Uutta tekstiä blogiin ei ole tullut viikkoon, koska tietokoneemme on ollut rikki.. Tosin ei minulla mitään uutta kummempaa aihettakaan ole ollut.. Eilen illalla kuitenkin räjähti ja ajattelin hieman purkaa sisäistä myllerrystäni. Tiedän, että kirjoitan nyt vastoin tarkoitustani, kun piti kirjoittaa positiivisuuden kautta. Mutta ehkä tämä teksti muistuttaa, että olemme kaikki ihmisiä. Ja, että joskus kasvu tekee kipeää.
Tyttäremme on valvottanut meitä koko viikon. Tekee kaiketi hammasta. Muutenkin olemme avopuolisoni kanssa olleet viime aikoina kovin väsyneitä ja pinna kireällä. Mielialamme on heijastunut parisuhteeseemme, emmekä ole jaksaneet viime aikoina huomioida toisiamme niin kuin yleensä. Eilen viikkojen hermojen kiristys ratkesi riidaksi. En aio käydä koko riitaa vaihe vaiheelta läpi, vaan kirjoitan ulos tunteeni ja kerron hieman monimutkaisesta tunne-elämästäni.
Riita alkoi tyhmästä ja mitättömästä asiasta, mutta jostain syystä mieheni sanat saivat minut pois tolaltani. Riidan edetessä tunsin koko ajan kuinka itsehillintä kävi yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Yritin kaikin mahdollisin keinoin olla huutamatta ja riehumatta. Luulen että onnistuin melko hyvin. Korotin kyllä ääntäni ja puhuin vihaisella äänensävyllä, mutta en alkanut heittelemään tavaroita seinille tai muuta sellaista. Oloni oli kuitenkin mitä hirvein. Kyse ei ollut mistään kovinkaan suuresta tai tärkeästä asiasta, mutta sisimpääni korvensi järkyttävä paha olo. En edes tiedä oliko se vihaa, pelkoa vai mitä. Kuitenkin sattui kovin. Mieheni ei jaksanut, halunnut tai kenties ei vain kyennyt rauhoittaa minua kun aloin itkeä tilannettamme. Tunsin suurta tuskaa koska koin, ettei minua ymmärretä ja kun puolisoni oli eri mieltä koko suhteemme tolasta, syytin häntä minun mitätöimisestä. Tunsin ettei hän anna tunteilleni arvoa, kokemuksilleni tilaa eikä ota ajatuksiani todesta. Se ettei rakkaani halunnut tai kyennyt lohduttamaan ja auttamaan minua pahassa olossani, oli minulle taas kerran todiste siitä ettei hän rakasta minua. Hänen kylmyytensä sai minut näkemään itseni vahingoittamisen ainoana ”selviytymis”-keinona. Olin kuin umpikujassa kun hän ei ymmärtänyt näkökantojani. Tuskani oli suurta ja sietämätöntä. En tiedä miten selvisin, mutta en kuitenkaan tehnyt itselleni mitään, vaikka tarve itsetuho-käyttäytymiselle oli lähes hallitsematon. Lopulta tilanne saavutti hiljaisuuden. Menimme kaikki samaan sänkyyn nukkumaan, mutta emme puhuneet. Minä suljin kyyneleiset silmäni ja vaivuin ahdistavaan horrokseen.
Aamulla menin herättämään avopuolisoani anteeksi pyytäen. Hän mumisi unisena ”mmm”. Päivämme alkoi hyvin, mutta koska mieheni ei pyytänyt minulta anteeksi, eilinen ahdistus alkoi nostaa päätään. Pian jo yhdistelin asioita ja tulin siihen lopputulokseen, että ukko aikoo taas lähteä. Aloin syyllistää kaikesta itseäni ja vaivuin itsesääliin.
Voiko sisäinen paha oloni koskaan tehdä tilaa sille onnelle, jonka olen saanut? Voi kunpa voisin vain iloita tästä hetkestä. Voinko koskaan tehdä toista onnelliseksi? Tuhoaako paha oloni sen mitä olemme saaneet? Antaako sairauteni koskaan periksi? Tuhoaako se minut, tuhoaako se meidät?
Nyt minun täytyy mainita, että riitamme aihe oli oikeasti hyvin tavanomainen lapsiperheessä. Ja mieheni käyttäytyi järjellä ajateltuna juuri niin kuin tavallinen puoliso vihaisena toimii. Tekstistäni todennäköisesti voisi saada sellaisen kuvan, että kyse oli jostain vakavasta. Mutta tässäpä se juuri on. Minulla on joissain tilanteissa ylisuuret tunteet ja ylireagoin kaikkeen pientäkin ahdistusta herättävään. Tiedän, että tunne-elämäni on vioittunut, todennäköisesti jo lapsuudessa. En vain löydä keinoja selviytyä tunteideni kanssa. On raskasta tuntea niin voimakkaasti hyvässä ja pahassa. Käyttäytymis- ja ajatusmallini tuottavat myös minulle pahaa oloa, syyllisyyttä.
Kun menen pois tolaltani, en todellakaan tiedä mitä minulle tapahtuu. Mikä on se hetki, sana tai teko, joka saa minut suunniltani. Tässä syy, miksen tiedä mitä tehdä. Ja siinä hetkessä, minä en jälkeen päin kunnolla muista.
Ajoittain mietin todella voiko menneisyyden traumoilta saada koskaan rauhaa. Voiko koskaan oppia olemaan onnellinen tässä ja nyt. Luottaa. Uskoa. Ja lopettaa pelkääminen? Puolisoni rakastaa minua, hän ei halua minulle mitään pahaa, mikä minut saa riitatilanteissa niin useni, pelkäämään niin kovin, etten kestä?