DKT ymmärtää epävakautta

Olen miettinyt tätä Dialektista käyttäytymisterapiaa (DKT). Muistan vuosia sitten kun kävin sitä ensi kertaa ajattelin, ettei tällaiset uudet taidot voi mitenkään toimia. Mietin, että miten ne muka auttaisi pahaan oloon, ahdistukseen ja muihin ongelmiin. Mitä hyötyä on mindfulness-harjoituksista tai muista ahdingonsietokeinoista ja niin edelleen.. Kuitenkin olen nyt käydessäni terapiaa uudestaan huomannut, että monia taitoja on jäänyt takaraivoon. En ole sitä ennen ymmärtänyt, mutten käyttäydy enää niin ”epävakaasti”. Uskon täysin sen johtuvan niistä taidoista, jotka (ehkä tiedostamattani) omaksuin ensimmäisessä terapiassa. Nyt alkaneen terapian edetessä, on todella ihanaa huomata, että on paljon taitoja joita käytän automaattisesti ja sitäkin enemmän kaikenlaista kypsää käyttäytymistä jonka hallitsen sujuvasti. Ja näiden asioiden myötä epävakaus on hellittämässä otettaan.

Tämän terapian alkaessa ensimmäinen ajatus joka DKT:aa kohtaan heräsi oli, että miksi kaikesta syytetään minua. Tuntui epäreilulta, että minun pitää muuttaa käytöstäni ja ajatuksiani sekä selvitä erilaisilla taidoilla niissäkin tilanteissa joissa minua kohdellaan väärin. Siis miksi MINUN pitää toimia toisin, vaikkei syy ole minussa. Edellinen tekstini hipoi juuri tätä asiaa, jonka jokin aika sitten oivalsin. Ymmärsin, että voidakseni paremmin, minulla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin etsiä helpotusta itsestäni. Minähän en voi toista ihmistä muuttaa. En voi vaikuttaa siihen miten toinen ihminen ajattelee, tuntee ja käyttäytyy. Ja vielä vähemmän voin vaikuttaa niihin asioihin jotka ovat jo kauan sitten tapahtuneet. Kun tunnen ahdistusta esimerkiksi traumoistani ja elän tapahtumia kerta toisensa jälkeen uudelleen, en voi palata meneisyyteen ja muuttaa vahingoittaneiden ihmisten toimia. Jos silloin haluan helpotusta ahdistukseeni, minun on pakko kohdata omat ajattelumallini ja etsiä keinoja selviytyä itsestäni. Tämä on vain yksi esimerkki. Mutta, DKT antaa minulle näitä keinoja. DKT antaa keinoja selviytyä ylipäänsä elämästä hieman paremmin. Koenkin, että tämä terapia on minulle henkilökohtaisesti tällä hetkellä juuri se apu mitä tarvitsen, jotta voin voida edes hitusen paremmin ja elää ”taidokkaammin”.

Oivalsin myös viime ryhmätapaamisen jälkeen, että DKT todella ymmärtää epävakautta. Kävimme läpi äärimmäisestä ahdingosta selviytymisen keinoja. Aloitimme ihan sillä, miten aivot tällaisissa tilanteissa toimii. Mikä on nopea ensiapu ”hätä”-tilanteessa. Miten saa rauhoituttua sen verran, että kykenee ajattelemaan ja sen myötä ottamaan käyttöön oppimiaan taitoja. Terve ja normaali ihminen tarvitsee tällaisia taitoja todennäköisesti harvemmin. Joku ehkä ajattelee, että tuollaisia taitojahan tarvii vasta äärimmäisessä tilanteessa esim. kun sairastuu itse vakavasti tai läheinen kuolee. Mutta tässäpä se tuleekin, epävakaat ja miksei muutkin herkemmät ihmiset tarvitsevat tällaisia taitoja jo ”pienemmässäkin” ahdingossa, pieni murhe voi jollekkin todella olla äärimmäinen ahdinko. Hmmm…ehkäpä en voi puhua kuitenkaan muiden puolesta, mutta omalla kohdallani ja varsinkin muutamia vuosia sitten, kun epävakaus vielä voimakkaasti ohjaili elämääni, minä olisin tarvinnut näitä taitoja päivittäin. Minulla oli niin ylitsepursuavat ja suuret tunteet, että pienempikin asia sai minut suunniltani. Pieni riita poikaystävän kanssa ajoi minut hajottamaan astioita, itkemään ja vahingoittamaan itseäni. Saatoin käydä myös toisten kimppuun, kun olin sietämättömien tunteiden vallassa.
Olen siis sitä mieltä, että epävakailla kertakaikkiaan tunteet ovat niin sietämättömän suuria, että he tarvitsevat ahdingonsietokeinoja todella usein verrattuna terveempiin verrokkeihinsa. Tässä siis tulee se, että DKT todella osaa huomioda terveen ja epävakaan tunne-elämän eroja. Itsekin nykyään harvoin tarvitsen edellä mainitsemiani taitoja ja olin aluksi hieman turhautunutkin, että miksi tällaisista nyt puhutaan. Nyt kun kuitenkin ymmärsin kuinka paljon enemmän joku muu voi tarvitakkaan apua selviytymiseen, tuomitsevat ajatukset hiljenivät päässäni. Minä muistin kuinka vaikeaa minun oli vuosikymmenen alussa selvityä tunteideni kanssa.

Viha, syyllisyys, häpeä – Negatiivisten tunteiden tunteminen

Lupailin kirjoittaa kuluneesta vuodesta, mutta huomasin, että siitä artikkelista onkin tulossa melko pitkä.. Siksi väliin taas ihan muuta ajatusta. Nyt mielessäni on pyörinyt negatiiviset tunteet, joita en uskalla tuntea ja ajattelin tähän väliin avata tätä asiaa..

Minun on vaikea yleensäkään tunnistaa negatiivisia tunteita. Avopuolisoni sanoi kerran, etten koskaan ole esim. vihainen, valitan aina vaan että minua ahdistaa. Yleisesti ottaen, tilanteissa joissa pitäisi tuntea vihaa, surua, inhoa yms., tunnen aina vain ahdistusta. Ajoittain minulla on erittäin ikävä olo, milloin kenenkin takia. Vaikka kyseessä olisi läheinen, en uskalla ajoissa näyttää esim. vihaisuuttani, olen vain hiljaa padoten negatiiviset tunteet sisälleni. Näin tunne kasvaa sisälläni järjettömiin mittasuhteisiin. Tunteet alkava ilmetä pakonomaisina ajatuskierteinä. Ajattelen mitä ko. henkilölle sanoisin, kuinka inhottava ihminen tai hänen käyttäytymisensä on ja kuinka minua on kohdeltu ja kohdellaan. Tällainen ajattelu ei jätä minua rauhaan, ajattelen näitä asioita jatkuvasti.. Tämä pakkoajattelu sekä mieleni lietsoma paha olo, saa minut hirvittävän ahdistuneeksi. Kaiken kaikkiaan minä siis pelkään näyttää negatiivisia tunteita ja siksi suljen ne kokonaan pois. Minä ikään kuin varastoin tunteeni ja kun ne syystä tai toisesta pääsevät ulos, ne räjähtävät käsiin. Kun tunteet vyöryvät mielen piiloista, minä en kestä niitä, koska ne ovat niin suuria. Ennen ne purkautuivat huutamalla, riehumalla, tavaroiden heittelyllä ja itsensä vahingoittamisella. Viime aikoina purkaukset ovat olleet melko harvassa ja silloinkin ne tulevat lähinnä sanallisina hyökkäyksinä. Tämä kehitys on hyvä, sillä en halua tyttäreni kärsivän äidin epävakaasta riehumisesta. Kuitenkin kun tunteeni ryöppyävät kerralla ulos, jälkeenpäin tilanteen ollessa ohi, en juurikaan muista mitä olen sanonut ja aiemmin myös tehnyt. Se miksi enää ei tule niin suuria ylilyöntejä parisuhteessani, johtuu varmasti paljolti siitä, että minulla on ihana mies joka ei provosoi heikkouksiani. Kuitenkin ajoittain, vajoan tunteiden valtaan haluamattani, jos esim. koen mieheni olevan välinpitämätön. (Oli se sitten kuviteltua tai todellista.)
Vihan tunteita en missään tapauksessa voi näyttää varsinkaan niille ihmisille, jotka koen minua vahvemmiksi tai niille, jotka voisivat suuttuessaan loukata minua. Pelkoni on, että vahva ihminen saattaisi ”tuhota” minut. Tällä hetkellä uskallan turvallisesti riidellä ainoastaan puolisoni kanssa. Hän onkin elämässäni turvallisin ihminen (vaikeuksista huolimatta), johon luotan niin paljon, että voin suuttuakin. Muiden kanssa minä vain suljen ikävät asiat mieleni sopukoihin. Padon sisälleni vihaa ja kun ahdistus kasvaa tarpeeksi suureksi, vihan kohde tuntee suuttumukseni kiukutteluna, mielenosoittamisena ja kylmyytenä. Yleensä paha oloni johtuu useista sisälleni piilottamista asioista joista en ole koskaan uskaltanut puhua. Paha olo on osa nykyisyyttä ja osa menneisyyttä. Ja koska en puhu, tunteideni kohde ei tiedä mistä on kyse, vaikka huomaa minun olevan jääkylmä. Tiedän kyllä sen olevan väärin. On kohtuutonta, että kiukuttelen henkilölle, eikä hän tiedä miksi. Luultavasti minä en edes kertoisi, vaikka suoraan kysyttäisiin. Tällaisten ikävien tunteiden kohteena yleensä ovatkin juuri nämä edellä mainitut vahvemmat ihmiset, jotka teoriassa voisivat tuhota minut sekä elämäni.

No niin, harvoin siis kykenen tuntemaan näitä tunteita ja vielä harvemmin pystyn niitä rakentavasti näyttämään. On kuitenkin olemassa kaksi negatiivista tunnetta, joita avoimesti pystyn tuntemaan, liiankin syvästi. Nämä tunteet ovat syyllisyys ja häpeä. Erona edellä kertomaani on se, että tunteen kohde olen minä itse. Sisälläni on häpeän vuori ja se vain jatkaa kasvamistaan. Minä en koskaan unohda asioita, jotka saa oloni häpeälliseksi, olivat ne sitten suuri tai pieniä asioita. Kerään häpeääkin sisälleni ja se kuormittaa minua vuosi vuodelta enemmän. Toki minun täytyy ylistää tässäkin kohtaa avopuolisoani, hän on auttanut minut yli eräästä hyvin häpeällisestä, traumaattisesta ja syyllisyyttä aiheuttavasta tapahtumasta. Hän auttoi minua ikään kuin antamalla minulle anteeksi. Hän hyväksyi tapahtuneen, ei syyllistänyt ja todella näki, kuinka vaikea asia oli juuri minulle. Hän siis on hiukan keventänyt kantamaani taakka :). Juu ja toinen tuttu tunne minulle on siis syyllisyys, tunne sitä lähes kaikesta. Minä saatan muistaa jopa lapsuudessani tekemiä tai sanomia asioita ja joutua syyllisyyden syövereihin. Minä en kykene unohtamaan virheitäni, saatikka antamaan niitä itselleni anteeksi. Syyllisyys liittyy myös läheisesti aiemmin puhumaani kiukutteluun, mielen osoittamiseen eli piilotettuun vihaan. Kun olen kylmä toista ihmistä kohtaan, tunnen pian siitä suurta syyllisyyttä. Käytökseni ja tunteeni ovat usein vaikeassa ristiriidassa. Toisinaan vihaan ihmistä ja hymyilen/nauran näennäisesti iloisena, toisinaan rakastan ja voin silti olla ilkeä. Välillä koen, etten hallitse itseäni enkä tiedä mitä sisimpäni viestiä kuuntelisin. Minä tiuskin ihmiselle, koska syystä tai toisesta minä sillä hetkellä vihaan häntä, mutta samalla vihaan itseäni koska olen sellainen. Ahdistun suunnattomasti, kun alan ajatella miltä itsestäni tuntuisi, jos minua kohdeltaisiin samoin. Tunteet rakkaus, viha, välittäminen, syyllisyys sekoittuvat enkä tiedä mitä tehdä. Mieleni näkee usein miten parhaaksi sulkea tunteet pois, mutta sen seurauksena minua jää repimään suunnaton ahdistus.

Rakkaat lukijat, kommentoikaa 🙂 Jos jollain on keinoja selviytyä tällaisten tunne-elämän ongelmien kanssa niin kertokaa ihmeessä, itse olen näille ainakin toistaiseksi keinoton.