Ohi kiitävän hetken, näin on hyvä

Voin paremmin. Dissosioin edelleen paljon, mutta ahdistus on hieman helpottanut. Välillä ajattelen jo, että näin on hyvä. Ohikiitävän hetken verran saatan tuntea jopa olevani onnellinen. Olen luopunut taistelusta tunteitani vastaan. Pienissä määrin olen antanut ikävien ajatustenkin tulla tietoisuuteen. Olen alkanut huomioimaan ajatukseni, lähden niiden mukaan sekä huomaan mitä tunteita minussa herää. Minä tutkin tunnetta, havainnoin miltä se kehossa tuntuu. Ja kun on aika antaa ajatusten mennä, päästän niistä tietoisesti irti. Tunteidenkin laannuttua, en takerru niihin, vaan annan tilaa niille asioille mitä juuri nyt on. Esim. mitä olin parhaillaan tekemässä.

Tilanteen, ajatusten ja tunteiden puhdas hyväksyminen on syy helpottuneelle ololleni. Ja se, että olen huomannut selviytyväni aika hyvin tästä helvetillisestä elämän tilanteesta huolimatta.

Häpeä on yksi vaikeimmista tunteistani.
Täytän viikkokorttia psyk.hoitajalle. Siihen merkitsen kuinka voimakkaasti olen tiettyjä tunteita tuntenut mm. viha, syyllisyys, pelko ja häpeä. Jo pitkään häpeän tunteen kohdalla oli ollut 0. Silti joka käynnillä puheestani se heijastui. Heräsin siihen, että minä todella häpesin kuollakseni eroamme. En kuitenkaan suostunut sitä myöntämään. Samalla kun kielsin eromme, kielsin myös häpeän. Todellisuudessa; tunsin epäonnistuneeni. Tunsin etten ollut riittävä enkä tarpeeksi hyvä. Tunsin olleeni tyhmä kun menin naimisiin.
Voi kuinka olikaan noloa palauttaa vihkipaikkaamme (käräjäoikeuteen) avioeropaperit, kun liittoamme oli kestänyt 4 kuukautta. Ja vielä sitäkin nolompaa on saamamme häälahjat ja rahat.
Ehkä juuri häpeä oli senkin takana, että yritin epätoivoisesti saada liittomme toimimaan ja toisen muuttumaan.

Näin. Otin koko todellisuuden vastaan ja hyväksyin häpeän. Annoin sille sen vaatiman tilan mielessäni ja kestin sen sulkematta sitä pois. Oloni helpottui häpeän suhteen. Se ei ole enää pelottava mörkö mitä pitää juosta karkuun. Se on vain tunne eikä se edes ollut niin kauhea kuin luulin.

Näin minä pieni pala kerrallaan käsittelen tuskaani. Huomaan taas kuinka oma asenteeni on pelastanut minut. En takerru menneisyyteen, sitä ei enää ole. Minä katson eteen päin ja uskon tulevaisuuteen.
Kyllä, juuri tämän ohikiitävän hetken verran olen onnellinen, näin on hyvä.

Rakkaat lukijat. Pahoittelen etten ole saanut laitettua lisää tekstiä. Paperille olen saanut paljon paristakin aiheesta, mutta tällä hetkellä en pysty käyttämään tietokonettani. Joten heti kun saan mahdollisuuden siirtää ajatukset paperilta blogiin, niin kirjoittelen.. Vaikkei minusta hetkeen kuulu, älkää luulko että olen hylännyt blogini. En, tästä paikasta on joka tekstin jälkeen tullut minulle tärkeämpi. Olen onnellinen jokaisesta lukijasta ja onhan tämä terapiaa minullekin. Aurinkoa jokaisen päiviin, toivottavasti saatte nauttia kesästä. 😊 (tämän sain kirjotettua vaivoin puhelimella 😁)

Minä en ajattele, minä en muista

Herään jokaiseen aamuun vahvana ja voimakkaana. Kuljen eteen päin ajatellen ”minä selviydyn”. Ajoittain tunnen, minulle niin tuttua, ahdistusta. Mutta minä en ajattele. Minä en muista. Enkä minä välitäkkään ajatella tai muistaa. Päiväni ovat kuitenkin täynnä epätodellisuutta. Dissosioin paljon ja voimakkaasti. Tuntuu että kaikki on vain unta. Maailma ei näytä todelliselta ja minä en tunnu olevan todellinen. En juurikaan ole itse paikalla, vaikka käytän paljon tietoisuustaitoja. Joskus tutkiessani tarkkaan jotain esinettä, saatan vähän aikaa olla oikeasti läsnä tässä hetkessä. Kurkkupastillista on taas tullut turvani kun oikein ahdistaa mennä esim. kauppaan tai vierailuille. Keskittyessäni kurkkupastillin muotoon, makuun, siihen miten se ”sulaa” suuhun, suojelen itseäni paniikkikohtaukselta tai siltä että oikeasti katoan. Oikein vaikeina hetkinä tunnen etten ole olemassa ja että katson kaikkea ulkopuolelta, ikään kuin elämäni olisi elokuva, johon minä en kuulu. Mutta kaikesta tästä huolimatta minä en ajattele, minä en muista, koska en haluakaan.

Pohdiskelin onko tällainen oikea tapa selviytyä. Dissosiaatiohan on sairauden oire. Onko sitä hyvä käyttää elämässä kiinni pysymiseen. Epätodellinen olo on inhottava, mutta siitä huolimatta tulin siihen lopputulokseen, että se on sitä mitä juuri nyt tarvitsen. Uskon, että elämässäni tällä hetkellä on kaikista tärkeintä se, että minä jaksan ja tyttärelläni on hyvinvoiva äiti kotona. Luulen että mieleni suojelee minua nyt sellaiselta tunnemyrskyltä, että minun on parempi sulkea se pois.

Kun saamme arjen pyörimään ja elämän sekä muutokset ovat tasapainottuneet, on varmasti aikaa surra, vihata, olla pettynyt ja kaltoinkohdeltu.

Elämäni todella menetti perustuksensa, mutta tänään minä keskityn rakentamaan uutta minulle ja tyttärelleni. Ajan kuluessa tulee varmasti aika ajatella, muistaa ja näiden myötä unohtaa.

Minä en voi toista muuttaa, jos hän ei sitä itse tahdo

Ketään toista minä en voi muuttaa. Sen olen saanut huomata. Kuukausia, ehkä jopa puoli vuotta, minä yritin ”auttaa” erästä. Tein kaikkeni, jotta hän lopettaisi tuhoisan käyttäytymisen ja ettei hän toistaisi samoja virheitä. Menin hetki sitten jopa naimisiin hänen kanssa. Nyt ymmärrän, että ”auttamiseni” takana oli halu muuttaa toista. Ja sain kokea kantapään kautta, ettei ketään voi muuttamalla muuttaa. Muutos lähtee aina itsestä ja muuttuminen on jokaisen ihmisen oma valinta. Yritin epätoivoisesti pelastaa avioliittoni, mutta sain huomata, että naimisiin meno oli virhe. Ehkä avioliitonkin kautta yritin estää viime kesän toistumista. Sydämeni on särkynyt tästä menetyksestä, hän oli/on elämäni suurin rakkaus, mutta nyt ymmärrän, ettei hän koskaan muutu ja se pois sulkee yhteisin elämän ja yhteisen tulevaisuuden.

Kukaan ei enää vie uskoani elämään

Elämäni romahti. Tulevaisuuteni valui tyhjiin. Unelmani murskattiin ja suunnitelmani tehtiin tyhjiksi. Mutta minä en aio romahtaa elämäni mukana. Nyt on raskasta, mutta uskon että tulevaisuudella on minulle vielä paljon annettavaa. Aion toipua tästä surusta ja luoda uudet unelmat. Tänään minä voin tehdä sellaisia suunnitelmia, jotka voin toteuttaa. Sellaisia ettei kukaan voi ottaa niitä minulta pois.

Pää pystyssä, vahvana ja itsenäisenä

Taas on elämä ongelmia täynnä. Vaikeita, vakavia ja todella voimia vieviä asioita. Aiemmin olisin musertunut, romahtanut kaiken pahan alle. Elämän haluni olisi kadonnut ja olisin joutunut syvän masennuksen syövereihin. Aiemmin mieleni on tällaisissa tilanteissa pirstoutunut niin pahasti, että voi jo puhua psykoosista. Aiemmin en olisi enää halunnut elää, en edes tyttäreni takia. Niin kauhealta kuin tämä kuulostaakin, sanon sen rehellisesti; viime kesänä laahustin niin mustassa todellisuudessa, että toivoin jonkun ottavan lapseni minulta pois, jotta voisin rauhassa kuolla.

Tänään minä seison jalat tukevasti maassa, vahvana ja täynnä taistelutahtoa. Minä en aio luovuttaa. Minä aion selviytyä. Enkä vain sitä, elämässäni sekä asenteessani tulee tapahtumaan sellaisia muutoksia, jotka vievät minua kohti tasapainoa, rauhaa ja ehkäpä onneakin. Minä olen päättänyt olla itsenäinen, minä en ole enää riippuvainen kenestäkään.

Sanoin tänään DKT:ssa, että epävakaus on mielestäni kovin paljon samanlaista kuin teininä oleminen. Ailahtelevuutta, räiskyviä tunteita ja minun kohdalla riippuvuutta ainakin yhdestä ihmisestä. Tänään minä päätin kasvaa aikuiseksi. DKT:an myötä olenkin jo kasvanut paljon, mutta minun on opittava selviytymään tässä elämässä itse. Matkaa on varmasti vielä edessä kohti tätä tavoitetta, mutta asenteeni on oikea. 

Aloin ajatella näitä asioita, sillä olen saanut huomata että läheisen voi menettää milloin vain. Jos silloin olen täysin tukeutunut häneen, minulle kävisi niin kuin viime kesänä. Olisin suljetulla ja tyttö lastenkodissa. Olen myös oppinut ettei kehenkään voi sokeasti luottaa, ei vaikka se olis kaikkein rakkain ja turvallisin ihminen. Silloinkin on hyvä pystyä seisomaan omilla jaloilla.

Olen myös päättänyt lopettaa yritykset hallita toista, toisen tekemisia ja päätöksiä. Ei, ketään muuta en voi hallita kuin itseäni. Ja sitä miten annan itseäni kohdella. Vain minä voin hallita päätöstä siitä, kenet poistan elämästäni ja kenet annan elämääni kuulua. Ja itse olen vastuussa siitä, annanko jonkun kerta toisensa jälkeen satuttaa minua. Jos otan sen vastaan uudestaan, uudestaan ja uudestaan, on turha itkeä. Itsehän olen sen valinnut.

Saatta olla, että annan vielä rakkaudelleni mahdollisuuden tietyillä ehdoilla. Saattaa olla, että petyn. Saattaa olla, että taas sattuu. Mutta silloin tiedän, itsepähän päätökseni tein. Elämääni aioin joka tapauksessa jatkaa pää pystyssä, vahvana ja itsenäisenä…kävi miten kävi…

Sairauden taakse piiloutuminen

Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat psyykkisesti sairaita. Heitä on tälläkin hetkellä ympärilläni ja joidenkin kanssa olen tekemisissä jatkuvasti. Ymmärrän hyvin, että moniin sairauksiin kuuluu erilaisia oireita ja niitä on vaikea hallita. Silti, olen kiinnittänyt huomiota siihen kuinka ihmiset piiloutuvat sairautensa taakse. Mielestäni on väärin, että ihmiset käyttäytyvät miten mielii vedoten siihen, että heillä on sairaus, heillä on oikeus käyttäytyä näin. Se on väärin. Minä ymmärrän, että siinä vaiheessa kun ei vielä ymmärrä olevansa sairas, oireet ja tunteet voi viedä mennessään, niin, ettei ymmärrä käyttäytyvänsä väärin. Mutta siinä vaiheessa, kun saa diagnoosin, sairaudesta kerrotaan potilaalle ja sairautta aletaan hoitaa, pitäisi minusta jokaisen ottaa vastuu omasta käytöksestään. En puhu nyt vaikeaista psykoottisista oireista vaan ehkä vähän lievemmistä ongelmista. Minua vain suuresti ärsyttää ihmiset jotka takertuvat sairauteensa niin ettei edes yritä toipua. Ainoa apu mitä otetaan vastaan, on se mikä helpottaa omaa oloa, mutta kun kyse on käyttäytymisestä toisia kohtaan, vedotaan ”minä olen sairas, siksi käyttäydyn näin.” Isolla PISTE. Ei anteeksi pyyntöä, ei mitään yritystäkään yrittää enemmän ja toimia paremmin.

Itse olen tiedostanut, että esim. maniassa kaikki ihmiset alkavat ärsyttää minua, tunnen olevani muiden yläpuolella ja kaikki muut ovat idiootteja. Helppoahan tähän olisi lähteä mukaan ja toimia tunteen ehdottamalla tavalla. Voisin alkaa ylimieliseksi, vihaiseksi ja vittumaiseksi. Koska tiedostan ongelman ja tiedän mihin tunteen mukaan lähteminen vie, toimin toisin. Muistutan itseäni, ettei vika ole muissa vaan minun pään sisällä. Näin pystyn toimimaan rakentavammin ja ”terveemmin”. Toinen tällainen asia on epävakauteen liittyvä eli valtavien tunteiden vallassa riehuminen, paikkojen hajottaminen ja itsensä vahingoittaminen. Olen tiedostanut, että tämä on raju ja pahemman luokan ongelma. Parisuhteessa kanssani on helvetillistä olla jos joutuu koko ajan pelkäämään mitä sanoo ja mitä ei sekä itsensä vahingoittaminen on kaikin tavoin väärin sitä toista kohtaan, joka joutuu pahimmassa tapauksessa soittamaan ambulanssin ja sen jälkeen aina pelkäämään mitä tapahtuu, jos tunne nousee minussa liian voimakkaaksi. Tällainen on kohtuutonta puolisolle. Niinpä minä olen pyrkinyt opettelemaan tunnesäätely taitoja ja ahdingonsieto taitoja DKT:ssa oikein ahkerasti. Ja ilokseni voin kertoa, että edellä mainittu käyttäytyminen on jäänyt huomattavasti vähäisemmäksi.

Toki ymmärrän ettei kaikkea voi mitenkään heti ja koko ajan hallita. Ei kukaan pysty täydellisyyteen. Mutta voi yrittää parhaansa. Ja kun mokaa ja kohtelee toista kaltoin täytyy pystyä ottamaan vastuu ja kaiketi myös korjaamaan tilanne, ainakin pyytämällä anteeksi käytöstään. Minäkin olen joutunut jokaikisen sairaalajaksoni jälkeen pyytämään puolisoltani anteeksi, vaikka käytökseni onkin ollut sairauden aiheuttamaa.

Jätän syylliset menneisyyteen

Jaaha, taas yksi (onneksi lyhyt) sairaalajakso takana. Pitkään jatkunut varuillaan olo ja ahdistava ylivireys sai minut romahtamaan täysin. Olin osastolla diagnoosilla kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea psykoottinen masennusjakso. Kärsin masennuksesta ja puhun ylivireydestä. En tarkoita ylivireydellä maanista oloa, enkä missään tapauksessa hyvää oloa. Olin äärimmilleen ahdistunut, peloissani ja valppaana. Olin varuillani joka hetki, jotta huomaan varmasti kaikki mahdolliset merkit, siitä että miehellä on toinen/mies jättää minut. Iltaisin sitten äänet täyttivät pääni. Äänet ilmaantuivat aina, kun yritin rentoutua. Ne keskustelivat ikään kuin ajatuksieni edessä, silloin kun omat ajatukset olivat takaosassa päätä. Kun siirsin huomioni etuosaan ja yritin kuunnella,äänet lakkasivat puhumasta. En koskaan saanut selvää mitä ne sanoivat.

Olen itse ollut todella tyytyväinen tämän hetkiseen lääkitykseeni. Ja olen erittäin iloinen, että psykiatrini kuunteli minua ja tehosti tämän hetkistä lääkitystä eikä lähdetty testailemaan TAAS jotain uutta, mikä ei sitten ehkä sopisikaan minulle. Olen totaalisen kyllästynyt lääkekokeiluihin, olen ollut lääkekoekaniini jo monta vuotta. Päädyimme siis seuraavaan ratkaisuun; Masennuslääke Voxran annos tuplattiin samoin neurolepti Zyprexa. Eräästä syystä otin parina päivänä vähemmän Zyprexaa, kuin mitä oli määrätty, sillä seurauksella että harhaluuloni alkoivat taas nostaa päätään. Tilanne korjaantui kun palasin määrättyyn annokseen. Näillä lääkemuutoksilla vointini kohentui todella nopeasti, harhat lähtivät enkä enää halunnut kuolla. Ja edelleen, olen tyytyväinen lääkitykseeni varsinkin kun osastonlääkäri laittoi vielä Temestan tarvittavaksi. Eli tällä osa alueella kaikki on loistavasti.

Osastolla olo herätti minussa taas kaikenlaisia ajatuksia. Mietin sairauttani, oireitani, diagnoosejani ja ennen kaikkea syitä sairastumiselleni. Olen voimakkaasti ollut sitä mieltä, että monilta osin sairastamiseni on traumaperäistä. Olen ollut tätä mieltä jo kauan ja moni lääkäri, psykologi ja hoitaja tukee tätä mielipidettä. Suurimman syyllisen olen tehnyt henkilöstä, joka saa minut edelleen käytöksellään, puheillaan ja toimillaan voimaan huonosti. Olen hänelle myös todella TODELLA katkera todella TODELLA vanhoista asioista. Voi olla että vihani ja katkeruuteni on saanut jo epärealistiset mittasuhteet. Ja minun täytyy muistaa ja sanon sen nyt teillekin lukijani, että hän on myös ihminen joka auttaa perhettäni monin tavoin ja hän on ihminen joka on tyttärelleni tärkeä. Kovin on siis ristiriitaista. Palataanpas alkuperäiseen asiaan 😀 Aloin siis etsiä syitä harhaluuloisuudelleni ja minä siis syytän henkilöä x ja osittain geenejä ja ehkä vielä osittain oma persoonallisuuttani. Henkilö x taas kieltää koskaan tehneensä mitään traumatisoivaa ja uskoo että ongelmani johtuu huumevuosistani. Voi kuulkaa minkälaisen selvityksen tähän voisin tehdä siitä ettei ongelmani ole huumeiden aiheuttamia, sairastuin jo paljon aiemmin ja kuinka olen tästä puhunut lääkärin kanssa jne. En kuitenkaan lähde siihen, koska minulla ei ole tarkoitus todistella mitään, vaan kirjoittaa oivalluksesta jonka tein. Tajusin, ettei ole mitään syytä etsiä syyllistä sairaudelleni. Se mitä lapsen/nuorena tapahtui ei tapahdu enää, eikä myöskään omat sekoiluni nuorena aikuisena. Ymmräsin, että tällä hetkellä millään syillä ei ole väliä vaan sillä, että minä ja läheiseni hyväksymme sairauteni. Kun hyväksymme sen, että olen sairas, eikä tämä sairaalajakso välttämättä ollut viimeinen, meidän täytyy katsoa tulevaisuuteen. Minulle valkeni että kaikista tärkeintä minulle on se että sairaus pysyisi hallinnassa ja että saan olla hyvä äiti tyttärelleni sekä hyvä vaimo miehelleni. Syyttely ei auta ketään tässä pisteessä. Toki käsittelen traumani, joskus luotettavan ihmisen kanssa, mutta jätän traumat siihen hetkeen elämästäni. Tällä hetkellä jätän syylliset ja syyt sinne minne ne kuuluu; menneisyyteen. Nyt halua toipua ja päästä taas jaloilleni. Nyt haluan elää tässä hetkessä.

Minä olen valpas ja varuillani, minä pelkään…mitä vielä tapahtuukaan.

Taas tauko kirjoittamisessa. Anteeksi lukijani. En ole pahalta ololtani pystynyt kirjoittamaan, ainakaan mitään positiivisuudella, jolla olen luvannut kirjoittaa. Tänään päätin saada tekstin aikaiseksi tämän hetkisestä elämästäni. Anteeksi taas, en kirjoita positiivisuuden kautta. Minä en jaksa hymyillä, iloita enkä olla onnellinen. Olen väsynyt, olen peloissani, olen ahdistunut enkä enää halua elää elämääni. Ei, en suunnittele itsemurhaa, mutta en jaksa elääkkään. Minä sinnittelen. Jo kuukausia olen ollut varuillani, varpaillani. Olen ollut ahdistunut ja hieman epäluuloinen. Viime viikkoina olen alkanut vahtimaan öisinkin sitä mitä tapahtuu. Hetkellisen helpotuksen sain kun mieheni lähti hetkeksi hoitoon omien ongelmiensa takia. Olin onnellinen ettei minun tarvinnut olla enää huolissaan hänestä. Helpotusta kesti päivän, ehkä kaksi. Epäluuloisuuteni alkoi syventyä. Ajatukseni ovat muuttuneet epärealistisiksi. Joku kutsui sitä harhaluuloiseksi. Hoitaja puhui psykoottisista läpilyönneistä. Ja me mieheni kanssa psykoottisesta masennuksesta. Ajatteluni pyörii miehessäni. Olen varma, että hän pettää, että hän lähtee, että hän vie minulta tyttäreni. Kaikki mitä hän sanoo, ei sano tai tekee vahvistaa minulle luulojeni olevan totta. Rakennan päässäni pitkiä ajatusketjuja, siitä kuinka pieni, merkityksetön asia, vahvistaa luulojeni olevan totta. Esimerkiksi mieheni pyysi omaa pankkikorttiaan itselleen (siellä ei ole rahaa). Minä päädyin siihen lopputulokseen että miehelläni on hoitopaikassaan suhde toiseen potilaaseen, jonka kanssa hän aikoo karata heti kun sosiaalitoimi maksaa meidän toimeentulotuen. Tämä esimerkki on yksi sadoista, joita kehittelen päässäni.

Pakko-oireet puolestaan myös vahvistavat sen että jotain pahaa tapahtuu. Toiminnot ovat samanlaisia kuin aina, mutta jos toiminto ei onnistu, se on selvä merkki, että elämäni romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Hui kauhea, sitä ahdistuksen määrää mitä epäonnistuneet toiminnot aiheuttaa.

Olen päivät sellaisessa ylivireystilassa. Ahdistunut, varuillani ja valppaana huomaamaan kaikki merkit. Iltaisin kun yritän rentoutua alan kuulla ääniä pään sisällä. Äänet tulevat pään etuosaan, kun taas ajatukset ovat takaosassa. Heti jos lakkaan ajattelemasta ja yritän kuunnella ääniä, ne lakkaa puhumasta. En siis tiedä mitä ne sanoo, joskus kuulen äitini äänen. Ajoittain äänet puhuvat ajatuksiani.

Hetkittäin tiedän olevani sairas. Toisella hetkellä harhani tuntuvat niin todelta, ettei mikään saa minua uskomaan että olen väärässä. Ja vaikka ajatukset kohdistuvat pääasiassa mieheeni, ajatuksia syntyy kaikkia kohtaan kenen kanssa olen tekemisissä.

Nyt minä en löydä positiivisuuttani, olen väsynyt, peloissani, hädissäni, äääääärimmilleen ahdistunut. Haluaisin luovuttaa, mutta onneksi en voi. Voi kuinka toivon olevani väärässä ja mitään pahaa ei tapahtuisi, minä en jaksa yksin.

Minä en vain muista…

”Haluaisin muistaa. Muistaa hyvän ja pahan. Haluaisin rakentaa menneisyyteni palapelin. Rakentaa sen niin, että jokainen pala olisi oikeassa kohdassa, oikeassa ajassa. Haluaisin maalata kuvan. Oikean kuvan todellisuudesta. Haluaisin nähdä kuluneen elämäni, jotta voisin elää tänään tässä ja nyt.”

Minulla on äärimmäisen huono muisti. Huono muisti kaikissa merkityksissään. Menneisyyteni on minulle kovin usvainen. En muista kunnolla lapsuuttani, nuoruuttani, joskus tämä päiväkin häviää mielestä. Menneisyyteni on kuin palapeli, josta puuttuu suurin osa paloista. Lähi menneisyyttäkään en osaa laittaa kronologiseen järjestykseen. Minun on vaikea muistaa mitä asioita on milloinkin tapahtunut ja missä järjestyksessä. Usein joudun päättelemään asioita pienistä yksityiskohdista. Esim. olemme veljeni kanssa sairastaneet molemmat vakavan somaattisen sairauden. Sen kumpi sairasti ensin, olen päätellyt yksityiskohdista. Veljeni sairastui ennen minua, tiedän sen koska veljeni olessa sairas pukeuduin mustiin ja olin kovin masentunut ja kapinoin elämää vastaan. Oman sairastumisen jälkeen kaikki muuttui. Minä aloin arvostaa elämää ja sen antamia pieniä onnen hippuja. Toki tiedän järjestyksen myös sen takia, koska siitä on puhuttu, mutta itse en sitä varsinaisesti muista. Jos asiasta ei olisi puhuttu kotona vuosienkin jälkeen, en voisi mitenkään kertoa paljonko aikaa kului meidän sairastamisiemme välillä. No näistä tapahtumista on jo vuosia, mutta lähi menneisyyskin rakoilee. Ystäväni kertoi että olemme yhdessä käyneet vanhalla kirkolla, jossa on seinässä ollut venäläisiä kirjaimia. Minä olin ihastellut sen hienoutta. Minulla taas ei ole pienintäkään muistikuvaa koko kirkosta eikä siitä että olisimme koskaan siellä käyneet. Minä joudun kovin usein vastamaan kysymyksiin tapahtumista etten muista. Ajoittain tuntuu pahalta, kun ystävät nauraen muistelee jotain mitä olemme tehneet eikä minulla ole asioista mitään käsitystä. Näin siis lyhyt aikuisikä, nuoruus sekä teini vuodet. Lapsuudesta puhumattakaan. Kerron monista tapahtumista (jotka ovat todellisia), vaikka minulla ei ole asioista minkäänlaisia muistoja. Kerron niistä, koska ne ovat tarinoita, joita olen aina kertonut. Olen kertonut niitä aina sieltä asti kun ne ovat tapahtuneet, mutta ajan myötä minä olen unohtanut ja kerron vain sen mitä olen aina kertonut. Minä tiedän asioiden olevan totta, koska en jaksa uskoa että olisin joskus keksinyt asiat päästäni.

Myös lähimuistini reistailee ajoittain. Välillä saatta esimerkiksi maistaa tupakan suussani, vaikka en muista käyneeni tupakalla. Voin tietää juuri juoneeni jotain, koska maku on voimakkaana suussa, mutta en kuitenkaan muista että olisin juonut. Voin kävellä 2 kilometriä kauppaan yksin, muistamatta koko matkasta mitään. Iltaisin, kun alan tekemään tämän päivän osalta DKT-tehtäviä, minun saattaa olla hyvin vaikea muistaa mitä päivän aikana on tapahtunut. Tiedän, että miestäni ärsyttä, kun en koskaan löydä avaimiani ja puhelimeni on aina hukassa ja löytyy mitä ihmeellisimmistä paikoista. En myöskään muista mistä asioista on puhuttu ja mitä sovittu. Kerran sovimme aamulla, että haen tupakkaa, kun lähden tytön kanssa ulos. No koko päivänä en saanut päähäni, mitä minun pitikään hakea. Mieheni tullessa kotiin ja kysyessä olinko ostanut tupakkaa, minä lähdin sitä hakemaan. Mieheni sanoi, että tarvitsemme vain sätkätopan. Matkalla soitin miehelleni, että mitähän me tarvittiinkaan?

Lähimuisti ongelmat ovat sitä vaikeampia, mitä huonommin voin. Mutta menneisyys, se on sellainen kysymysmerkki, johon en tunnu saavan vastausta. Menneisyyteni tuntuu olevan minulta visusti peitossa, vaikka kyse ei olisi kuin muutamia vuosia sitten tapahtuneista asioista. Puhumattakaan kuinka kovin haluaisin löytää kokonaisia muistoja lapsuudesta. Kuinka kovin kaipaankaan niitä onnellisia hetkiä pikku tyttönä. Sata varmasti niitä on tuhat määrin, minä en vain muista.