Muiden elämä, parempi elämä

Niin kuin jo aiemmassa tekstissä mainitsin, olen hienosti päässyt yli erosta. Ja täytyy sanoa, että olen suorastaan ylpeä siitä miten hyvin olen omat ja tyttäreni asiat hoitanut. Ja kuinka vahvana olen pysynyt. Eron seurauksena minua on jäänyt vaivaamaan kuitenkin yksi asia;
Oman elämäni vertailu toisten elämiin.
Eron myötä olen tullut kateelliseksi niille, jotka elävät perheenä johon kuuluu molemmat vanhemmat. Mietin usein, että miksi minun täytyy hoitaa kaikki yksin? Miksi minulla ei ole ketään joka jakaisi kanssani huonojen päivien taakan ja huonot hetket. Miksi olen tässä niin yksin?
Ympärilläni on kuitenkin myös sellaisia ihmisiä, jotka ovat eronneet ja ovat siis ns. samassa tilanteessa. Mutta heillepä minä olen suorastaan katkera. Heidän lapsilla on isä, joka ottaa lapset säännöllisesti. Taas, minä olen yksin. Tyttären isä muuttaa toiselle paikkakunnalle, enkä ole varma osallistuuko hän koskaan tytön elämään niin paljon, että tyttö olisi hänellä säännöllisesti. Olen niin yksin.

Tällaista olen pyörittänyt päässäni jo monta kuukautta ja nyt on aika lopettaa. Minun on lakattava vertailemasta omaa elämää muiden elämiin. Ainahan jollain on huonommin…tai paremmin…
Kun katson elämääni ilman katkeruuden sumentamia laseja, huomaan että, minulla on paljon syytä kiitollisuuteen ja elämässäni on suuresti iloa ja onnea. Minulla on ihana tytär joka kasvaa päivä päivältä ja oppii uusia asioita. Tytön kasvuun liittyy kaksi asiaa; pitää nauttia tästä hetkestä, se ei kestä kauan ja mitä enemmän hän oppii sen vähemmän hän tarvitsee apuani. On kaksi ihmistä joille olen suunnattoman kiitollinen. Ilman heitä minä en jaksaisi. He ovat vanhempani. He hoitavat tyttöä usein ja minä saan omaa aikaa. Se on todella tärkeää, sillä ilman ajoittaisia iltoja ystävien kanssa, minä en jaksaisi pyörittää arkea.

Nyt täytyy ymmärtää, etten minä ole ikuisesti sidottuna pieneen lapseen yksin.  Sitä paitsi tuskin tulen olemaankaan loppu elämääni yksin. Tyttö kasvaa ja varmasti löydän elämääni vielä sen toisen puolikkaani. On aika nauttia tästä elämän vaiheesta sellaisena kuin se on. Olla onnellinen. Olla kiitollinen.

Uudet tuulet puhaltaa

Tässä ollaan oltu jo pitkän aikaa ilman tietokonetta. Tekstejä olen kuitenkin miettinyt ja kirjoittanutkin paljon. En ole saanut tilaisuutta siirtä tekstejä paperilta blogiin, mutta nyt päätin, että haluan kirjoitta..vaikka sitten epätoivoisesti puhelimella 😀 Kirjotusvirheitä saattaa siis olla normaalia enemmän.. 🙂 mutta asiaan.. 

Ensimmäisen tulee mieleen teksti minkä Tommy Hellstenin kirja innoitti minut kirjoittamaan. Teksti liittyi minun omaan ongelmakäyttäytymiseen eron jälkeen. Tai itse koen sen ongelmakäyttäytymiseksi, että minun on aina löydettävä heti uusi mies. Minä ilmeisesti pelkään yksinäisyyttä. Kirjoittaessani tulin siihen lopputulokseen etten etsimällä etsi ketään, vaan annan rakkauden tulla elämääni kun se on tullakseen. Toinen asia mistä olen kirjoittanut on se, ettei lasta kannata tehdä jos elämässä on suuria ongelmia, jotka vaativat muutoksen ennen lapsen tuloa. Pienen lapsen kanssa on sen verran raskasta, ettei siinä ole voimavaroja ratkoa isoja asioita. Jossain vaiheessa kirjoitin myös ”entä jos”-elämästäni. Silloin annoin hurjasti ajatuksia sille minkälaista elämäni olisi, jos ex-mieheni olisi vielä tässä. Totesin ettei ”entä jos”-elämälläni ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Hän ei olisi koskaan kyennyt tarjoamaan parempaa elämää..

Ajattelin ensin siirtää edellä kuvaamani tekstit kokonaisuudessaan tänne..mutta en halua, enkä jaksa.. Kirjoitukset liittyvät tavalla tai toisella exääni enkä minä enää ajattele häntä. Suon ajatuksia hänelle enää käytännön asioissa. Eikä minusta ole tarpeellista blogissakaan hänestä enää jauhaa. Tekstit vain eivät ole enää ajankohtaisia. Joku varmasti saattaa ihmetellä että miten voin päästä ”yli” alle 4 kuukaudessa..noh, minä luulen että olin jo kauan sitten valmistautunut eroon sekä työstänyt yksin jäämistä itseni kanssa. Nyt haluan vain antaa uusien tuulien puhaltaa. Se tulee varmasti näkymään blogissakin. Keskitytään taas matkaan jolle lähdettiin blogia aloittaessa. Matkaan kohti eheytymistä. Kenties ero oli yksi askel <3

Elämä hymyilee taas :)

Tervehdys lukijat.

Edelleenkään en pysty käyttämään tietokonettani, mutta ajattelin tässä puhelimella kirjoitella muutaman sanasen tästä hetkestä.

Eli voin hyvin. Elämä on alkanut kulkemaan omalla painollaan ja olen saanut huomata olevani onnellisempi kuin pitkään aikaan saadessani olla tyttären kanssa kahdestaan. Minun ei tarvitse huolehtia kuin itsestä ja tytöstä. Minun ei tarvitse olla varpaillaan. Minun ei tarvitse tuntea ettei minua rakasteta. Päin vastoin, huomaan kuinka ympärilläni olevat ihmiset todella välittävät ja mikä tärkeintä tyttäreni rakastaa minua. Selviytyminen ja jaksaminen on myös vahvistanut itsetuntoani. Ei se aina ole helppoa kantaa yksin vastuu 1 v. 7 kk. tytöstä. On aika voittaja olo ja on ihanaa saada ajatella että aika vahva mimmi oon. 😀 Olen alkanut luottamaan pärjäämiseeni.

On minulla tulevaisuudellekin suunnitelmia. Minulle haettiin ammatillista kuntoutusta, mutta kerron siitä enemmän kun tiedän toteutuuko kuntoutus ja jos toteutuu niin miten..

Tällainen päivitys, elämä hymyilee ja innolla elämässä eteen päin. Kirjoitan taas pidemmin kun pääsen käyttämään konetta 🙂

Ohi kiitävän hetken, näin on hyvä

Voin paremmin. Dissosioin edelleen paljon, mutta ahdistus on hieman helpottanut. Välillä ajattelen jo, että näin on hyvä. Ohikiitävän hetken verran saatan tuntea jopa olevani onnellinen. Olen luopunut taistelusta tunteitani vastaan. Pienissä määrin olen antanut ikävien ajatustenkin tulla tietoisuuteen. Olen alkanut huomioimaan ajatukseni, lähden niiden mukaan sekä huomaan mitä tunteita minussa herää. Minä tutkin tunnetta, havainnoin miltä se kehossa tuntuu. Ja kun on aika antaa ajatusten mennä, päästän niistä tietoisesti irti. Tunteidenkin laannuttua, en takerru niihin, vaan annan tilaa niille asioille mitä juuri nyt on. Esim. mitä olin parhaillaan tekemässä.

Tilanteen, ajatusten ja tunteiden puhdas hyväksyminen on syy helpottuneelle ololleni. Ja se, että olen huomannut selviytyväni aika hyvin tästä helvetillisestä elämän tilanteesta huolimatta.

Häpeä on yksi vaikeimmista tunteistani.
Täytän viikkokorttia psyk.hoitajalle. Siihen merkitsen kuinka voimakkaasti olen tiettyjä tunteita tuntenut mm. viha, syyllisyys, pelko ja häpeä. Jo pitkään häpeän tunteen kohdalla oli ollut 0. Silti joka käynnillä puheestani se heijastui. Heräsin siihen, että minä todella häpesin kuollakseni eroamme. En kuitenkaan suostunut sitä myöntämään. Samalla kun kielsin eromme, kielsin myös häpeän. Todellisuudessa; tunsin epäonnistuneeni. Tunsin etten ollut riittävä enkä tarpeeksi hyvä. Tunsin olleeni tyhmä kun menin naimisiin.
Voi kuinka olikaan noloa palauttaa vihkipaikkaamme (käräjäoikeuteen) avioeropaperit, kun liittoamme oli kestänyt 4 kuukautta. Ja vielä sitäkin nolompaa on saamamme häälahjat ja rahat.
Ehkä juuri häpeä oli senkin takana, että yritin epätoivoisesti saada liittomme toimimaan ja toisen muuttumaan.

Näin. Otin koko todellisuuden vastaan ja hyväksyin häpeän. Annoin sille sen vaatiman tilan mielessäni ja kestin sen sulkematta sitä pois. Oloni helpottui häpeän suhteen. Se ei ole enää pelottava mörkö mitä pitää juosta karkuun. Se on vain tunne eikä se edes ollut niin kauhea kuin luulin.

Näin minä pieni pala kerrallaan käsittelen tuskaani. Huomaan taas kuinka oma asenteeni on pelastanut minut. En takerru menneisyyteen, sitä ei enää ole. Minä katson eteen päin ja uskon tulevaisuuteen.
Kyllä, juuri tämän ohikiitävän hetken verran olen onnellinen, näin on hyvä.

Rakkaat lukijat. Pahoittelen etten ole saanut laitettua lisää tekstiä. Paperille olen saanut paljon paristakin aiheesta, mutta tällä hetkellä en pysty käyttämään tietokonettani. Joten heti kun saan mahdollisuuden siirtää ajatukset paperilta blogiin, niin kirjoittelen.. Vaikkei minusta hetkeen kuulu, älkää luulko että olen hylännyt blogini. En, tästä paikasta on joka tekstin jälkeen tullut minulle tärkeämpi. Olen onnellinen jokaisesta lukijasta ja onhan tämä terapiaa minullekin. Aurinkoa jokaisen päiviin, toivottavasti saatte nauttia kesästä. 😊 (tämän sain kirjotettua vaivoin puhelimella 😁)

Minä en ajattele, minä en muista

Herään jokaiseen aamuun vahvana ja voimakkaana. Kuljen eteen päin ajatellen ”minä selviydyn”. Ajoittain tunnen, minulle niin tuttua, ahdistusta. Mutta minä en ajattele. Minä en muista. Enkä minä välitäkkään ajatella tai muistaa. Päiväni ovat kuitenkin täynnä epätodellisuutta. Dissosioin paljon ja voimakkaasti. Tuntuu että kaikki on vain unta. Maailma ei näytä todelliselta ja minä en tunnu olevan todellinen. En juurikaan ole itse paikalla, vaikka käytän paljon tietoisuustaitoja. Joskus tutkiessani tarkkaan jotain esinettä, saatan vähän aikaa olla oikeasti läsnä tässä hetkessä. Kurkkupastillista on taas tullut turvani kun oikein ahdistaa mennä esim. kauppaan tai vierailuille. Keskittyessäni kurkkupastillin muotoon, makuun, siihen miten se ”sulaa” suuhun, suojelen itseäni paniikkikohtaukselta tai siltä että oikeasti katoan. Oikein vaikeina hetkinä tunnen etten ole olemassa ja että katson kaikkea ulkopuolelta, ikään kuin elämäni olisi elokuva, johon minä en kuulu. Mutta kaikesta tästä huolimatta minä en ajattele, minä en muista, koska en haluakaan.

Pohdiskelin onko tällainen oikea tapa selviytyä. Dissosiaatiohan on sairauden oire. Onko sitä hyvä käyttää elämässä kiinni pysymiseen. Epätodellinen olo on inhottava, mutta siitä huolimatta tulin siihen lopputulokseen, että se on sitä mitä juuri nyt tarvitsen. Uskon, että elämässäni tällä hetkellä on kaikista tärkeintä se, että minä jaksan ja tyttärelläni on hyvinvoiva äiti kotona. Luulen että mieleni suojelee minua nyt sellaiselta tunnemyrskyltä, että minun on parempi sulkea se pois.

Kun saamme arjen pyörimään ja elämän sekä muutokset ovat tasapainottuneet, on varmasti aikaa surra, vihata, olla pettynyt ja kaltoinkohdeltu.

Elämäni todella menetti perustuksensa, mutta tänään minä keskityn rakentamaan uutta minulle ja tyttärelleni. Ajan kuluessa tulee varmasti aika ajatella, muistaa ja näiden myötä unohtaa.

Minä en voi toista muuttaa, jos hän ei sitä itse tahdo

Ketään toista minä en voi muuttaa. Sen olen saanut huomata. Kuukausia, ehkä jopa puoli vuotta, minä yritin ”auttaa” erästä. Tein kaikkeni, jotta hän lopettaisi tuhoisan käyttäytymisen ja ettei hän toistaisi samoja virheitä. Menin hetki sitten jopa naimisiin hänen kanssa. Nyt ymmärrän, että ”auttamiseni” takana oli halu muuttaa toista. Ja sain kokea kantapään kautta, ettei ketään voi muuttamalla muuttaa. Muutos lähtee aina itsestä ja muuttuminen on jokaisen ihmisen oma valinta. Yritin epätoivoisesti pelastaa avioliittoni, mutta sain huomata, että naimisiin meno oli virhe. Ehkä avioliitonkin kautta yritin estää viime kesän toistumista. Sydämeni on särkynyt tästä menetyksestä, hän oli/on elämäni suurin rakkaus, mutta nyt ymmärrän, ettei hän koskaan muutu ja se pois sulkee yhteisin elämän ja yhteisen tulevaisuuden.

Kukaan ei enää vie uskoani elämään

Elämäni romahti. Tulevaisuuteni valui tyhjiin. Unelmani murskattiin ja suunnitelmani tehtiin tyhjiksi. Mutta minä en aio romahtaa elämäni mukana. Nyt on raskasta, mutta uskon että tulevaisuudella on minulle vielä paljon annettavaa. Aion toipua tästä surusta ja luoda uudet unelmat. Tänään minä voin tehdä sellaisia suunnitelmia, jotka voin toteuttaa. Sellaisia ettei kukaan voi ottaa niitä minulta pois.

Pää pystyssä, vahvana ja itsenäisenä

Taas on elämä ongelmia täynnä. Vaikeita, vakavia ja todella voimia vieviä asioita. Aiemmin olisin musertunut, romahtanut kaiken pahan alle. Elämän haluni olisi kadonnut ja olisin joutunut syvän masennuksen syövereihin. Aiemmin mieleni on tällaisissa tilanteissa pirstoutunut niin pahasti, että voi jo puhua psykoosista. Aiemmin en olisi enää halunnut elää, en edes tyttäreni takia. Niin kauhealta kuin tämä kuulostaakin, sanon sen rehellisesti; viime kesänä laahustin niin mustassa todellisuudessa, että toivoin jonkun ottavan lapseni minulta pois, jotta voisin rauhassa kuolla.

Tänään minä seison jalat tukevasti maassa, vahvana ja täynnä taistelutahtoa. Minä en aio luovuttaa. Minä aion selviytyä. Enkä vain sitä, elämässäni sekä asenteessani tulee tapahtumaan sellaisia muutoksia, jotka vievät minua kohti tasapainoa, rauhaa ja ehkäpä onneakin. Minä olen päättänyt olla itsenäinen, minä en ole enää riippuvainen kenestäkään.

Sanoin tänään DKT:ssa, että epävakaus on mielestäni kovin paljon samanlaista kuin teininä oleminen. Ailahtelevuutta, räiskyviä tunteita ja minun kohdalla riippuvuutta ainakin yhdestä ihmisestä. Tänään minä päätin kasvaa aikuiseksi. DKT:an myötä olenkin jo kasvanut paljon, mutta minun on opittava selviytymään tässä elämässä itse. Matkaa on varmasti vielä edessä kohti tätä tavoitetta, mutta asenteeni on oikea. 

Aloin ajatella näitä asioita, sillä olen saanut huomata että läheisen voi menettää milloin vain. Jos silloin olen täysin tukeutunut häneen, minulle kävisi niin kuin viime kesänä. Olisin suljetulla ja tyttö lastenkodissa. Olen myös oppinut ettei kehenkään voi sokeasti luottaa, ei vaikka se olis kaikkein rakkain ja turvallisin ihminen. Silloinkin on hyvä pystyä seisomaan omilla jaloilla.

Olen myös päättänyt lopettaa yritykset hallita toista, toisen tekemisia ja päätöksiä. Ei, ketään muuta en voi hallita kuin itseäni. Ja sitä miten annan itseäni kohdella. Vain minä voin hallita päätöstä siitä, kenet poistan elämästäni ja kenet annan elämääni kuulua. Ja itse olen vastuussa siitä, annanko jonkun kerta toisensa jälkeen satuttaa minua. Jos otan sen vastaan uudestaan, uudestaan ja uudestaan, on turha itkeä. Itsehän olen sen valinnut.

Saatta olla, että annan vielä rakkaudelleni mahdollisuuden tietyillä ehdoilla. Saattaa olla, että petyn. Saattaa olla, että taas sattuu. Mutta silloin tiedän, itsepähän päätökseni tein. Elämääni aioin joka tapauksessa jatkaa pää pystyssä, vahvana ja itsenäisenä…kävi miten kävi…

Sairauden taakse piiloutuminen

Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat psyykkisesti sairaita. Heitä on tälläkin hetkellä ympärilläni ja joidenkin kanssa olen tekemisissä jatkuvasti. Ymmärrän hyvin, että moniin sairauksiin kuuluu erilaisia oireita ja niitä on vaikea hallita. Silti, olen kiinnittänyt huomiota siihen kuinka ihmiset piiloutuvat sairautensa taakse. Mielestäni on väärin, että ihmiset käyttäytyvät miten mielii vedoten siihen, että heillä on sairaus, heillä on oikeus käyttäytyä näin. Se on väärin. Minä ymmärrän, että siinä vaiheessa kun ei vielä ymmärrä olevansa sairas, oireet ja tunteet voi viedä mennessään, niin, ettei ymmärrä käyttäytyvänsä väärin. Mutta siinä vaiheessa, kun saa diagnoosin, sairaudesta kerrotaan potilaalle ja sairautta aletaan hoitaa, pitäisi minusta jokaisen ottaa vastuu omasta käytöksestään. En puhu nyt vaikeaista psykoottisista oireista vaan ehkä vähän lievemmistä ongelmista. Minua vain suuresti ärsyttää ihmiset jotka takertuvat sairauteensa niin ettei edes yritä toipua. Ainoa apu mitä otetaan vastaan, on se mikä helpottaa omaa oloa, mutta kun kyse on käyttäytymisestä toisia kohtaan, vedotaan ”minä olen sairas, siksi käyttäydyn näin.” Isolla PISTE. Ei anteeksi pyyntöä, ei mitään yritystäkään yrittää enemmän ja toimia paremmin.

Itse olen tiedostanut, että esim. maniassa kaikki ihmiset alkavat ärsyttää minua, tunnen olevani muiden yläpuolella ja kaikki muut ovat idiootteja. Helppoahan tähän olisi lähteä mukaan ja toimia tunteen ehdottamalla tavalla. Voisin alkaa ylimieliseksi, vihaiseksi ja vittumaiseksi. Koska tiedostan ongelman ja tiedän mihin tunteen mukaan lähteminen vie, toimin toisin. Muistutan itseäni, ettei vika ole muissa vaan minun pään sisällä. Näin pystyn toimimaan rakentavammin ja ”terveemmin”. Toinen tällainen asia on epävakauteen liittyvä eli valtavien tunteiden vallassa riehuminen, paikkojen hajottaminen ja itsensä vahingoittaminen. Olen tiedostanut, että tämä on raju ja pahemman luokan ongelma. Parisuhteessa kanssani on helvetillistä olla jos joutuu koko ajan pelkäämään mitä sanoo ja mitä ei sekä itsensä vahingoittaminen on kaikin tavoin väärin sitä toista kohtaan, joka joutuu pahimmassa tapauksessa soittamaan ambulanssin ja sen jälkeen aina pelkäämään mitä tapahtuu, jos tunne nousee minussa liian voimakkaaksi. Tällainen on kohtuutonta puolisolle. Niinpä minä olen pyrkinyt opettelemaan tunnesäätely taitoja ja ahdingonsieto taitoja DKT:ssa oikein ahkerasti. Ja ilokseni voin kertoa, että edellä mainittu käyttäytyminen on jäänyt huomattavasti vähäisemmäksi.

Toki ymmärrän ettei kaikkea voi mitenkään heti ja koko ajan hallita. Ei kukaan pysty täydellisyyteen. Mutta voi yrittää parhaansa. Ja kun mokaa ja kohtelee toista kaltoin täytyy pystyä ottamaan vastuu ja kaiketi myös korjaamaan tilanne, ainakin pyytämällä anteeksi käytöstään. Minäkin olen joutunut jokaikisen sairaalajaksoni jälkeen pyytämään puolisoltani anteeksi, vaikka käytökseni onkin ollut sairauden aiheuttamaa.