Avainsana: psykoosi

Jätän syylliset menneisyyteen

Jaaha, taas yksi (onneksi lyhyt) sairaalajakso takana. Pitkään jatkunut varuillaan olo ja ahdistava ylivireys sai minut romahtamaan täysin. Olin osastolla diagnoosilla kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea psykoottinen masennusjakso. Kärsin masennuksesta ja puhun ylivireydestä. En tarkoita ylivireydellä maanista oloa, enkä missään tapauksessa hyvää oloa. Olin äärimmilleen ahdistunut, peloissani ja valppaana. Olin varuillani joka hetki, jotta huomaan varmasti kaikki mahdolliset merkit, siitä että miehellä on toinen/mies jättää minut. Iltaisin sitten äänet täyttivät pääni. Äänet ilmaantuivat aina, kun yritin rentoutua. Ne keskustelivat ikään kuin ajatuksieni edessä, silloin kun omat ajatukset olivat takaosassa päätä. Kun siirsin huomioni etuosaan ja yritin kuunnella,äänet lakkasivat puhumasta. En koskaan saanut selvää mitä ne sanoivat.

Olen itse ollut todella tyytyväinen tämän hetkiseen lääkitykseeni. Ja olen erittäin iloinen, että psykiatrini kuunteli minua ja tehosti tämän hetkistä lääkitystä eikä lähdetty testailemaan TAAS jotain uutta, mikä ei sitten ehkä sopisikaan minulle. Olen totaalisen kyllästynyt lääkekokeiluihin, olen ollut lääkekoekaniini jo monta vuotta. Päädyimme siis seuraavaan ratkaisuun; Masennuslääke Voxran annos tuplattiin samoin neurolepti Zyprexa. Eräästä syystä otin parina päivänä vähemmän Zyprexaa, kuin mitä oli määrätty, sillä seurauksella että harhaluuloni alkoivat taas nostaa päätään. Tilanne korjaantui kun palasin määrättyyn annokseen. Näillä lääkemuutoksilla vointini kohentui todella nopeasti, harhat lähtivät enkä enää halunnut kuolla. Ja edelleen, olen tyytyväinen lääkitykseeni varsinkin kun osastonlääkäri laittoi vielä Temestan tarvittavaksi. Eli tällä osa alueella kaikki on loistavasti.

Osastolla olo herätti minussa taas kaikenlaisia ajatuksia. Mietin sairauttani, oireitani, diagnoosejani ja ennen kaikkea syitä sairastumiselleni. Olen voimakkaasti ollut sitä mieltä, että monilta osin sairastamiseni on traumaperäistä. Olen ollut tätä mieltä jo kauan ja moni lääkäri, psykologi ja hoitaja tukee tätä mielipidettä. Suurimman syyllisen olen tehnyt henkilöstä, joka saa minut edelleen käytöksellään, puheillaan ja toimillaan voimaan huonosti. Olen hänelle myös todella TODELLA katkera todella TODELLA vanhoista asioista. Voi olla että vihani ja katkeruuteni on saanut jo epärealistiset mittasuhteet. Ja minun täytyy muistaa ja sanon sen nyt teillekin lukijani, että hän on myös ihminen joka auttaa perhettäni monin tavoin ja hän on ihminen joka on tyttärelleni tärkeä. Kovin on siis ristiriitaista. Palataanpas alkuperäiseen asiaan 😀 Aloin siis etsiä syitä harhaluuloisuudelleni ja minä siis syytän henkilöä x ja osittain geenejä ja ehkä vielä osittain oma persoonallisuuttani. Henkilö x taas kieltää koskaan tehneensä mitään traumatisoivaa ja uskoo että ongelmani johtuu huumevuosistani. Voi kuulkaa minkälaisen selvityksen tähän voisin tehdä siitä ettei ongelmani ole huumeiden aiheuttamia, sairastuin jo paljon aiemmin ja kuinka olen tästä puhunut lääkärin kanssa jne. En kuitenkaan lähde siihen, koska minulla ei ole tarkoitus todistella mitään, vaan kirjoittaa oivalluksesta jonka tein. Tajusin, ettei ole mitään syytä etsiä syyllistä sairaudelleni. Se mitä lapsen/nuorena tapahtui ei tapahdu enää, eikä myöskään omat sekoiluni nuorena aikuisena. Ymmräsin, että tällä hetkellä millään syillä ei ole väliä vaan sillä, että minä ja läheiseni hyväksymme sairauteni. Kun hyväksymme sen, että olen sairas, eikä tämä sairaalajakso välttämättä ollut viimeinen, meidän täytyy katsoa tulevaisuuteen. Minulle valkeni että kaikista tärkeintä minulle on se että sairaus pysyisi hallinnassa ja että saan olla hyvä äiti tyttärelleni sekä hyvä vaimo miehelleni. Syyttely ei auta ketään tässä pisteessä. Toki käsittelen traumani, joskus luotettavan ihmisen kanssa, mutta jätän traumat siihen hetkeen elämästäni. Tällä hetkellä jätän syylliset ja syyt sinne minne ne kuuluu; menneisyyteen. Nyt halua toipua ja päästä taas jaloilleni. Nyt haluan elää tässä hetkessä.

Minä olen valpas ja varuillani, minä pelkään…mitä vielä tapahtuukaan.

Taas tauko kirjoittamisessa. Anteeksi lukijani. En ole pahalta ololtani pystynyt kirjoittamaan, ainakaan mitään positiivisuudella, jolla olen luvannut kirjoittaa. Tänään päätin saada tekstin aikaiseksi tämän hetkisestä elämästäni. Anteeksi taas, en kirjoita positiivisuuden kautta. Minä en jaksa hymyillä, iloita enkä olla onnellinen. Olen väsynyt, olen peloissani, olen ahdistunut enkä enää halua elää elämääni. Ei, en suunnittele itsemurhaa, mutta en jaksa elääkkään. Minä sinnittelen. Jo kuukausia olen ollut varuillani, varpaillani. Olen ollut ahdistunut ja hieman epäluuloinen. Viime viikkoina olen alkanut vahtimaan öisinkin sitä mitä tapahtuu. Hetkellisen helpotuksen sain kun mieheni lähti hetkeksi hoitoon omien ongelmiensa takia. Olin onnellinen ettei minun tarvinnut olla enää huolissaan hänestä. Helpotusta kesti päivän, ehkä kaksi. Epäluuloisuuteni alkoi syventyä. Ajatukseni ovat muuttuneet epärealistisiksi. Joku kutsui sitä harhaluuloiseksi. Hoitaja puhui psykoottisista läpilyönneistä. Ja me mieheni kanssa psykoottisesta masennuksesta. Ajatteluni pyörii miehessäni. Olen varma, että hän pettää, että hän lähtee, että hän vie minulta tyttäreni. Kaikki mitä hän sanoo, ei sano tai tekee vahvistaa minulle luulojeni olevan totta. Rakennan päässäni pitkiä ajatusketjuja, siitä kuinka pieni, merkityksetön asia, vahvistaa luulojeni olevan totta. Esimerkiksi mieheni pyysi omaa pankkikorttiaan itselleen (siellä ei ole rahaa). Minä päädyin siihen lopputulokseen että miehelläni on hoitopaikassaan suhde toiseen potilaaseen, jonka kanssa hän aikoo karata heti kun sosiaalitoimi maksaa meidän toimeentulotuen. Tämä esimerkki on yksi sadoista, joita kehittelen päässäni.

Pakko-oireet puolestaan myös vahvistavat sen että jotain pahaa tapahtuu. Toiminnot ovat samanlaisia kuin aina, mutta jos toiminto ei onnistu, se on selvä merkki, että elämäni romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Hui kauhea, sitä ahdistuksen määrää mitä epäonnistuneet toiminnot aiheuttaa.

Olen päivät sellaisessa ylivireystilassa. Ahdistunut, varuillani ja valppaana huomaamaan kaikki merkit. Iltaisin kun yritän rentoutua alan kuulla ääniä pään sisällä. Äänet tulevat pään etuosaan, kun taas ajatukset ovat takaosassa. Heti jos lakkaan ajattelemasta ja yritän kuunnella ääniä, ne lakkaa puhumasta. En siis tiedä mitä ne sanoo, joskus kuulen äitini äänen. Ajoittain äänet puhuvat ajatuksiani.

Hetkittäin tiedän olevani sairas. Toisella hetkellä harhani tuntuvat niin todelta, ettei mikään saa minua uskomaan että olen väärässä. Ja vaikka ajatukset kohdistuvat pääasiassa mieheeni, ajatuksia syntyy kaikkia kohtaan kenen kanssa olen tekemisissä.

Nyt minä en löydä positiivisuuttani, olen väsynyt, peloissani, hädissäni, äääääärimmilleen ahdistunut. Haluaisin luovuttaa, mutta onneksi en voi. Voi kuinka toivon olevani väärässä ja mitään pahaa ei tapahtuisi, minä en jaksa yksin.

Vuosi 2015, osa 2, Epätodellisuus muuttaa muotoaan

Jatkoa seuraa..
Pääsin siis kahden viikon sairaalassa olon jälkeen kotiin rakkaan perheeni luo. Olimme kaikki kotiutumisestani hyvin onnellisia, mutta kaikki ei suinkaan mennyt hyvin. Olin kotiutunut täysin puolikuntoisena, enkä oikeastaan itsekkään ymmärtänyt etten ollut kotiutumiskunnossa. Sairaalassa minulle oli aloitettu Abilify ja Serenase 2 mg kolmesti päivässä. Vähensin Serenasea omatoimisesti 1 mg:aan kolmesti. Ystäväni on mielenterveyshoitaja ja hän kertoi minulle että lääkkeellä on ikäviä haittavaikutuksia. Niinpä minä halusin lääkkeestä äkkiä eroon ja vähensin annosta itse, kuitenkin lääkärin antamien ohjeiden mukaisesti. Lääkäri oli ohjeistanut että voin puolittaa Serenase annokseni, mutta lääke piti heti nostaa aiemmalle tasolle mikäli oireet palaavat. Abilifyn piti puolestaan olla minulle hyvä lääke, koska se ei nosta painoa. (Olen psyykelääkkeiden aloittamisen jälkeen lihonnut 30 kg, joista 10 kg olen saanut pudotettua). Ja toinen hyvä asia tässä lääkkeessä oli, että se aktivoi. Aktiivisuudessani ei vain mielestäni ollut mitään vikaa. Päinvastoin kotiin päästyäni ajatukseni riensivät ja touhusin hirveästi.
Niin kuin jo aikaisemmin mainitsin, pakko-oireiden voimistuminen puolestaan on yksi merkki siitä että vointini on huonontumassa. Viime vuosina pakko-oireiluni on ilmennyt erityisesti pakonomaisena oman mielenterveyden pohtimisena ja siitä puhumisena. Puhun ja pulputan, ennen kaikkea puolisolleni, minkälaisia oivalluksia olen tehnyt yms. taukoamatta, niin että hänellä ennemmin tai myöhemmin menee hermot. Uskon tämän ongelman olevan raastavaa puolisolleni. Tosin se on sitä myös minulle. On kamalaa ajatella jotain asiaa taukoamatta, niin ettei voi nukkua eikä keskittyä muuhun ja yrittää olla puhumatta siitä. Yleensä en kuitenkaan pysty olemaan hiljaa vaan käyn läheisteni hermoille jankutuksellani. Sairaalasta päästyäni päätin ostaa päiväkirjan ja purkaa sinne ajattelua ja ”oivalluksiani”. Tämä siksi etten rasittaisi miestäni. Sanoisin että tekstit ovat aikamoista luettavaa. Järjetöntä pohdintaa siitä olenko terve vai hullu. Kirjoitin kuinka diagnoosit ovat kenties vääriä ja ettei minua oikeasti edes vaivaa mikään, olen täysin normaali. Ja seuraavassa lauseessa ihmettelen miksi minulla on epätodellinen, outo, vieras ja erittäin ahdistunut olo?
No miten se kotona olo käytännössä sujui? Yritin epätoivoisesti olla normaali, mutta ajatukset vain kiersivät kehää ja jumiutuivat pakko-oireiden edessä, olin kaukana normaalista. Yritin hallita vointiani, yritin nukkua riittävästi, usein en vain kyennyt nukkumaan ja yöllä en tiennyt nukunko vai olenko hereillä. Yritin muistaa syödä, vaikkei minulla ruokahalua ollutkaan ja kahvin juontia rajoitin, koska uskoin sen liittyvän valtavaan ahdistukseen. Tuskaisimmasta ahdistuksesta, mitä olen koskaan kokenut, huolimatta yritin tehdä kaikkea ”normaalia”. Kävin kaupassa, touhusin kotona tehden kotitöitä ja hoitaen tytärtäni. Halusin niin kovin olla normaali oma itseni.
Vointiani pahensivat kummalliset ajatusrakennelmat. Kuvittelin esimerkiksi että mieheni kävelee tyttäremme kanssa rappukäytävän portaita alas ja kaatuu. Minä kuulen kotiin mieheni huutoa ja menen katsomaan miksi hän huutaa. Tyttäremme makaa lattialla verisenä..kuolleena. Paikalle saapuu naapureita ja mies valehtelee kaikille, että minä olen kaatunut ja tappanut lapsemme. Ne olivat täysin epärealistisia mielikuvia, mutta minut ne saivat voimaan yhtä huonosti kuin mielikuvien mukaiset tapahtumat olisivat totta.
Eräänä iltapäivänä lähdin kauppaan todella voimakkaasta epätodellisuuden kokemuksesta huolimatta. Jo kauppaan kävellessä ja ennen kaikkea kaupassa tuntui, etten mitenkään pystynyt toimimaan. Kävely oli vaikeaa ja raskasta, kaupassa tiputtelin omenoita lattioille kun en saanut niitä pussiin. Irtauduin itsestäni niin, että tunsin kuin minua ei olisi olemassa ja pelkäsin suunnattoman kovasti, etten kohta tiedä kuka olen. Kassa kysyi minulta etukorttia ja minä vain tuijotin häntä, en kyennyt vastaamaan. Kuulin kyllä hänen kysyvän jotain ja tiesin sen sillä hän katsoi minua silmiini kysyvästi, mutta en vain tajunnut enkä ymmärtänyt mitään. Kun pääsin kauppareissun jälkeen rappukäytäväämme, olin niin voimaton, etten meinannut päästä rappusia ylös. En tiedä olivatko oireet dissosiatiivisia vai johtuivatko ne psykoosista, mutta me avopuolisoni kanssa päätimme, että lähtisin takaisin sairaalaan. Äitini vei minut päivystykseen ja sieltä sain lähetteen samalle osastolle jossa olin ollut jo aiemmin.

En tosiaan tiedä olivatko ongelmani tuolla hetkellä dissosiatiivisia vai psykoottisia vai kenties molempia. Kärsin mm. hajoamisen tunteesta. Sen sairaalan psykiatri tulkitsi psykoottiseksi. Omahoitajani kanssa puhuin ensimmäisinä päivinä kiitävistä ja ahdistavista ajatuskierteistäni. Hoitaja ajattelin niiden olevan pakkoajatuksia. Muistan jostain lukeneeni, että pakkoajatuksetkin saattavat liittyä psykoosiin. Pian sairaalaan menemiseni jälkeen aloin taas koota päässäni ajatuksia siitä, että hoitohenkilökunta on minua vastaan. Minä uskoin, että he pitivät minua teeskentelijänä, huonona äitinä ja he olivat sitä mieltä, etten saa olla osastolla, koska minua ei heidän mielestään mikään vaivaa. Päiväkirjani on täpötäynnä todistelua siitä, että todella voin huonosti, olin todella ahdistunut ja että pääni hajoaa ajatuksien määrästä. Kirjoitukseni olivat kovin vihamielisiä. Olin selvästi täynnä aggressiivisuutta hoitohenkilökuntaa kohtaan, mutta niin kuin aina, en uskaltanut näyttää vihaani vaan purin sitä kirjoittamalla. Hyvä niin, sillä vihani oli aiheetonta. Kuitenkin puhumisen tarpeeni oli hirvittävän suuri. Olihan pääni pullollaan asiaa ja oli sietämätöntä ajatella ja kehitellä psykoottisia ajatusketjuja ja -rakennelmia hirveällä nopeudella yksin. Minulle jäi kokemus että olin sairaalassa pahemman luokan maanvaiva, kun ramppasin kansliassa selvittämässä kaikki mieleni liikkeet. Tässä oli kyllä pointtikin. Halusin tuoda kaiken mahdollisen esille, ettei minua vain ”taas” diagnosoitaisi väärin. Vaikka olinkin alituiseen menossa hoitajien juttusille, jouduin joka kerta tarkkaan suunnittelemaan mitä hoitajalle sanon, miten sanon jne. Saatoin istua huoneessani puoli tuntia miettien tulevaa keskustelua hoitajan kanssa. Ja auta armias kun hoitajalla ei ollutkaan heti aikaa minulle. Suunnitelmani valui hukkaan ja minä olin varma, ettei kanssani haluttu puhua, minua vihataan ja minusta halutaan eroon. Jouduin miettimään sanomisiani siksi, että mietin alituiseen miten kukakin minua tulkitsee. Esimerkiksi: jos olin äärimmilleen ahdistunut, menin istumaan ja nojasin polviini, hetkessä päähän muodostui ajatusketju, jonka loppu tulos oli se, että ”nyt hoitajat katsovat, että mitä toikin tossa esittää, että muka ahdistaa.. lähtis kotiin ku ei sitä mikään vaivaa!”. Kaikesta huolimatta, luulen, että minä olin se koko osaston pahin tulkitsija. Sillä ajatusrakennelmat alkoivat aina rakentua toisen potilaan, lääkärin, hoitajan tai perheenjäseneni yhdestä sanasta, eleestä, ilmeestä ja jopa asennosta.
Oloni oli kerrassaan kaaoottinen.

Parin viikon päästä vointini alkoi kuitenkin pikkuhiljaa helpottamaan ja minut ohjattiin psykologin juttusille. Keskustelimme menneisyydestä, tästä hetkestä, oireista..ihan kaikesta.. Psykologi tuli siihen loppu tulokseen, että kärsin dissosiatiivisista oireista. Ja, että olisi suorastaan ihme, jos en historiallani kärsisi. Tätä oli kyllä epäillyt jo viisi vuotta sitten toinen psykologi, mutta hänen lausuntonsa oli ilmeisesti hautautunut johonkin lausuntoviidakkoon, kun lääkärit eivät tätä hoksanneet. Psykologi ei uskonut kuitenkaan että psykoosi-diagnoosi olisi väärä. Hän kertoi, että myös dissosiatiiviset oireet voivat muuttua psykoottisiksi. Itse tuohon aikaan epäilin kovasti, ettei minulla ole kaksisuuntaista, mutta psykologi oli tästäkin eri mieltä, sillä minulla on menneisyydessäni ollut ylivireysjaksoja. Suurin hyöty psykologin käynneistä oli se, että hän suositteli psykoterapiaa, jota minulle sitten haettiinkin, mutta hakemus hylättiin.

Olin osastolla yhteensä kuusi viikkoa, harhaluulot loppuivat kun palasimme vanhaan, raskautta edeltäneeseen lääkitykseen. Lito+Zyprexa. Psykoottisuus siis väistyi, mutta vaikea dissosiatiivinen epätodellisuus valtasi kehoni ja mieleni. Psykoosi-epätodellisuus muuttui todellisen tuntemisen epätodelliseksi. Voimakkuudellaan se vei minulta elämisen mahdollisuuden. Lisäksi ongelmakseni muodostui yksi paniikkikohtaus, jonka osastolla sain. Kohtauksen aikana tunsin täysin irtautuvani kehostani, kaikki mitä näin muuttui pelottavan kirkkaaksi ja teräväksi, sydämeni hakkasi ja vapisin kauhusta. Paniikkikohtaukselle tyypillinen tunne lopullisesta sekoamisesta valtasi minut. Jostain syystä tämä yksi ja ainoa kohtaus sai minut pelkäämään suunnattomasti. Kohtauksen pelko rajoitti elämääni suuresti puoli vuotta. (Annan todella suuren ymmärryksen ja myötätunnon paniikkihäiriötä kärsiville). Ongelmakseni muodostui pääasiassa se, että saamani paniikkikohtauksen aikana dissosioin voimakkaasti. Näin ollen jatkuva dissosiointini aiheutti pelon uudesta paniikkikohtauksesta ja pelko puolestaan lietsoi paniikin tunnetta. Peloistani huolimatta, en kuitenkaan koskaan saanut toista kohtausta, mutta tuskallinen olo sai minut pysymään poissa julkisiltapaikoilta aina kun se vain oli mahdollista. Kauheinta oli, että pelkäsin jopa jäädä yksin tyttäremme kanssa. Mitä ihmettä olisin tehnyt, jos olisin saanut kohtauksen tytön kanssa, eikä se olisikaan loppunut?? Olen vasta hiljattain päässyt eroon rauhoittavista ja kyennyt taas toimimaan normaalisti ulkomaailmassa. Tärkeintä, että toivuin paniikkioireista, oli se, että sitkeästi vain yritin tehdä asioita normaalisti. Ensin aloin tehdä rauhoittavien kanssa. Yksi Opamox tuntia ennen päiväosastolle menoa oli turvaköyteni. Aloin uskoa niin hanakasti lääkkeen voimaan etten enää edes ajatellut paniikkia. Jossain vaiheessa siirryin puolikkaaseen tablettiin. Lopulta päätin selviytyä ilman ja onnekseni selviydyinkin. Kun huomasin, ettei mitään pahaa tapahdu, aloin toipua. Aloin selviytyä myös tyttäreni kanssa, koska minun oli pakko! Miksi? Kirjoitan tästä aiheesta vielä kolmannen osan, lupaan, että se on viimeinen kuluneesta vuodestani. Sen jälkeen panostan tähän hetkeen, oivalluksiin, ajatuksiin jne. Kiitos, kun jaksoit lukea 🙂

Vuosi 2015 osa 1, Epätodellisuus muuttu todeksi – Harhaluuloja

Tässä lupaamaani kertomusta tapahtumarikkaasta vuodestani 2015. Olen jo viikon ajan kirjoittanut tätä tekstiä ja siitä näyttää tulevan pitkä. Siksi päätin jakaa sitä hieman osiin. Kerron siis vuodestani paljolti sen vuoksi että tiedätte kuinka moninaisiin ongelmiin olen törmännyt, oireista kärsinyt ja silti selvinnyt tähän päivään melko…hienosti.. etten sanoisi 🙂

Minun ja avopuolisoni vuosi 2014 päättyi mitä upeimmalla tavalla. Raskas ja pitkä synnytys, joka oli kestänyt 27 tuntia, päättyi tyttäremme syntymään. Tyttö syntyi loppuvuodesta, joten vietimme loppu vuoden sairaalassa. Kaikki meni hyvin, jouduimme tosin olemaan sairaalassa useamman päivän, koska vauvan verensokerit heittelivät. Mutta olimme onnellisesti kaikki yhdessä perhehuoneessa. Väsymys meitä kuitenkin painoa. Ajattelin pienokaisemme synnyttyä onnellisesti nukkumista, mutta valvomisemme ei vielä päättynyt. Tyttäremme oli pienipainoinen ja hänet piti syöttää kolmen tunnin välein, myös yöllä. Kotiin päästyämme väsymykseni alkoi näkyä. En tiedä onko se äidille normaalia kuulla kotona vauvan itkua, vaikka pienokainen nukkuisi. Toinen asia mikä osoitti, että en ehkä ollut ihan kunnossa, oli se, että olin järjettömän huolissani tyttömme terveydestä. Vaikka lääkärit, hoitajat ja muut sanoivat, ettei tytöllä ole mitään hätää olin varma, että pienipainoisuus johtui siitä, että hän oli vakavasti sairas. (Pienipainoisuus johtui ilmeisesti siitä, että napanuora oli osin kalvokinnitteinen, eikä masuasukki ollut saanut loppuvaiheessa ravintoa) Istuin netissä ja etsin tietoa kaikista mahdollisista sairauksista. Aloin myös tutkia kasvukäyriä ja luin kaiken mikä voisi kertoa miten tyttäreni on sairas. Halusin tietää, kuinka vakavasta asiasta on kyse. Pelkäsin että lapsi kuolee. Tällaiset tuntemukset voivat olla kenties myös normaaleja kelle tahansa ensimmäisen lapsensa saaneelle äidille, mutta minun kohdalla olimme monta kertaa puolisoni kanssa huomanneet, että pakko-oireet ja –ajatukset lisääntyivät sairaisiin mittasuhteisiin, kun minulla alkaa sairausjakso. Lisäksi aloin uskomaan että TV:ssä sanotut asiat olivat jumalan merkki minulle siitä, että olin huono ja syntinen ihminen. Iltaisin olin myös pakonomaisesti alkanut rukoilla anteeksiantoa sille, että olin kauhea ihminen ja tehnyt hirveästi vääryyttä.
Näiden asioiden seurauksena ensimmäinen ajatuksemme oli, että olin sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen, joka on kaksisuuntaisilla yleistä. Toimimme heti, psykiatrian poliklinikan hoitaja tuli meille kotikäynnille ja kerroimme tilanteesta. Vaadimme minulle masennuslääkettä ja mainitsimme myös, että SSRI-lääkkeet aiheuttavat minulle manian ja sekamuotoisen oireita. Hoitaja lupasi puhua lääkärin kanssa ja soittavansa myöhemmin. Ja kuinka ollakaan, lääkäri määräsi SSRI-lääkkeen, Sertralinin. Tämä lääke oli muutama vuosi aiemmin lopetettu vauhdilla, kun oireeni muuttuivat masentuneesta hypomaaniseksi. (Silloinkin lääke meni pienellä annoksella). No, tunnollisesti minä aloitin lääkkeen. Ja pian oireeni pahenivat.

Avopuolisoni opiskeli läheisellä paikkakunnalla. Eräänä aamuna hän puki uudet housut jalkaansa ja katseli peilistä, olivatko ne hyvät. Siitä sitten lähti ajatusketju muodostumaan. Mies lähti opiskelijaystävänsä kyydillä koululle. Minä aloin tosissani uskoa, ettei hän mennyt kouluun, vaan toisen naisen luo. Äitini tuli minun ja vauvan seuraksi, kerroin ajatuksistani. Sanoin vakuuttuneena, että miehelläni on toinen. Äitini yritti parhaansa mukaan rauhoitella ja hetkeksi minä aina rauhoituinkin, mutta yhtäkkiä ajatukset valtasivat taas pääni. Mieheni soitti ruokatunnilla niin kuin aina. Kuulin musiikkia ja tivasin missä ukko oikein oli ja mistä musiikki kuului. Hän kertoi olevansa radion alla ja että oppilaitoksen käytävällä soi aina radio. Tuska viilteli sydäntäni, kun ajattelin häntä toisen kanssa. Miten minä pienen vauvan kanssa yksin selviäisin..

Kauheimmat kokemani oireet alkoivat. Aloin iltaisin uskoa, että mieheni käyttäisi tytärtämme seksuaalisesti hyväkseen. En voinut nukkua, jos mieheni oli yksin tyttäremme kanssa olohuoneessa. Vahdin heitä sängyssä ja pienetkin vauvan ääntelyt saivat minut kauhun valtaan. Pelkäsin jotain pahaa tapahtuvan. Tässä kohtaa siis täytyy mainita, etteivät nämä pelot olleet millään tavoin realistisia. Aloin iltaisin väittelemään itseni kanssa (tuttu jakautumisen tunne valtasi minut). Toinen puoli huusi mielessäni, ettei peloissani ole mitään järkeä ja toinen puoli tunsi tuskaa, ahdistusta ja pelkoa. Voin todella huonosti ja ”järjen ääneni” ei millään tavoin kyennyt oloani helpottamaan. Eräänä aamuna kello viisi heräsin. Takanani oli taas huonosti nukuttu yö. Olin vihainen että jouduin taas muutaman tunnin unien jälkeen olemaan hereillä, sillä en saanut enää unta. Mieheni heräsi jossain vaiheessa ja enää en tarkkaa muista mistä riitamme alkoi. Joka tapauksessa riidan aikana menetin kokonaan itsehillintäni ja huusin ja riehuin miehelleni, sylkien hänen kasvoilleen kaikki ne kauheat pelot joita öisin koin. Lopulta muistan olevani keittiössä ja heitteleväni tavaroita pöydältä lattialle. Yksi veitsi teki laminaattiin reiän. Miehelleni alkoi valjeta tilanteen vakavuus ja hän soitti psykiatrianpoliklinikalle hoitajalleni. Sain ajan muutaman tunnin päähän.

Lähdin polille taksilla. Koko matkan kuski höpötti minulle, en muista sanakaan mitä hän sanoin. Olin kuin usvassa. Polilla hoitajani kutsui psykiatrin paikalle ja hän totesi minun todennäköisesti sairastuneen synnytyksen jälkeiseen psykoosiin. Oli keskiviikko, painotin lääkärille, että jos lähtisin sairaalaan, minä en missään tapauksessa olisi siellä paria päivää kauempaa. En tiedä miten saatoin kuvitella toipuvani kahdessa päivässä. Ajattelin todella tulevani viikonlopuksi kotiin rakkaan tyttäreni luo. En voinut kuvitellakaan olevani prinsessastani erossa kauempaa.

Vanhempani veivät minulle jo niin tutuksi tulleeseen sairaalaan suljetulle osastolle. Olin ollut siellä ainakin kymmenen kertaa aiemminkin. Itkin koko matkan, tunsin itseni maailman huonoimmaksi ja hirveimmäksi äidiksi. Vanhempani yrittivät lohduttaa minua ja sanoivat että tämä on kaikkien kannalta paras ratkaisu. Saavuimme sairaalan pihaan, pyysin vanhemmiltani, etteivät he enää tulisi saattamaan minua osastolle. En kestänyt siinä vaiheessa hyvästelyjä. Menin osastolle yksin, itkin, kuulin kuinka suljetun osaston ovi kolahti lohduttomasti takanani kiinni.

Osastolla ollessani avopuolisooni sekä tyttäreeni liittyvät harhaluulot helpottivat. Tosin tilalle tuli varmuus siitä että mieheni jättää minut, vie lapsen, hänellä on jo toinen yms. Lisäksi harhaluuloni alkoivat kohdistua hoitohenkilökuntaan. Olin äärimmilleen ahdistunut, sillä harhaluuloiset ajatukset pyörivät päässäni 2000 km tuntivauhtia. Olin siis varma että mieheni aikoo viedä minulta tyttäreni. Aiemmin tällaisissa oloissa halusin luovuttaa ja kuolla, mutta tällä kertaa minulla heräsi taistelutahto. Minä en aikonut luopua elämän tärkeimmästä asiasta ja päätin taistella sairauttani ja oireitani vastaan. Välillä kuitenkin vajosin epätoivoon, kun ajattelin, ettei avokki kestä minua, kun olen näin sairas, hän varmasti lähtisi. Halusin vain antaa perheelleni kaiken, rakkauteni, elämäni, tämän hetken, tulevaisuuden ja kaiken sen mitä olin menneisyydessäni oppinut. Olin surun murtama. Kirjoitin päiväkirjaani siitä kuinka kovin pelkäsin että tyttäreni joutuu elämään ilman minua, vaikka minä halusin olla hänelle se hyvä äiti. Halusin tyttösen parasta ja pelkäsin että jos joku muu kasvattaa hänet, hän saa traumoja. Kirjoitin kuinka minä olisin paras äiti tytölle ja minä tiesin mitä hän tarvitsee. Itkin kuinka tiedän traumojen aiheuttavan ongelmia läpi elämän. MINÄ OLEN PARAS ÄITI TYTTÄRELLENI huusin teksteissäni. Olin vakuuttunut että menetän tytön. Olin usein epätoivoissani, olin varma, etten koskaan paranisi ja menettäisin kaiken. Eikä pelkoni missään tapauksessa olleet ainoa ongelmani. Minä tunsin itseni täysin vieraaksi, oloni oli epätodellinen ja yritin kiivaasti ymmärtää mitä minulle oli tapahtumassa. Psykoosiin en kuitenkaan uskonut. Kannoin myös suurta syyllisyyttä sairaalassa olostani ja kirjoitin päiväkirjaani toisinaan lohduttomasti vihaten itseäni ja toisinaan vihaisesti vakuutellen etten ole huono äiti. Pian sairaalaan tuloni jälkeen aloin vakaasti uskoa että ympärilläni olevat ihmiset ajattelevat ja puhuvat etten minä tarvitse sairaalaa, että olen hakeutunut sinne turhaan eikä minua mikään vaivaa. Kihisin raivosta. Voin huonommin kuin koskaan ennen ahdistuksen ja epätodellisen, vieraan olon vallassa ja kukaan ei muka uskonut minua. Ensimmäisenä tällaiset ajatukset kohdistuivat läheiseen ystävääni, oli varma että hänen mielestä olin surkea äiti sairaalassa oloni vuoksi ja hän halusi että lapseni otetaan minulta pois. Seuraavaksi ajatukseni kohdistui hoitohenkilökuntaan. Kerran tein töitä itseni kanssa, etten mennyt hoitajille huutamaan että: ” Voin kyllä lähteä kotiin, kun minua ei tänne haluta!!”.

Jo alle kahden viikon jälkeen aloin jotenkin hallitsemaan harhaluuloisia ajatuksiani. Näennäisesti. Halusin kotiin tyttäreni luo. Onnistuinkin kahden viikon hoidon jälkeen vakuuttamaan perheeni, puolisoni, hoitajat sekä hoitavan lääkärini siitä, että tiedostin ajatusteni olevan epärealistisia. Pääsin kotiin. Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin kuin elokuvissa. Pian olisin taas suljettujen ovien takana, vielä pidempään. Siitä kerron taas myöhemmin, jottei pitkästä jutusta tulisi liian puuduttavaa luettavaa ja jotta itsen jaksan tekstiä tasaisesti tuottaa.