avain tähän syyllisyyteen. Itselleen anteeksi antaminen. Olen saanut hurjasti kärsivällisyyttä ja jos huudan tyttärelleni, siihen on yleensä järkevä syy. En huuda siksi, että olen väsynyt, vieroitusoireiden vallassa tai psyykkeeni on romahtamassa. Korotan ääntäni koska siihen on aihetta. Esimerkkinä, yhtenä päivänä kokeilin onko tytön suussa kivi, kun narskutteli. Hän puri minua takahampailla kovin sormeeni. Ei päästänyt irti vaikka käskin lopettaa. Kun hän vihdoin lopetti, minä ihan kovalla äänellä ja tiukasti sanoin: ”sinä et ikinä koskaan milloinkaan, missään tilanteessa pure ketään!”. En tiedä toiminko oikein, mutta syyllisyys oli suuri kun lapsi alkoi itkien pyytämään anteeksi. Vanhempana minun ei ehkä olisi tarvinnnut korottaa ääntäni niin kovin, mutta jossain määrin tilanne oli ymmärrettävä. Tässä kohtaa minun kuuluukin rajata lastani. Minun tulisi oppia, ettei asiat ole enää niin kuin ne olivat puoli vuotta sitten. Se olisi helpompaa kun kykenisin antamaan itselleni menneet anteeksi. Anteeksi anto olisi myös tyttäreni kannalta parasta. Syyllisyys on raastava tunne. Toinen tärkeä seikka, jonka psyk.polin hoitaja toi esille, on tunteen hyväksyminen. Olen yrittänyt ajatella, että syyllisyys nyt vain kuuluu tähän kohtaan elämää. Yritän olla takertumatta tunteeseen, antaa sen vain tulla ja mennä. Hyväksyä sen olemassa olo. Aion antaa itselleni aikaa tämän syyllisyys-taistelun kanssa.

Tälläinen lyhyt pohdinta tähän kohtaan 🙂 Mukavaa syksyä lukijat <3

Kasvukipuja yhteisössä

Ajattelin tässä avata syvemmin matkastani päihdekuntoutuksessa. En halua, enkä edes tiedä saisinko, mainita paikan nimeä. Kyseessä kuitenkin on yhteisöhoito, joten puhun yhteisöstä.

Tulin yhteisöön lyötynä. Addiktioni oli nujertanut minut. Olin löytänyt henkilökohtaisen pohjani, syvemmälle en enää voinut vajota.. olinhan antanut lapseni pois. Olin peloissani, epätoivoinen ja voi kai puhua harhaisuudestakin. Erään sanoja lainatakseni; olin yhteisöön tullessa ”ihan sekaisin!”. En kunnolla edes muista ensimmäisiä viikkoja, mutta minulle on kerrottu, että ensi töikseni luettelin liudan psykiatrisia ongelmia, joista kärsin.
Olinhan minä huonossa hapessa. Muistan kuinka koin kaikkien vihaavan minua, haluavan minusta eroon ja juonivan minua vastaan. Räikein muistoni alusta on kun kuvittelin toisen asiakkaan kuvaavan minua yhteisön puhelimella ja lähettelevän sitten videokuvaa omille ystävilleen kertoen ”millainen idiootti meillä täällä on!”.

Harhaisuus helpotti hiljalleen yhteisön muuttuessa, mutta todellinen taistelu vasta alkoi. Aloin kärsiä sietämättömistä käyttöhaluista. Minulla oli kaiken aikaa voimakkaita ja todentuntuisia mielikuvia piikittämisestä, saatoin jopa tuntea pirin suonissani. Kamppailin kahden vaiheilla; käyttääkö vielä vai ei. Pelastukseni oli suurehko vastuutehtävä jonka sain hoidettavakseni. Toinen apu tapahtui omassa ajattelussa. Päätin luovuttaa. Lakkasin taistelemasta. Hyväksyin, että toipuvalla narkkarilla on käyttöhaluja, mutta se ei kuitenkaan tarkoita, että minun tarvitsisi enää käyttää. Halut ovat ajatuksia, niiden ei tarvitse johtaa toimintaan. Olen kyllä varma, että jos tyttäreni ei olisi ollut hoidossa kanssani, olisin lähtenyt vetämään. Olen kiitollinen, että sain kärsiä nuo sietämättömät himot turvallisessa ympäristössä. Se oli yksi elämäni vaikeimmista kamppailuista, mutta selvisin siitä ja nyt olen saanut olla ilman vetohaluja. Toki käyttöajatuksia on silloin tällöin edelleen, mutta en ole käynyt käyttääkö vai ei-taistelua pitkään aikaan. Vakaa aikomukseni on pysyä puhtaana. Pelko käyttämään joutumisesta on edelleen suuri, mutta se vain vahvistaa minussa halua olla nyt hyvä äiti lapselleni.
Käyttöhalu-taistelun jälkeen taistelin vielä syyllisyyden ja ulkopuolisuuden tunteen kanssa.

Syyllisyys on tunne, jonka kanssa taistelen edelleen. On kauheaa ajatella miten olin valmis jättämään lapseni. Ainoa onni on, että tulin ajoissa järkiini. Lasta ei ehditty sijoittaa sijaisperheeseen. Eräs sunnuntai pyörin kotona – krapulassa, laskuissa, totaalisen tuskissani. Tiesin etten voinut elää ilman lastani. Oli selviö, että ilman tyttö tapan itseni.. joko huumeilla tai nopeammin olisin riistänyt henkeni kerta heitolla. Järjettömässä syyllisyyden ja ikävän tuskassani päätin soittaa lastensuojeluun, että haluan lapseni kanssa hoitoon. Soitin seuraavana aamuna. Sain kuulla, että tytölle oli juuri löytynyt sijaiskoti, mutta onnekseni minun ehdotukseen tartuttiin ja alettiin järjestää hoitopaikkaa. Kaksi viikkoa olin hoidossa yksin. Elämäni pisimmät kaksi viikkoa. Kun sain tytön luokseni aloin ymmärtää kuinka suuresti häntä rakastankaan. Myöhemmin eräällä kotiharjoittelulla se tunne todella iski tajuntaan. Huomasin olevani onnellinen. Onnellinen siitä että on me, me kaksi. Juuri me, eikä muuta tarvita.
Minulla oli syntynyt suhde mieheen, joka oli toisessa hoitolaitoksessa. Kun hän päätti lähteä käyttämään oivalsin sen. Minä en tarvitse miestä. En tunnekuohuja, en pettymyksiä. Ainoa asia millä tässä maailmassa on merkitystä on lapseni.
Mutta syyllisyys, se kalvaa.
Toisaalta olen ajatellut, että suuren äidinrakkauden myötä, jonka olen saanut, on tullut syyllisyys. Toisaalta syyllisyys on antanut minulle kärsivällisyyttä. Haluan olla hyvä äiti.

Ulkopuolisuus on ikävä tunne. Se tunne valtasi minut uudelleen loppuvaiheessa hoitoa. Yhteisö muuttui muuttumistaan ”pitkän” hoitoni aikana. Kirjoitan sanan pitkä heittomerkeissä, koska koen hoitoni olleen vähintäänkin sen pituinen kuin tarvitsin. Ikävä kyllä hoidot ovat nykyään kovin lyhyitä, vain muutaman kuukauden mittaisia, joten minun hoidostani täytyy puhua pitkänä hoitona. Tarvitsin viidestä kuukaudesta jokaisen päivän, vaikkakin olin uloskirjautumassa jo kolme viikkoa ennen hoidon päättymistä ulkopuolisuuden tunteen vuoksi. Koin ettei yhteisö enää toiminut. Vastuutehtäviä ei hoidettu niin kuin piti ja näin epäkohtia joka puolella. Yhteisöön muodostui klikki, jonka ulkopuolelle koin jääväni. Silloinkin kun yhteisö ei mielestäni toiminut, sain oppia itsestäni. Olen edelleen epävarma. Pelkään, että minusta ei pidetä ja heti kun joku porukka viettää enemmän aikaa keskenään, ajattelen että minussa on jotain vikaa kun minua ei pyydetä mukaan.
Tällä kertaa kokemukseni ei musertanut minua, muistin että oli yhteisö johon kuuluin olennaisesti ja minusta pidettiin. Oivalsin, että uudessa yhteisössä olin suurimman osan ajasta pois ja monet eivät tunteneet minua juuri ollenkaan. Uloskirjautumis ajatukseni muuttui kun puhuin yhden toisen asiakkaan kanssa. Keskustellessa muistin, miten olin monille sanonut hoidon aikana, että ”pysy täällä, tuntu miltä tuntu!”. Oli aika toimia omien neuvojen mukaan. Olen kiitollinen, että hoidin hoidon kunnialla loppuun.

Nyt on hyvä olla kotona. Olen onnellinen. Olen kiitollinen. Ja olen helpottunut, ettei minun tarvitse enää käyttää.