Ajattelin tällä kertaa kertoa asiasta, jossa olen edistynyt ja jonka suhteen olen nykyään huomattavasti tasapainoisempi. Pienin syy elämäni tasapainottumiseen ei varmasti ole hyvä lääkitys. Kyseessä on siis kaksisuuntainen ja mania. Maaniset jaksoni ovat todennäköisesti olleet lähempänä hypomaniaa, mutta puhun silti tekstissä maniasta, koska niin puhun siitä arjessanikin.
Sain diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä (ja tunne-elämältään epävakaasta persoonallisuudesta) kaiketi vuonna 2010. Vuodesta en ole sata varma, sillä muistan menneisyyttäni huonosti. Olen kuitenkin vähän aikaan sitten lukenut psykologin tutkimusten lausunnon, joka on tehty 2010, joten päättelin, että varmaan niihin aikoihin diagnoositkin on tehty. Lausunnosta ilmenee, että täytän 2-tyypin ”kriteerit”, mutta silti psykologi kirjoitti, että voisiko mielialahäiriö-sairauden sijaan mielialojen vaihtelussa olla kyse dissosiatiivisista vireystilan muutoksista. Itsekin ajoittain epäilen diagnoosejani, enkä vähiten siksi, että kärsin moninaisista dissosiaatiohäiröön liittyvistä oireista ja tällaiset oireet usein sekoitetaan kaksisuuntaiseen ja epävakauteen. Epäilyksiäni vahvistaa sekin että vaikeammat maniat ovat pysyneet poissa. Toki tähän vaikuttaa lääkitys. Lääkitykseeni kuulu Lithium ja sen aloittamisen myötä vauhtijaksot ovat rauhoittuneet. Liton aikana ainoastaan SSRI-lääkkeet ovat nostattaneet maanisia oireita ja siksi ne ovatkin aina lopetettu nopeasti heti aloituksen jälkeen. Ainoa vakava sairausjakso, johon on liittyny mm. kiihtynyttä ajatustoimintaa oli se tammi-huhtikuussa sairastamani psykoosi. Mutta silloin Lito ei kuulunutkaan lääkkeisiini, sillä se oli lopetettu heti kun tulin raskaaksi. Em. sairausjakson aika Lito aloitettiin uudestaan ja se auttoikin viliseviin ajatuksiini.
Lito on valitettavasti vienyt minulta myös luovuuden. En vain enää saa sellaista inspiraatiota kuin ennen. Se on tasannut mieleni, vienyt ajatteluni huiput. Toisaalta olen hyväksynyt taiteellisuuteni kadonneen, sillä olen mielummin ilman maniaa..vaikkakin kaipaan sitä.. Maniat ovat minulle kuin huumetta, nautin niistä ja aikanaan olin suorastaan riippuvainen niistä. Vuosia sitten käytin huumeita..amfetamiinia.. Luulen, että koukutuin amfetamiiniin heti ensimmäisen kokeilun jälkeen juuri siksi, että rakastan maanista oloa. Amfetamiini antoi samanlaisen euforisen olon kuin voimakas mania. Mutta juuri niin kuin on amfetamiinin laita, on myös manian. Ihanuudesta huolimatta, en halua enää kumpaakaan. Kolikolla on kaksi puolta. Maanisena olen lähimpiä ihmisiä kohtaan erittäin ilkeä. Käyttäydyn kovin ylimielisesti ja saatan olla riidanhaluinenkin. Uskon virheellisesti olevani kaikkia muita parempi, älykkäämpi..kerrassaan upea ihminen. Muut sen sijaan ovat luikertelevia matoja jaloissani. Näissä tunnetiloissa en anna kenellekkään arvoa. Maanisena minulla on ollut myös yleviä suunnitelmia.
Kerrottakoon ensin, ettei minulla ole alkuunkaan kielipäätä. Ammattiin opiskellessa pääsin englannissa juuri ja juuri läpi. Siitä huolimatta uskoin opiskelevani ammattikoulun jälkeen yliopistossa viiden vuoden jatkotutkinnon. Tällä alalla suurin osa kursseista opiskellaan englanniksi. Seuraava mania oli viemässä minua Afrikkaan auttamaan orpoja.
Kerran sairaalassa; SSRI-lääke muutti syvän masennukseni silmän räpäyksessä maniaksi. Keksin perustaa vaateliikkeen, johon itse ompelen myytävät vaatteet kierrätetyistä kankaista. Olen merkonomi, joten tiedän miten tehdä liiketoimintasuunnitelma, budjetti yms. Sain sairaalassa muutamassa päivässä kaiken valmiiksi, mitä paperille voi yritystä perustaessa saada. Liikkeen nimeksi oli tarkoitus tulla uniikki. Kuulostaa varmasti hyvin suunnitellulta ja toteuttamisen arvoiselta idealta. Siitä vain liiketilaa etsimään.. Ongelmana oli vain se, etten ollut kovin hyvä ompelija. Tarkemmin sanottuna; olin ommellut viimeksi peruskoulussa, enkä silloinkaan kovin taidokkaasti. No, onnistuin minä myymään itse neulomani, hiiren häntää muistuttavan, kaulaliinan toiselle potilaalle 5 €:lla. Ja tottahan toki kirjasin tämän summan tekemääni kirjanpitoon. Se jäikin ainoaksi merkinnäksi. Ja potilas palautti niin sanotun kaululiinan ja halusi rahat takaisin 😀
1- ja 2-tyypin ero on kaiketi juuri siinä, että ylevät suunnitelmat jäävät suunnitelmiksi. Mutta ylimielisyyteni ja joskus myös harkintakyvyn pettäminen ovat olleet suuri ongelma. Eikä vähiten siksi, että manian väistyessä tunnen syvää katumusta tekemisistäni. Syyllisyys on monin tavoin raskas taakka, oli se sitten ansaittua tai ei.
Onneksi varsinaista maniaa tulee enää harvoin, jos ollenkaan. Kiitos lääkityksen. Se vauhti ja ärtyneisyys mistä joskus kärsin, hoituu mielen ja ajatuksien hallinnalla. Silloin kun itsestäni tulee esille sellainen ”hypokaniini”, muistutan itseäni siitä, että nämä ylimieliset ajatukset, ärtynyt mielen tila ja yllykkeet toimia tunteiden mukaan ovat osa sairautta. Minä sanon itselleni, että ”ongelma on nyt sun pään sisällä!”. Yritän muistaa, ettei kaikki muut suinkaan ole idiootteja ja vajaita. Minä en missään tapauksessa ole kaikkia muita parempi. Se on sairaus, joka puhuu. Näin saan pidettyä mieleni yllykkeet aisoissa.
Nykyään saan ehkä paremmin sanottuna sekamuotoisia jaksoja ja jonkinlaisia ylivireystiloja. Niitä lääkitys ei ole poistanut, mutta tätä asiaahan pohti jo lähemmäs kuusi vuotta sitten psykologi, niin kuin alussa mainitsin. Uskon vakaasti, että hetken, tunnin ja joskus jopa päiviä kestävä ylivireys on dissosiatiivista. En kiellä maniaa, koska siihen lääkityksellä on selkeästi vaikutusta. Mutta voisiko kaikkien diagnoosieni takana silti piillä dissosiatiivinen häiriö, sillä olen traumatisoitunut tavoilla, jotka dissosiaatio-ongelmia yleensä aiheuttaa. Ja monia oireita bibolaari-tautiin tarkoitetut lääkkeet eivät ole poistaneet.
Oli ihanaa tajuta, että suuremmassakin asiassa on todella tapahtunut edistystä.
Dissosiatiivista, kaksisuuntaista, epävakautta tai mitä lie, ylimielisyyteni, ärtyneisyyteni ja ylitse vuotavat suunnitelmat ovat vuosien jälkeen vihdoin aisoissa. Hienoa voida sanoa, etten enää edes ajoittain ole syyttä suotta todella ilkeä rakkaimmilleni.