Kuukausi: lokakuu 2017

Sairauden oireilua, bipoko?

Huh huh, onpahan ollut aikamoinen kaksi viikkoa.. oikeastaan aikoimoinen vuosi, ehkä jopa lähes kolme vuotta. Syyllisyyteni äityi niin sairaanloiseksi, että saattoi jo puhua psykoottistasoisista oireista. Minulla oli hirveitä uskomuksia itsestäni ja muista, jotka eivät olleet totta. Psykoosilääkitystäni nostettiin roimasti ja nyt olo alkaa olla normaali. Oivalsin, ettei minulla vuoteen ole ollut näin tasapainoista oloa. 

Kulunut kolme vuotta on ollut todellista vuoristorataa päihdeongelman ja psyykkisten ongelmien vuoksi. Syksyn aikana, ehkä jo kesällä, olen ollut aikalailla vauhdikas. Olen aikatauluttanut elämäni niin kiireiseksi, ettei levolle ole jäänyt minkäänlaista sijaa. Olen kieltänyt bipon ja uskonut vakaasti siihen, että kaikki mielenterveys ongelmat johtuivat vain päihteistä ja että hallitsen oloni ja oireeni kun vain pysyn puhtaana. Parin kuukauden sisään olen aloittanut opinnot avoimessa yliopistossa, aloittanut salilla käynnin kolme kertaa viikossa, tapaan psyk.hoitajaa, perheohjaajaa ja päihdeohjaajaa, käyn päihdeklinikan ryhmässä + vertaistuksiryhmässä kaksi kertaa viikossa. Sen lisäksi kirjoitan hurjasti ja tietenkin pyöritän yksin arkea pikku neidin kanssa. Jollekin tämä voi kuulostaa ihan normaalilta elämältä ja tahdilta, mutta minun pääni ei kestänytkään jatkuvaa paikasta toiseen juoksemista. 

Nyt kun romahdin, olen joutunut alkaa käsitellä uudelleen kaksisuuntaista mielialalhäiriötä. Tällä hetkellä diagnoosi on tilassa: epäily. Ensi viikolla selviää menenkö uudelleen psykologin juttusille diagnoosin täsmentämistä varten. Toivon että tapaamiset toteutuu, koska haluan selvyyden diagnoosiini. Toisaalta en halua diagnoosia, koska halua olla ”terve”. Mutta näillä oireilla se tuskin pitää paikkansa. Joten toiseksi vaihtoehdoksi jää; nimen saaminen oireille. 

Lääkitykseni väsyttää kovasti, mutta hyvä puoli siinä on se, että joudun väkisinkin jättämään päiviin tilaa levolle. Toinen superhieno juttu on, että syyllisyyteni on helpottanut merkittävästi. Uskon, että pitkään jatkunut syyllisyyteni on ollut sairauden oireilua. Olen alkanu tiedostamaan, että olen hyvä, rakastava ja kärsivällinen äiti. Komentaminenkin on sitä rakkautta, jota annan lapselleni rajaamalla häntä. Tunnen kyllä piston sydämessäni, jos joskus huudan tyttärelleni, mutta ymmärrän että kaikilla menee hermot joskus ja osaan antaa itselleni anteeksi. 

Tällaista päivitystä tällä kertaa.. kirjoittelen taas kun tiedän diagnoosi asioistani enemmän. Aurinkoista syksyä rakkaat lukijat 🙂

Itselleen anteeksi antaminen

Minun pitäisi ihan todella oppia antamaan itse itselleni anteeksi. Painin kovan syyllisyyden kanssa. Taistelen niin menneiden asioiden, kuin tässäkin hetkessä tapahtuvien juttujen kanssa. Haen alituiseen anteeksiantoa, hyväksyntää ja positiivista vahvistusta joltakin ulkopuoliselta. Useimmiten se ihminen on äitini, mutta myös minua hoitavat tahot ja ystäväni joutuvat oloni helpottajiksi. Viime aikoina olen purkanut tuntojani menneistä eräälle ystävälleni joka on myös selättänyt päihdeongelman. Hän on ollut huomattavasti minua kauemmin puhtaana ja häneen on ollut helppo turvautua kun olen tunnustanut menneisyyteni haamuja hänelle. Haamuja, joita en ole paljastanut kenellekkään muulle. Hoitavien tahojen kanssa puhun alituiseen syyllisyydestäni, ihan niin paljon että jo itseäkin kyllästyttää. Äitini saa päivittäin kuulla syyllisyyden tunnoistani, jotka heräävät kun hermostun lapselleni, huudan tai olen kärttyinen syystä tai toisesta. Tällainen hyväksynnän hakeminen jollain tavalla kyllä helpottaa oloa. Auttaa suuresti kun joku ulkopuolinen sanoo, etten ole tehnyt mitään väärää, kaikki vanhemmat hermostuu joskus ja ettei minun kannata velloa menneissä. Haluaisin kuitenkin hieman luottaa itseeni enkä olla niin riippuvainen muiden anteeksiannosta. Totuus on kuitenkin se, että kukaan muu ei tuomitse minua niin kuin minä itse. Yksikään toinen ihminen ei ole niin ankara kuin minä olen itselleni.

Ajoittain minä kyllä luulen että kaikki muutkin tuomitsevat minut. Perjantaina päiväkodin opettaja pyysi, että perheohjaajamme osallistuisi tyttäreni vasu-keskusteluun. Minulla meni niin tunteeseen, että melkein koko vapaailta oli pilalla. Koin loukkauksena, ettei minun mielipidettä asiaan kysytty. Koin, että olen erikoisäiti, joka tarvitsee huolettavansa keskusteluun jonkun virallisen tahon mukaan. Koin ettei minuun luoteta ja niin edelleen, ja niin edelleen…
Minua suorastaan alkoi v*****aa.. Ajattelin, ettei minun ikinä olisi pitänyt pyytää päiväkodin väkeä verkostopalaveriini ja kertoa myös heille päihdeongelmastani. No jaa, en ole vieläkään päässyt ihan asian yli.. en osaa suhtautua niin, että päiväkotikin tahtoo vain meidän parasta. Meinasin mennä linjoja pitkin kun äitini totesi, että viime vuosina Suomessa on tapahtunut niin paljon kauheuksia, että ne haluaa olla tarkkoja.. v***u me ei olla mitään erikoistapauksia, ajattelin.
Mutta jätän tämän asian purkamisen tähän, koska en ole päässyt asian yläpuolelle eikä minulla ole siitä mitään rakentavaa sanottavaa..

Muiden mielipiteillä ja ajatuksilla on minulle aivan liikaa merkitystä. En osaa olla välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. En osaa itse antaa itselleni anteeksi ja tarvitsen siihenkin, pienissä ja suurissa asioissa, muiden hyväksynnän. En osaa tehdä päätöksiä itse vaan tarvitsen useinmiten äitini vahvistusta. Minun on tultava itsenäisemmäksi, vahvisuttava ja opittava luottamaan itseeni. Ensimmäisen askeleen koen edelleen olevan se, että kykenen itse antamaan itselleni anteeksi. En tiedä miten. En tiedä mistä aloittaa. Mutta kirjoitan aiheesta vielä. Tässäkin; päivä kerrallaan.