Minä en vain muista…

”Haluaisin muistaa. Muistaa hyvän ja pahan. Haluaisin rakentaa menneisyyteni palapelin. Rakentaa sen niin, että jokainen pala olisi oikeassa kohdassa, oikeassa ajassa. Haluaisin maalata kuvan. Oikean kuvan todellisuudesta. Haluaisin nähdä kuluneen elämäni, jotta voisin elää tänään tässä ja nyt.”

Minulla on äärimmäisen huono muisti. Huono muisti kaikissa merkityksissään. Menneisyyteni on minulle kovin usvainen. En muista kunnolla lapsuuttani, nuoruuttani, joskus tämä päiväkin häviää mielestä. Menneisyyteni on kuin palapeli, josta puuttuu suurin osa paloista. Lähi menneisyyttäkään en osaa laittaa kronologiseen järjestykseen. Minun on vaikea muistaa mitä asioita on milloinkin tapahtunut ja missä järjestyksessä. Usein joudun päättelemään asioita pienistä yksityiskohdista. Esim. olemme veljeni kanssa sairastaneet molemmat vakavan somaattisen sairauden. Sen kumpi sairasti ensin, olen päätellyt yksityiskohdista. Veljeni sairastui ennen minua, tiedän sen koska veljeni olessa sairas pukeuduin mustiin ja olin kovin masentunut ja kapinoin elämää vastaan. Oman sairastumisen jälkeen kaikki muuttui. Minä aloin arvostaa elämää ja sen antamia pieniä onnen hippuja. Toki tiedän järjestyksen myös sen takia, koska siitä on puhuttu, mutta itse en sitä varsinaisesti muista. Jos asiasta ei olisi puhuttu kotona vuosienkin jälkeen, en voisi mitenkään kertoa paljonko aikaa kului meidän sairastamisiemme välillä. No näistä tapahtumista on jo vuosia, mutta lähi menneisyyskin rakoilee. Ystäväni kertoi että olemme yhdessä käyneet vanhalla kirkolla, jossa on seinässä ollut venäläisiä kirjaimia. Minä olin ihastellut sen hienoutta. Minulla taas ei ole pienintäkään muistikuvaa koko kirkosta eikä siitä että olisimme koskaan siellä käyneet. Minä joudun kovin usein vastamaan kysymyksiin tapahtumista etten muista. Ajoittain tuntuu pahalta, kun ystävät nauraen muistelee jotain mitä olemme tehneet eikä minulla ole asioista mitään käsitystä. Näin siis lyhyt aikuisikä, nuoruus sekä teini vuodet. Lapsuudesta puhumattakaan. Kerron monista tapahtumista (jotka ovat todellisia), vaikka minulla ei ole asioista minkäänlaisia muistoja. Kerron niistä, koska ne ovat tarinoita, joita olen aina kertonut. Olen kertonut niitä aina sieltä asti kun ne ovat tapahtuneet, mutta ajan myötä minä olen unohtanut ja kerron vain sen mitä olen aina kertonut. Minä tiedän asioiden olevan totta, koska en jaksa uskoa että olisin joskus keksinyt asiat päästäni.

Myös lähimuistini reistailee ajoittain. Välillä saatta esimerkiksi maistaa tupakan suussani, vaikka en muista käyneeni tupakalla. Voin tietää juuri juoneeni jotain, koska maku on voimakkaana suussa, mutta en kuitenkaan muista että olisin juonut. Voin kävellä 2 kilometriä kauppaan yksin, muistamatta koko matkasta mitään. Iltaisin, kun alan tekemään tämän päivän osalta DKT-tehtäviä, minun saattaa olla hyvin vaikea muistaa mitä päivän aikana on tapahtunut. Tiedän, että miestäni ärsyttä, kun en koskaan löydä avaimiani ja puhelimeni on aina hukassa ja löytyy mitä ihmeellisimmistä paikoista. En myöskään muista mistä asioista on puhuttu ja mitä sovittu. Kerran sovimme aamulla, että haen tupakkaa, kun lähden tytön kanssa ulos. No koko päivänä en saanut päähäni, mitä minun pitikään hakea. Mieheni tullessa kotiin ja kysyessä olinko ostanut tupakkaa, minä lähdin sitä hakemaan. Mieheni sanoi, että tarvitsemme vain sätkätopan. Matkalla soitin miehelleni, että mitähän me tarvittiinkaan?

Lähimuisti ongelmat ovat sitä vaikeampia, mitä huonommin voin. Mutta menneisyys, se on sellainen kysymysmerkki, johon en tunnu saavan vastausta. Menneisyyteni tuntuu olevan minulta visusti peitossa, vaikka kyse ei olisi kuin muutamia vuosia sitten tapahtuneista asioista. Puhumattakaan kuinka kovin haluaisin löytää kokonaisia muistoja lapsuudesta. Kuinka kovin kaipaankaan niitä onnellisia hetkiä pikku tyttönä. Sata varmasti niitä on tuhat määrin, minä en vain muista.

Onnea ja pettymyksiä

Heipä hei vaan taas lukijat. Heti alkuun pahoitteluni siitä, etten ole löytänyt aikaa kirjoittamiselle. Aiheita kyllä on riittänyt niin, etten enää edes muista mistä kaikesta olen aikonut kirjoittaa. (Hölmö, kun ei kirjoita ylös heti ”inspiksen” iskettyä) Tällä kertaa ajattelin kirjoitella ihan vain kuulumisia, sillä näihin viikkoihin on mahtunut paljon kaikenlaista, iloa sekä surua.
12. päivä oli elämäni yksi onnellisimmista päivistä, sillä menimme avokin kanssa naimisiin. Voi onnea, vihdoin kauan suunniteltu avioituminen tapahtui ja minä sain yhteisen sukunimen mieheni ja tyttäreni kanssa, johon on kyllä ollut totuttelemista. Häämme eivät olleet mitkään suuret pirskeet. Kahvitimme vain vanhemmat ja isovanhemmat minun vanhempien luona ja ilalla biletettiin muutaman ystävän kanssa. Hääiltamme oli melkolailla onnistunut, mutta kokonaisuudessaan viikonloppu ei mennyt niin kuin piti. Valitettavasti emme saaneet tuoreen mieheni kanssa omaa rauhaa lainkaan hääviikonloppuna, sillä ystävämme ei syystä ja toisesta päässeet lähtemään kotoamme lauantaina, vaan viipyivät sunnutaihin. Tässä ei sinällään ole mitään kamalan väärää, mutta olin suunnitellut lauantain minun ja mieheni päiväksi, sillä tyttäremmekin yökyläili mummin ja papan luona koko viikonlopun. Ihmiset jotka minut tuntee tietävät, että tällainen suunnitelmien mönkään meneminen on minulle kovin vaikea sietää. Suren tätä menetettyä yhteistä aikaa vieläkin kovasti ja kirjoitan tätäkin tekstiä aikamoisen ahdistuksen vallassa. Tosin täytyy myöntää, että kun mieheni sanoi hänenkin olleen pettynyt ajasta jota emme saaneet olla kahden, helpotti oloani. En siis ole onnellinen, että miestäni harmittaa vaan olen iloinen, että hänkin todella toivoi aikaa kanssani ja en ole tunteideni kanssa yksin.
Hääiltaamme liittyvää surua lisää myös hyvin paljon se, että ne kaksi ystävää, jotka minä olin kutsunut, eivät kumpikaan tullut paikalle. Olin kovin pettynyt kun ne parhaimmat ihmiset, jotka saapuivat paikalle olivat mieheni ystävä ja mieheni sukulaistyttö. No, päätin sinä iltana etten anna paikalla olemattomien pilata iltaani. Ja onneksi mieheni kutsumat pitivät päivää tärkeänä ja tulivat paikalle, kiitos siitä heille <3 (ensi kerralla, jos osaisitte lähteäkin ajallaan 😉 ) Tässä siis iloa, onnea ja hieman pettymystäkin.

Meillä on välillä ollut muutenkin vaikeaa, miehelläni raskasta. En kuitenkaan ala blogissani avautumaan mieheni asioista, mutta omistani kerron sen verran että olen ollut ajoittain voimakkaan ahdistuksen sekä pelon vallassa. Järjettömästi olen pelännyt mieheni suunnitelevan minun jättämistä vaikka olemme juuri luvanneet loppu elämän toisillemme. Ihmettelen miksen pysty kestämään mieheni ”huono vointisuutta”, vaan alan heti rakennella kauhukuvia siitä kuinka taas jään yksin? Miksen uskalla jo viimeistään vaimona luottaa siihen, että elämä kantaa ja me olemme tässä yhdessä? No, pelkoni ja ahdistukseni ajoivat minut sanelemaan miehelleni kuinka hänen täytyy toimia ja ajatella. Yritin näin varmistaa, että asiat menevät parhain päin ja niin kuin olen suunnitellut. Tarkoitin hyvää, mutta jouduin pysähtymään ja menemään itseeni. Kun vihdoin päätin hiljentyä ja keskittyä kuuntelemaan miestäni, oivalsin mitä hän juuri nyt kokee ja käy läpi. Mitä hän toivoo ja haluaa. Kun vihdoin olin vastaanottavainen, aloin ymmärtää, että vaikka asiat eivät tule menemäänkään niin sanotusti minun tavallani, kaikki on hyvin. Ja asiat kääntyikin parhain päin, koko meidän perheen kannalta. Tämän em. ongelman myötä oivalsin myös etten minä voi määrätä mitä mieheni tekee elämälleen ja miten hän sitä elää, vaikka yhteistä elämää nyt eletäänkin. Me molemmat teemme itse päätöksemme ja olemme niistä myös vastuussa, niin itsellemme kuin toisillemmekin.

Näihin viikkoihin on siis mahtunut elämäni onnellisimpia hetkiä, mutta olen myös joutunut radikaalisti hyväksymään todellisuutta, voimatta muuttaa sitä. Todellisuus on mitä se on ja joskus me emme ole vallassa sen muuttamiseksi. Mutta me voimme ottaa sen hyväksyen vastaan, vaikkemme siitä pitäisikään.