Uusivuosi on alkanut ja arki koittanut

Hei vaan taas lukijani ja ihanaa vuoden alkua kaikille. Itselleni loppu vuosi, vuoden vaihde ja alku vuosi on ollut kaiken kaikkiaan ihana. Stressaava, mutta ihana. Hetkeen keskittyminen ja asia kerrallaan toimiminen hermoilematta ei onnistunut ihan niin kuin olisin halunnut, mutta onneksi minulla on aikaa harjoitella. Juhlia ja järjestelyitä riitti loppu vuodelle ja välillä koristeltiin kakkua itku silmässä, ettei mistään muka tule mitään. Kuitenkin kaikki meni loppujen lopuksi hyvin, myös pelkäämäni joulu. Jouluaattona olin kovin ahdistunut, ehkä peloistani johtuen, mutta mitään ikävää ei sattunut ja mistään ikävästä ei puhuttu. Uutenavuotena riitti taas syytä ilotulituksille, kun juhlimme tyttäremme syntymäpäivää. Loppiaisena saimme mieheni kanssa ”omaa-aikaa”, kun tyttö yökyläili mummin ja papan luona. Nyt on pyhät vietetty ja on ollut aika palata normaali arkeen.

Eilen se paluu arkeen sitten alkoi DKT-ryhmä tapaamisella. Ryhmään mennessä vointini oli jokseenkin huono. Olin väsynyt, ahdistunut ja dissosioin. Matkalla ryhmään käytiin jo paniikin puolella. Päässäni jumitin ajatuksessa, etten mene tapaamiseen. Ajattelin, että sieltähän voi olla 4 kertaa pois, ennen kuin lentää ryhmästä.  Minä kuitenkin työnsin väkivalloin jumiutuneen ajatuksen pois, otin Opamoxin ja marssin terapiaan. Olin paikalla hyvissä ajoin ennen alkua ja ehdin vielä muistuttaa itseäni, että olen luvannut panostaa tähän täysillä, vaikkei se aina tunnukkaan hyvältä! Niinpä minä kuuntelin, mahdollisuuksien mukaan keskittyneesti, koko 1 tunnin ja 45 minuuttia. Osallistuin myös keskusteluun, vaikka se, huonosta voinnista johtuen, tuntui pelottavalta. Menin myös pyytämään kannuun lisää maitoa, vaikka käteni tärisivät kuin haavan lehdet ja tiesin maidon läikkyvän lattioille. Olin ylpeä itsestäni, kun ohjaaja vain totesi, että: ”nyt sinun täytyy vain sietää käsiesi tärinä.” ja minä tyttö siedin.

Puhuimme eilen tunne mielestä, järki mielestä ja viisaasta mielestä. Kotitehtäväksi saimme taulukon johon kirjata joka päivä tilanteita joissa käyttää edellä mainittuja. Huomaan jo kahden päivän jälkeen että aikaisemmista DKT:sta on jotain jäänyt käteen, sillä monessa tilanteessa osaan jo automaattisesti ajatella viisaasti, en lähde liika tunteiden mukaan, mutten ryhdy myöskään pelkästään loogiseksi ja ”järkeväksi” kaikissa asioissa. Myönnän kyllä, että monissa tilanteissa tunne mieli voittaa järjen, mutta tarkoitan, että monissa arjen tilanteissa osaan toimia viisaasti, kuunnellen molempia puolia itsestäni.

On DKT:sta jäänyt paljon muutakin mieleen ja ”takaraivoon”, mutta kirjoittelen niistä silloin kun ne ovat ”ajankohtaisia” ja tulevat esille arjessa. Kirjoittelen myös DKT:sta ja tietenkin kaikenlaisesta kehityksestä ja oivalluksista mitä matkan varella sattuu tulemaan. Tässä nyt vuoden alkuun tällainen lyhyt postaus, kirjotelen taas.

Ps. On ollut huimaa nähdä kävijälaskurin lukua, joka on (minun mielestä) noussut hurjasti parissa kuukaudessa. Tiedostan toki, että siellä on varmasti myös ”vahingossa” sivulle eksyneitä, mutta olen kovin iloinen ihan vain muutamasta tai vaikka yhdestäkin lukijasta, joka palaa blogiini. Suuri kiitos siis kaikille lukijoille edellisen vuoden lopusta ja toivotaan, että osaan jatkossakin kirjoittaa niin, että sitä haluaa lukea 🙂 Ja minulle saa ehdottomasti antaa palautetta, arvostan niin ruusuja kuin risujakin 😀

Vuosi 2015, osa 3, Sen minkä elämä ottaa…

Kotiutumiseni jälkeen kärsin siis voimakkaasta paniikin tunteesta ja dissosioin enemmän kuin koskaan ennen. Valitettavasti pelkäsin myös olla yksin tyttäreni kanssa. Aluksi en myöntänyt pelkoani edes itselleni, saati muille. Äitini huomasi tämän, varmaan jo ennen minua. Niinpä hän tuli seuraksemme heti ensimmäisenä päivänä, kun jouduin jäämään yksin tytön kanssa. Hän viipyi koko päivän, niin kauan, että mieheni tuli kotiin koulusta. Seuraavalla kerralla sovimme, että äitini tulee ”jossain vaiheessa”. Silloin soitin jo ennen mieheni lähtöä äidille, että monelta hän tulee. Hän sanoi tulevansa yhdeksältä. Se tiesi tunnin yksin oloa tytön kanssa. Olin peloissani, mitä jos vaikka pudotan lapsen paniikin kourissa?! Mieheni lähti ja samassa paniikin aalto tulvi ylitseni. Käsistäni lähti tunto, sydämeni hakkasi ja kaikki näkemäni kirkastui. Olin tietysti myös voimakkaan epätodellisen olon vallassa. Sain paniikin hallintaan rauhoittelemalla itseäni ja ajattelemalla ettei minulla ole mitään hätää, oikea reaktio, väärässä paikassa. Epätodelliselle ololle en tietenkään ajatuksillani mitään voinut.
Äidin tultua lähdimme ostamaan tytölle kevätpukua. Voin edelleen todella huonosti, niin kuin siihen aikaan aina, mutta selvisin koetuksesta hyvinkin yksinkertaisesti. Eli kurkkupastillilla. Keskityin ostoksilla siihen miltä pastilli tuntui, maistui ja tuoksui. Olin oppinut tämän keinon aikanani DKT:ssa. Keskitin ajatukseni siis pastilliin, en paniikkiin tai epätodelliseen oloon. Palattuamme kotiin äitini jäi loppu päiväksi, kunnes mieheni tuli kotiin. Näin me selvisimme äitini avulla niistä päivistä jolloin mieheni oli koulussa.

Myös mieheni elämä oli melkoista selviytymistä ongelmieni vuoksi. Hän ei päässyt juurikaan kotoa pois. Minä olin kauhuissani jo tunnin yksin olosta tyttäremme kanssa, niinpä mieheni kävi yksin ainoastaan lähikaupassa. Lisäksi hän joutui kaikki yöt heräämään lapsen kanssa, sillä minun psykoosilääkitys sai minut uniseksi ja yöllä olisin ollut liian tokkurainen hoitamaan tyttöämme.
Niin kuin jo edellisessä artikkelissa kerroin, tein suurimman osan asioista rauhoittavien avulla. Yritin, mahdollisuuksien mukaan, ottaa niitä mahdollisimman vähän. Kesällä jouduin kuitenkin tilanteeseen, että jouduin käyttämään Opamoxia useita päivässä.

Ensimmäinen puoli vuotta vuodestamme oli ollut sairastamiseni takia vaikea koko perheellemme. Se oli ollut suuri ja pitkä kriisi. Mieheni oli joutunut hoitamaan lähes kaiken yksin, minun ollessa poissa pelistä. Mutta se ei vielä riittänyt mieheni taakaksi. Valitettavasti hän kohtasi suuren surun. Hän joutui menettämään kovin rakkaan ihmisen..vieläpä erittäin epäreilusti. Mainittakoon tässä vaiheessa, että meillä molemmilla on päihdetaustaa. Avomieheni alkoi juoda suruunsa. Kesäkuun alussa tilanteemme oli siinä pisteesi, että minä otin tytön ja lähdin vanhempieni luokse. Mieheni puolestaan lähti ystävänsä luo naapuripaikkakunnalle jatkamaan surunsa hukuttamista viinaan. Mieheni oli niin poissa tolaltaan, että teki loppujen lopuksi (jälkeenpäin ajateltuna hätiköidyn) ratkaisun jättää perheensä ja lähteä monen sadan kilometrin päähän serkkunsa luokse. Minulle hän ilmoitti, että haluaa erota. Niinpä me sitten jäimme tyttäreni kanssa vanhempieni luokse asumaan ja aloimme etsiä uutta kotia. En pystynyt mitenkään ajatella asumista yhteisessä kodissamme.
Arkipäivät olin kahden tytön kanssa vanhempieni ollessa töissä. Aluksi se oli pelottavaa ja raskasta. Paniikin tunne valtasi minut päivän aikana uudestaan ja uudestaan. Opamoxia meni, jotta selvisin pienen päivänpaisteeni kanssa. Mummini asui naapurissa ja hän kävi lähes päivittäin meitä katsomassa. Välillä se piristä ja välillä se teki elämästäni vain raskaampaa. Öisin äitini heräsi antamaan lapsenlapselleen tuttia minun psykoosilääkityksen ollessa edelleen isolla annoksella. Siitä huolimatta, että äitini heräsi tytön kanssa yöllä, minä jouduin menemään nukkumaan neidin kanssa samaan aikaan (illalla 19.00 ja 20.00 välillä), jotta jaksoin aamulla herätä.

Paniikki oireet lievenivät jossain vaiheessa vähän eikä elämä ollut enää niin pelottavaa. Se oli enää vain raskasta. ”Helpotin” oloani juomalla viikonloppuisin yhden illan, äitini ollessa pikku prinsessani kanssa. Eipä se olo viinalla helpottanut, paheni vain. Paheni siihen pisteeseen, että aloin toivoa kuolevani pois. En halunnut minulle annettua elämää. Kaipasin kipeästi tyttäreni isää, koin että hän oli maailmassa ainoa, joka ymmärsi minua. Tuntui kuin olisin menettänyt kaiken, menetettyäni sen elämän, jota yhdessä olimme rakentaneet. Masennuin niin syvästi etten enää pystynyt iloitsemaan edes lapsestani.
Loppujen lopuksi tieni vei Jorvin sairaalan psykiatriselle osastolle. Asun toisella paikkakunnalla, mutta Jorvi oli lähin sairaala, jossa oli äiti-lapsi paikka.

Osastolla vointini vain huononi. Iltaisin aloin kuulla epäselviä ääniä pääni sisällä. Lisäksi masennus muuttui niin mustaksi, etten enää nähnyt valoa edes tyttäressäni. En enää pystynyt huolehtimaan lapsesta edes sairaalaolosuhteissa. En halunnut antaa lastamme tytön isälle, koska hän ei ollut nähnyt puolivuotiasta lastaan yli kuukauteen ja lisäksi hän oli kaukana. Jostain syystä uskoin myös ettei exäni antaisi koskaan tyttöä takaisin. Pelkäsin tytön myös järkyttyvän, jos isä olisi taas kuvioissa ja yhtäkkiä ainoana huolehtijana. Sen verran minulla oli voimia, että osasin haluta lapsen vanhempieni luokse, jotta lapsellani olisi sellaiset hoitajat joiden kanssa tyttö oli jatkuvasti tekemisissä. Me yritimme, että lastensuojelu järjestäisi päivähoidon, mutta se ei onnistunut. Minulle ILMOITETTIIN, ei kysytty, että tyttö menee lastenkotiin. Minä en kyennyt vastustamaan. Halusin vain kuolla. Kerroin asiasta tytön isälle viestillä. Riitauduimme entistä pahemmin. Tietenkin tytön isä suuttui, kun tyttöä ei annettu hänelle eikä häneltä kukaan edes kysynyt mitään. Hän kun oli edelleen tytön toinen huoltaja. Exäni sai tietää tilanteesta vasta minun asiasta ilmoittaessani ja silloin päätökset oli jo tehty. Suuttuessaan hän uhkasi viedä tytön minulta kokonaan.
Veimme tytön hoitajien kanssa lastenosastolle, josta hänet seuraavan päivänä haettiin lastenkotiin. Minut siirrettiin Jorvin avo-osastolta Hesperiaan suljetulle. He kertoivat, että saisin siellä parempaa hoitoa kaksisuuntaiseeni. Entiseni uhkaus sai minut heräämään siihen, että elämä oli mielestäni vienyt minulta kaiken. Nyt jouduin vielä pelkäämään, etten enää koskaan saisi nähdä sitä pientä valonsädettä, pientä tytärtäni. Päätin, että jos tämä äijä vie minulta tytön, tapan itseni sillä siunaaman sekunnilla. Toinen vaihtoehtoni oli palata huumemaailmaan, etsiä piikki suoneen ja tappaa itseni narkkaamalla.
Näistä suunnitelmista toivuin kuitenkin vauhdilla ja aloin nähdä elämääni hiukan realistisemmin. Minulla heräsi taas taistelutahto. MINÄ EN ANNA KENENKÄÄN VIEDÄ LASTANI-päätin. En ollut kauaa osastolla, kun kaikki itsetuho ajatukseni loppuivat kerralla kuin seinään.

Pääsin vuorokausi ennen kotiutumistani yölomalle. Olimme aamusta saakka kirjoitelleet tytön isän kanssa. Hän oli tullut kotiin käydäkseen tyttäremme luona lastenkodissa. Kotimatkalla pyysin exältäni, että puhuisimme. Mies majaili yhteisessä kodissamme, joka oli vuokralla meille vielä viikon tai kaksi. Menin käymään kotonamme ja mies tuli sanaakaan sanomatta halaamaan minua. Halatessamme me molemmat tiesimme, että kaiken pahan jälkeen, me jatkaisimme yhdessä. Sanoja ei tarvittu, me tunsimme sen. Tyttäremmekin saimme hakea kotiin ja hän joutui olemaan lastenkodissa onneksi vain viikon.
Sen minkä elämä oli minulta hetkessä vienyt, annettiin minulle takaisin yhtä nopeasti.

Vuosi 2015, osa 2, Epätodellisuus muuttaa muotoaan

Jatkoa seuraa..
Pääsin siis kahden viikon sairaalassa olon jälkeen kotiin rakkaan perheeni luo. Olimme kaikki kotiutumisestani hyvin onnellisia, mutta kaikki ei suinkaan mennyt hyvin. Olin kotiutunut täysin puolikuntoisena, enkä oikeastaan itsekkään ymmärtänyt etten ollut kotiutumiskunnossa. Sairaalassa minulle oli aloitettu Abilify ja Serenase 2 mg kolmesti päivässä. Vähensin Serenasea omatoimisesti 1 mg:aan kolmesti. Ystäväni on mielenterveyshoitaja ja hän kertoi minulle että lääkkeellä on ikäviä haittavaikutuksia. Niinpä minä halusin lääkkeestä äkkiä eroon ja vähensin annosta itse, kuitenkin lääkärin antamien ohjeiden mukaisesti. Lääkäri oli ohjeistanut että voin puolittaa Serenase annokseni, mutta lääke piti heti nostaa aiemmalle tasolle mikäli oireet palaavat. Abilifyn piti puolestaan olla minulle hyvä lääke, koska se ei nosta painoa. (Olen psyykelääkkeiden aloittamisen jälkeen lihonnut 30 kg, joista 10 kg olen saanut pudotettua). Ja toinen hyvä asia tässä lääkkeessä oli, että se aktivoi. Aktiivisuudessani ei vain mielestäni ollut mitään vikaa. Päinvastoin kotiin päästyäni ajatukseni riensivät ja touhusin hirveästi.
Niin kuin jo aikaisemmin mainitsin, pakko-oireiden voimistuminen puolestaan on yksi merkki siitä että vointini on huonontumassa. Viime vuosina pakko-oireiluni on ilmennyt erityisesti pakonomaisena oman mielenterveyden pohtimisena ja siitä puhumisena. Puhun ja pulputan, ennen kaikkea puolisolleni, minkälaisia oivalluksia olen tehnyt yms. taukoamatta, niin että hänellä ennemmin tai myöhemmin menee hermot. Uskon tämän ongelman olevan raastavaa puolisolleni. Tosin se on sitä myös minulle. On kamalaa ajatella jotain asiaa taukoamatta, niin ettei voi nukkua eikä keskittyä muuhun ja yrittää olla puhumatta siitä. Yleensä en kuitenkaan pysty olemaan hiljaa vaan käyn läheisteni hermoille jankutuksellani. Sairaalasta päästyäni päätin ostaa päiväkirjan ja purkaa sinne ajattelua ja ”oivalluksiani”. Tämä siksi etten rasittaisi miestäni. Sanoisin että tekstit ovat aikamoista luettavaa. Järjetöntä pohdintaa siitä olenko terve vai hullu. Kirjoitin kuinka diagnoosit ovat kenties vääriä ja ettei minua oikeasti edes vaivaa mikään, olen täysin normaali. Ja seuraavassa lauseessa ihmettelen miksi minulla on epätodellinen, outo, vieras ja erittäin ahdistunut olo?

No miten se kotona olo käytännössä sujui? Yritin epätoivoisesti olla normaali, mutta ajatukset vain kiersivät kehää ja jumiutuivat pakko-oireiden edessä, olin kaukana normaalista. Yritin hallita vointiani, yritin nukkua riittävästi, usein en vain kyennyt nukkumaan ja yöllä en tiennyt nukunko vai olenko hereillä. Yritin muistaa syödä, vaikkei minulla ruokahalua ollutkaan ja kahvin juontia rajoitin, koska uskoin sen liittyvän valtavaan ahdistukseen. Tuskaisimmasta ahdistuksesta, mitä olen koskaan kokenut, huolimatta yritin tehdä kaikkea ”normaalia”. Kävin kaupassa, touhusin kotona tehden kotitöitä ja hoitaen tytärtäni. Halusin niin kovin olla normaali oma itseni.
Vointiani pahensivat kummalliset ajatusrakennelmat. Kuvittelin esimerkiksi että mieheni kävelee tyttäremme kanssa rappukäytävän portaita alas ja kaatuu. Minä kuulen kotiin mieheni huutoa ja menen katsomaan miksi hän huutaa. Tyttäremme makaa lattialla verisenä..kuolleena. Paikalle saapuu naapureita ja mies valehtelee kaikille, että minä olen kaatunut ja tappanut lapsemme. Ne olivat täysin epärealistisia mielikuvia, mutta minut ne saivat voimaan yhtä huonosti kuin mielikuvien mukaiset tapahtumat olisivat totta.
Eräänä iltapäivänä lähdin kauppaan todella voimakkaasta epätodellisuuden kokemuksesta huolimatta. Jo kauppaan kävellessä ja ennen kaikkea kaupassa tuntui, etten mitenkään pystynyt toimimaan. Kävely oli vaikeaa ja raskasta, kaupassa tiputtelin omenoita lattioille kun en saanut niitä pussiin. Irtauduin itsestäni niin, että tunsin kuin minua ei olisi olemassa ja pelkäsin suunnattoman kovasti, etten kohta tiedä kuka olen. Kassa kysyi minulta etukorttia ja minä vain tuijotin häntä, en kyennyt vastaamaan. Kuulin kyllä hänen kysyvän jotain ja tiesin sen sillä hän katsoi minua silmiini kysyvästi, mutta en vain tajunnut enkä ymmärtänyt mitään. Kun pääsin kauppareissun jälkeen rappukäytäväämme, olin niin voimaton, etten meinannut päästä rappusia ylös. En tiedä olivatko oireet dissosiatiivisia vai johtuivatko ne psykoosista, mutta me avopuolisoni kanssa päätimme, että lähtisin takaisin sairaalaan. Äitini vei minut päivystykseen ja sieltä sain lähetteen samalle osastolle jossa olin ollut jo aiemmin.

En tosiaan tiedä olivatko ongelmani tuolla hetkellä dissosiatiivisia vai psykoottisia vai kenties molempia. Kärsin mm. hajoamisen tunteesta. Sen sairaalan psykiatri tulkitsi psykoottiseksi. Omahoitajani kanssa puhuin ensimmäisinä päivinä kiitävistä ja ahdistavista ajatuskierteistäni. Hoitaja ajattelin niiden olevan pakkoajatuksia. Muistan jostain lukeneeni, että pakkoajatuksetkin saattavat liittyä psykoosiin. Pian sairaalaan menemiseni jälkeen aloin taas koota päässäni ajatuksia siitä, että hoitohenkilökunta on minua vastaan. Minä uskoin, että he pitivät minua teeskentelijänä, huonona äitinä ja he olivat sitä mieltä, etten saa olla osastolla, koska minua ei heidän mielestään mikään vaivaa. Päiväkirjani on täpötäynnä todistelua siitä, että todella voin huonosti, olin todella ahdistunut ja että pääni hajoaa ajatuksien määrästä. Kirjoitukseni olivat kovin vihamielisiä. Olin selvästi täynnä aggressiivisuutta hoitohenkilökuntaa kohtaan, mutta niin kuin aina, en uskaltanut näyttää vihaani vaan purin sitä kirjoittamalla. Hyvä niin, sillä vihani oli aiheetonta. Kuitenkin puhumisen tarpeeni oli hirvittävän suuri. Olihan pääni pullollaan asiaa ja oli sietämätöntä ajatella ja kehitellä psykoottisia ajatusketjuja ja -rakennelmia hirveällä nopeudella yksin. Minulle jäi kokemus että olin sairaalassa pahemman luokan maanvaiva, kun ramppasin kansliassa selvittämässä kaikki mieleni liikkeet. Tässä oli kyllä pointtikin. Halusin tuoda kaiken mahdollisen esille, ettei minua vain ”taas” diagnosoitaisi väärin. Vaikka olinkin alituiseen menossa hoitajien juttusille, jouduin joka kerta tarkkaan suunnittelemaan mitä hoitajalle sanon, miten sanon jne. Saatoin istua huoneessani puoli tuntia miettien tulevaa keskustelua hoitajan kanssa. Ja auta armias kun hoitajalla ei ollutkaan heti aikaa minulle. Suunnitelmani valui hukkaan ja minä olin varma, ettei kanssani haluttu puhua, minua vihataan ja minusta halutaan eroon. Jouduin miettimään sanomisiani siksi, että mietin alituiseen miten kukakin minua tulkitsee. Esimerkiksi: jos olin äärimmilleen ahdistunut, menin istumaan ja nojasin polviini, hetkessä päähän muodostui ajatusketju, jonka loppu tulos oli se, että ”nyt hoitajat katsovat, että mitä toikin tossa esittää, että muka ahdistaa.. lähtis kotiin ku ei sitä mikään vaivaa!”. Kaikesta huolimatta, luulen, että minä olin se koko osaston pahin tulkitsija. Sillä ajatusrakennelmat alkoivat aina rakentua toisen potilaan, lääkärin, hoitajan tai perheenjäseneni yhdestä sanasta, eleestä, ilmeestä ja jopa asennosta.
Oloni oli kerrassaan kaaoottinen.

Parin viikon päästä vointini alkoi kuitenkin pikkuhiljaa helpottamaan ja minut ohjattiin psykologin juttusille. Keskustelimme menneisyydestä, tästä hetkestä, oireista..ihan kaikesta.. Psykologi tuli siihen loppu tulokseen, että kärsin dissosiatiivisista oireista. Ja, että olisi suorastaan ihme, jos en historiallani kärsisi. Tätä oli kyllä epäillyt jo viisi vuotta sitten toinen psykologi, mutta hänen lausuntonsa oli ilmeisesti hautautunut johonkin lausuntoviidakkoon, kun lääkärit eivät tätä hoksanneet. Psykologi ei uskonut kuitenkaan että psykoosi-diagnoosi olisi väärä. Hän kertoi, että myös dissosiatiiviset oireet voivat muuttua psykoottisiksi. Itse tuohon aikaan epäilin kovasti, ettei minulla ole kaksisuuntaista, mutta psykologi oli tästäkin eri mieltä, sillä minulla on menneisyydessäni ollut ylivireysjaksoja. Suurin hyöty psykologin käynneistä oli se, että hän suositteli psykoterapiaa, jota minulle sitten haettiinkin, mutta hakemus hylättiin.

Olin osastolla yhteensä kuusi viikkoa, harhaluulot loppuivat kun palasimme vanhaan, raskautta edeltäneeseen lääkitykseen. Lito+Zyprexa. Psykoottisuus siis väistyi, mutta vaikea dissosiatiivinen epätodellisuus valtasi kehoni ja mieleni. Psykoosi-epätodellisuus muuttui todellisen tuntemisen epätodelliseksi. Voimakkuudellaan se vei minulta elämisen mahdollisuuden. Lisäksi ongelmakseni muodostui yksi paniikkikohtaus, jonka osastolla sain. Kohtauksen aikana tunsin täysin irtautuvani kehostani, kaikki mitä näin muuttui pelottavan kirkkaaksi ja teräväksi, sydämeni hakkasi ja vapisin kauhusta. Paniikkikohtaukselle tyypillinen tunne lopullisesta sekoamisesta valtasi minut. Jostain syystä tämä yksi ja ainoa kohtaus sai minut pelkäämään suunnattomasti. Kohtauksen pelko rajoitti elämääni suuresti puoli vuotta. (Annan todella suuren ymmärryksen ja myötätunnon paniikkihäiriötä kärsiville). Ongelmakseni muodostui pääasiassa se, että saamani paniikkikohtauksen aikana dissosioin voimakkaasti. Näin ollen jatkuva dissosiointini aiheutti pelon uudesta paniikkikohtauksesta ja pelko puolestaan lietsoi paniikin tunnetta. Peloistani huolimatta, en kuitenkaan koskaan saanut toista kohtausta, mutta tuskallinen olo sai minut pysymään poissa julkisiltapaikoilta aina kun se vain oli mahdollista. Kauheinta oli, että pelkäsin jopa jäädä yksin tyttäremme kanssa. Mitä ihmettä olisin tehnyt, jos olisin saanut kohtauksen tytön kanssa, eikä se olisikaan loppunut?? Olen vasta hiljattain päässyt eroon rauhoittavista ja kyennyt taas toimimaan normaalisti ulkomaailmassa. Tärkeintä, että toivuin paniikkioireista, oli se, että sitkeästi vain yritin tehdä asioita normaalisti. Ensin aloin tehdä rauhoittavien kanssa. Yksi Opamox tuntia ennen päiväosastolle menoa oli turvaköyteni. Aloin uskoa niin hanakasti lääkkeen voimaan etten enää edes ajatellut paniikkia. Jossain vaiheessa siirryin puolikkaaseen tablettiin. Lopulta päätin selviytyä ilman ja onnekseni selviydyinkin. Kun huomasin, ettei mitään pahaa tapahdu, aloin toipua. Aloin selviytyä myös tyttäreni kanssa, koska minun oli pakko! Miksi? Kirjoitan tästä aiheesta vielä kolmannen osan, lupaan, että se on viimeinen kuluneesta vuodestani. Sen jälkeen panostan tähän hetkeen, oivalluksiin, ajatuksiin jne. Kiitos, kun jaksoit lukea 🙂