Minä en vain muista…

”Haluaisin muistaa. Muistaa hyvän ja pahan. Haluaisin rakentaa menneisyyteni palapelin. Rakentaa sen niin, että jokainen pala olisi oikeassa kohdassa, oikeassa ajassa. Haluaisin maalata kuvan. Oikean kuvan todellisuudesta. Haluaisin nähdä kuluneen elämäni, jotta voisin elää tänään tässä ja nyt.”

Minulla on äärimmäisen huono muisti. Huono muisti kaikissa merkityksissään. Menneisyyteni on minulle kovin usvainen. En muista kunnolla lapsuuttani, nuoruuttani, joskus tämä päiväkin häviää mielestä. Menneisyyteni on kuin palapeli, josta puuttuu suurin osa paloista. Lähi menneisyyttäkään en osaa laittaa kronologiseen järjestykseen. Minun on vaikea muistaa mitä asioita on milloinkin tapahtunut ja missä järjestyksessä. Usein joudun päättelemään asioita pienistä yksityiskohdista. Esim. olemme veljeni kanssa sairastaneet molemmat vakavan somaattisen sairauden. Sen kumpi sairasti ensin, olen päätellyt yksityiskohdista. Veljeni sairastui ennen minua, tiedän sen koska veljeni olessa sairas pukeuduin mustiin ja olin kovin masentunut ja kapinoin elämää vastaan. Oman sairastumisen jälkeen kaikki muuttui. Minä aloin arvostaa elämää ja sen antamia pieniä onnen hippuja. Toki tiedän järjestyksen myös sen takia, koska siitä on puhuttu, mutta itse en sitä varsinaisesti muista. Jos asiasta ei olisi puhuttu kotona vuosienkin jälkeen, en voisi mitenkään kertoa paljonko aikaa kului meidän sairastamisiemme välillä. No näistä tapahtumista on jo vuosia, mutta lähi menneisyyskin rakoilee. Ystäväni kertoi että olemme yhdessä käyneet vanhalla kirkolla, jossa on seinässä ollut venäläisiä kirjaimia. Minä olin ihastellut sen hienoutta. Minulla taas ei ole pienintäkään muistikuvaa koko kirkosta eikä siitä että olisimme koskaan siellä käyneet. Minä joudun kovin usein vastamaan kysymyksiin tapahtumista etten muista. Ajoittain tuntuu pahalta, kun ystävät nauraen muistelee jotain mitä olemme tehneet eikä minulla ole asioista mitään käsitystä. Näin siis lyhyt aikuisikä, nuoruus sekä teini vuodet. Lapsuudesta puhumattakaan. Kerron monista tapahtumista (jotka ovat todellisia), vaikka minulla ei ole asioista minkäänlaisia muistoja. Kerron niistä, koska ne ovat tarinoita, joita olen aina kertonut. Olen kertonut niitä aina sieltä asti kun ne ovat tapahtuneet, mutta ajan myötä minä olen unohtanut ja kerron vain sen mitä olen aina kertonut. Minä tiedän asioiden olevan totta, koska en jaksa uskoa että olisin joskus keksinyt asiat päästäni.

Myös lähimuistini reistailee ajoittain. Välillä saatta esimerkiksi maistaa tupakan suussani, vaikka en muista käyneeni tupakalla. Voin tietää juuri juoneeni jotain, koska maku on voimakkaana suussa, mutta en kuitenkaan muista että olisin juonut. Voin kävellä 2 kilometriä kauppaan yksin, muistamatta koko matkasta mitään. Iltaisin, kun alan tekemään tämän päivän osalta DKT-tehtäviä, minun saattaa olla hyvin vaikea muistaa mitä päivän aikana on tapahtunut. Tiedän, että miestäni ärsyttä, kun en koskaan löydä avaimiani ja puhelimeni on aina hukassa ja löytyy mitä ihmeellisimmistä paikoista. En myöskään muista mistä asioista on puhuttu ja mitä sovittu. Kerran sovimme aamulla, että haen tupakkaa, kun lähden tytön kanssa ulos. No koko päivänä en saanut päähäni, mitä minun pitikään hakea. Mieheni tullessa kotiin ja kysyessä olinko ostanut tupakkaa, minä lähdin sitä hakemaan. Mieheni sanoi, että tarvitsemme vain sätkätopan. Matkalla soitin miehelleni, että mitähän me tarvittiinkaan?

Lähimuisti ongelmat ovat sitä vaikeampia, mitä huonommin voin. Mutta menneisyys, se on sellainen kysymysmerkki, johon en tunnu saavan vastausta. Menneisyyteni tuntuu olevan minulta visusti peitossa, vaikka kyse ei olisi kuin muutamia vuosia sitten tapahtuneista asioista. Puhumattakaan kuinka kovin haluaisin löytää kokonaisia muistoja lapsuudesta. Kuinka kovin kaipaankaan niitä onnellisia hetkiä pikku tyttönä. Sata varmasti niitä on tuhat määrin, minä en vain muista.