Sairauden oireilua, bipoko?

Huh huh, onpahan ollut aikamoinen kaksi viikkoa.. oikeastaan aikoimoinen vuosi, ehkä jopa lähes kolme vuotta. Syyllisyyteni äityi niin sairaanloiseksi, että saattoi jo puhua psykoottistasoisista oireista. Minulla oli hirveitä uskomuksia itsestäni ja muista, jotka eivät olleet totta. Psykoosilääkitystäni nostettiin roimasti ja nyt olo alkaa olla normaali. Oivalsin, ettei minulla vuoteen ole ollut näin tasapainoista oloa. 

Kulunut kolme vuotta on ollut todellista vuoristorataa päihdeongelman ja psyykkisten ongelmien vuoksi. Syksyn aikana, ehkä jo kesällä, olen ollut aikalailla vauhdikas. Olen aikatauluttanut elämäni niin kiireiseksi, ettei levolle ole jäänyt minkäänlaista sijaa. Olen kieltänyt bipon ja uskonut vakaasti siihen, että kaikki mielenterveys ongelmat johtuivat vain päihteistä ja että hallitsen oloni ja oireeni kun vain pysyn puhtaana. Parin kuukauden sisään olen aloittanut opinnot avoimessa yliopistossa, aloittanut salilla käynnin kolme kertaa viikossa, tapaan psyk.hoitajaa, perheohjaajaa ja päihdeohjaajaa, käyn päihdeklinikan ryhmässä + vertaistuksiryhmässä kaksi kertaa viikossa. Sen lisäksi kirjoitan hurjasti ja tietenkin pyöritän yksin arkea pikku neidin kanssa. Jollekin tämä voi kuulostaa ihan normaalilta elämältä ja tahdilta, mutta minun pääni ei kestänytkään jatkuvaa paikasta toiseen juoksemista. 

Nyt kun romahdin, olen joutunut alkaa käsitellä uudelleen kaksisuuntaista mielialalhäiriötä. Tällä hetkellä diagnoosi on tilassa: epäily. Ensi viikolla selviää menenkö uudelleen psykologin juttusille diagnoosin täsmentämistä varten. Toivon että tapaamiset toteutuu, koska haluan selvyyden diagnoosiini. Toisaalta en halua diagnoosia, koska halua olla ”terve”. Mutta näillä oireilla se tuskin pitää paikkansa. Joten toiseksi vaihtoehdoksi jää; nimen saaminen oireille. 

Lääkitykseni väsyttää kovasti, mutta hyvä puoli siinä on se, että joudun väkisinkin jättämään päiviin tilaa levolle. Toinen superhieno juttu on, että syyllisyyteni on helpottanut merkittävästi. Uskon, että pitkään jatkunut syyllisyyteni on ollut sairauden oireilua. Olen alkanu tiedostamaan, että olen hyvä, rakastava ja kärsivällinen äiti. Komentaminenkin on sitä rakkautta, jota annan lapselleni rajaamalla häntä. Tunnen kyllä piston sydämessäni, jos joskus huudan tyttärelleni, mutta ymmärrän että kaikilla menee hermot joskus ja osaan antaa itselleni anteeksi. 

Tällaista päivitystä tällä kertaa.. kirjoittelen taas kun tiedän diagnoosi asioistani enemmän. Aurinkoista syksyä rakkaat lukijat 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *