Yleviä suunnitelmia ja ylimielisyyttä – Sairautena Bipo?

Ajattelin tällä kertaa kertoa asiasta, jossa olen edistynyt ja jonka suhteen olen nykyään huomattavasti tasapainoisempi. Pienin syy elämäni tasapainottumiseen ei varmasti ole hyvä lääkitys. Kyseessä on siis kaksisuuntainen ja mania. Maaniset jaksoni ovat todennäköisesti olleet lähempänä hypomaniaa, mutta puhun silti tekstissä maniasta, koska niin puhun siitä arjessanikin.

Sain diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä (ja tunne-elämältään epävakaasta persoonallisuudesta) kaiketi vuonna 2010. Vuodesta en ole sata varma, sillä muistan menneisyyttäni huonosti. Olen kuitenkin vähän aikaan sitten lukenut psykologin tutkimusten lausunnon, joka on tehty 2010, joten päättelin, että varmaan niihin aikoihin diagnoositkin on tehty. Lausunnosta ilmenee, että täytän 2-tyypin ”kriteerit”, mutta silti psykologi kirjoitti, että voisiko mielialahäiriö-sairauden sijaan mielialojen vaihtelussa olla kyse dissosiatiivisista vireystilan muutoksista. Itsekin ajoittain epäilen diagnoosejani, enkä vähiten siksi, että kärsin moninaisista dissosiaatiohäiröön liittyvistä oireista ja tällaiset oireet usein sekoitetaan kaksisuuntaiseen ja epävakauteen. Epäilyksiäni vahvistaa sekin että vaikeammat maniat ovat pysyneet poissa. Toki tähän vaikuttaa lääkitys. Lääkitykseeni kuulu Lithium ja sen aloittamisen myötä vauhtijaksot ovat rauhoittuneet. Liton aikana ainoastaan SSRI-lääkkeet ovat nostattaneet maanisia oireita ja siksi ne ovatkin aina lopetettu nopeasti heti aloituksen jälkeen. Ainoa vakava sairausjakso, johon on liittyny mm. kiihtynyttä ajatustoimintaa oli se tammi-huhtikuussa sairastamani psykoosi. Mutta silloin Lito ei kuulunutkaan lääkkeisiini, sillä se oli lopetettu heti kun tulin raskaaksi. Em. sairausjakson aika Lito aloitettiin uudestaan ja se auttoikin viliseviin ajatuksiini.

Lito on valitettavasti vienyt minulta myös luovuuden. En vain enää saa sellaista inspiraatiota kuin ennen. Se on tasannut mieleni, vienyt ajatteluni huiput. Toisaalta olen hyväksynyt taiteellisuuteni kadonneen, sillä olen mielummin ilman maniaa..vaikkakin kaipaan sitä.. Maniat ovat minulle kuin  huumetta, nautin niistä ja aikanaan olin suorastaan riippuvainen niistä. Vuosia sitten käytin huumeita..amfetamiinia.. Luulen, että koukutuin amfetamiiniin heti ensimmäisen kokeilun jälkeen juuri siksi, että rakastan maanista oloa. Amfetamiini antoi samanlaisen euforisen olon kuin voimakas mania. Mutta juuri niin kuin on amfetamiinin laita, on myös manian. Ihanuudesta huolimatta, en halua enää kumpaakaan. Kolikolla on kaksi puolta. Maanisena olen lähimpiä ihmisiä kohtaan erittäin ilkeä. Käyttäydyn kovin ylimielisesti ja saatan olla riidanhaluinenkin. Uskon virheellisesti olevani kaikkia muita parempi, älykkäämpi..kerrassaan upea ihminen. Muut sen sijaan ovat luikertelevia matoja jaloissani. Näissä tunnetiloissa en anna kenellekkään arvoa. Maanisena minulla on ollut myös yleviä suunnitelmia.

Kerrottakoon ensin, ettei minulla ole alkuunkaan kielipäätä. Ammattiin opiskellessa pääsin englannissa juuri ja juuri läpi. Siitä huolimatta uskoin opiskelevani ammattikoulun jälkeen yliopistossa viiden vuoden jatkotutkinnon. Tällä alalla suurin osa kursseista opiskellaan englanniksi. Seuraava mania oli viemässä minua Afrikkaan auttamaan orpoja.
Kerran sairaalassa; SSRI-lääke muutti syvän masennukseni silmän räpäyksessä maniaksi. Keksin perustaa vaateliikkeen, johon itse ompelen myytävät vaatteet kierrätetyistä kankaista. Olen merkonomi, joten tiedän miten tehdä liiketoimintasuunnitelma, budjetti yms. Sain sairaalassa muutamassa päivässä kaiken valmiiksi, mitä paperille voi yritystä perustaessa saada. Liikkeen nimeksi oli tarkoitus tulla uniikki. Kuulostaa varmasti hyvin suunnitellulta ja toteuttamisen arvoiselta idealta. Siitä vain liiketilaa etsimään.. Ongelmana oli vain se, etten ollut kovin hyvä ompelija. Tarkemmin sanottuna; olin ommellut viimeksi peruskoulussa, enkä silloinkaan kovin taidokkaasti. No, onnistuin minä myymään itse neulomani, hiiren häntää muistuttavan, kaulaliinan toiselle potilaalle 5 €:lla. Ja tottahan toki kirjasin tämän summan tekemääni kirjanpitoon. Se jäikin ainoaksi merkinnäksi. Ja potilas palautti niin sanotun kaululiinan ja halusi rahat takaisin 😀

1- ja 2-tyypin ero on kaiketi juuri siinä, että ylevät suunnitelmat jäävät suunnitelmiksi. Mutta ylimielisyyteni ja joskus myös harkintakyvyn pettäminen ovat olleet suuri ongelma. Eikä vähiten siksi, että manian väistyessä tunnen syvää katumusta tekemisistäni. Syyllisyys on monin tavoin raskas taakka, oli se sitten ansaittua tai ei.

Onneksi varsinaista maniaa tulee enää harvoin, jos ollenkaan. Kiitos lääkityksen. Se vauhti ja ärtyneisyys mistä joskus kärsin, hoituu mielen ja ajatuksien hallinnalla. Silloin kun itsestäni tulee esille sellainen ”hypokaniini”, muistutan itseäni siitä, että nämä ylimieliset ajatukset, ärtynyt mielen tila ja yllykkeet toimia tunteiden mukaan ovat osa sairautta. Minä sanon itselleni, että ”ongelma on nyt sun pään sisällä!”. Yritän muistaa, ettei kaikki muut suinkaan ole idiootteja ja vajaita. Minä en missään tapauksessa ole kaikkia muita parempi. Se on sairaus, joka puhuu. Näin saan pidettyä mieleni yllykkeet aisoissa.

Nykyään saan ehkä paremmin sanottuna sekamuotoisia jaksoja ja jonkinlaisia ylivireystiloja. Niitä lääkitys ei ole poistanut, mutta tätä asiaahan pohti jo lähemmäs kuusi vuotta sitten psykologi, niin kuin alussa mainitsin. Uskon vakaasti, että hetken, tunnin ja joskus jopa päiviä kestävä ylivireys on dissosiatiivista. En kiellä maniaa, koska siihen lääkityksellä on selkeästi vaikutusta. Mutta voisiko kaikkien diagnoosieni takana silti piillä dissosiatiivinen häiriö, sillä olen traumatisoitunut tavoilla, jotka dissosiaatio-ongelmia yleensä aiheuttaa. Ja monia oireita bibolaari-tautiin tarkoitetut lääkkeet eivät ole poistaneet.

Oli ihanaa tajuta, että suuremmassakin asiassa on todella tapahtunut edistystä.
Dissosiatiivista, kaksisuuntaista, epävakautta tai mitä lie, ylimielisyyteni, ärtyneisyyteni ja ylitse vuotavat suunnitelmat ovat vuosien jälkeen vihdoin aisoissa.  Hienoa voida sanoa, etten enää edes ajoittain ole syyttä suotta todella ilkeä rakkaimmilleni.

Pelottava, kultainen joulu

Olen pohdiskellut aiheita mistä kirjoittaa ja päädyin, näin joulun alla, kirjoittamaan ihan vain kuulumisia ja tunnelmia.

Rakastan tätä aikaa vuodessa. Ensimmäiset lumihiutaleet herättävät minut eloon, vaikka tänä vuonna ohut lumipeite sulikin nopeasti pois. Yleensä olen syksyn, aina ensilumeen asti, kovin masentunut. Tämä vuosi on siinäkin poikkeava, sillä minulle löytyi sopiva masennuslääke jo alku syksystä. Mutta vaikka olenkin voinut melko hyvin, piristyin silti entisestään hetken maassa ympäristöä valaiseesta lumesta. Myös tuleva joulu aktivoi minua. Aina ennen joulua minusta tulee esiin eräänlainen innostuja. Kyllä sitä innostujaa näkyy muutenkin kuin jouluna, mutta tähän aikaan vuodesta on mahdottoman kiva suunnitella tulevaa vuotta. Ja jouluakin. Tällä hetkellä kaikki mitä teen onnistuu ja kaikki mitä teen tuntuu hyvältä.

Kuitenkin vaikka pääosin hymyilen ja nautin olostani, olen välillä myös kovin ahdistunut. Kaikessa ihanuudessaan tämä hetki vuodesta on kovin kovin ristiriitainen. Aina välillä, joulun suunnittelun lomassa, putoan. Putoan syvään ahdistukseen. Minulle jouluun on aina liittynyt alkoholi. Lapsuudenkodissa juotiin ja siitä seurasi useasti myös riitoja. Eipä silti, kasvaessani vanhemmaksi myös minulle itselleni joulu on tarkoittanut juomista, yleensä humalahakuista juomista. Siinä suhteessa pitäis olla tulossa erilainen joulu. Tämä on tyttäreni ensimmäinen joulu ja siitä pidän huolen ettei lapseni mieleen jää jouluista humalaiset ja riitelevät ihmiset. Vietämme joulun vanhempieni kanssa. Tytön mummi ja pappa ovatkin samoilla linjoilla, ettei joulusta tehdä mitään ryyppy juhlaa. Mutta… silti joulu herättää minussa vaikeita tunteita, mikä ilmenee pääasiassa ahdistuksena ja epätodellisena olona.
Jouluisin on nostettu usein esille minulle todella vaikeaa asiaa, traumaa. En tiedä miksi siitä pitää puhua aina jouluisin. Jaksan silti uskoa, ettei tänä vuonna kukaan halua pilata pikku prinsessamme ensimmäistä joulua, mutta pelkään silti… entä jos siitä asiasta taas puhutaan…?? Ihminen joka tämän asian yleensä ottaa esille, saa minut vajoamaan lapsen tasolle. Minua alkaa pelottaa, kiusaajani vaikuttaa niin voimakkaalta etten mahda hänelle mitään. En uskalla sanoa vastaan, nielen vain ikävät tunteeni ja yritän kestää… Toimin, tunnen ja ajattelen juuri niin kuin lapsi. Juuri niin kuin lapsena. Mutta tällä kertaa minulla on turva. Onneksi minulla on mieheni, joka tietyissä tilanteissa osaa suojella minua ja puolustaa. Itse minulla ei tällaisissa tilanteissa näitä taitoja ole. En osaa puolustautua, enkä osaa ilmaista mitä otan vastaan ja mitä en.

Kyllä meni synkäksi tämä tunnelmista kirjoittaminen. Kun aloin kirjoittaa, ajatukseni olivat siinä, että tämä vuoden aika piristää. Päädyinkin kuvaamaan ahdistusta ja lapseksi vajoamistani. Ajattelin jo, etten julkaise tätä tekstiä, mutta tulinkin siihen lopputulokseen, että tämäkin kertoo minusta jotain. Tässä siis taas rehellistä pohdintaa siitä, minkälaisia tunteita (myös ikäviä) tämä ”kultainen” joulu minussa herättää..
Huomaan olevani kovin ristiriitainen ihminen..

Alituinen, kirottu dissosiaatio on mieleni turva

Dissosiaatio on ollut viime aikoina kovasti keskusteltu asia meillä. (Ei vähiten siksi, että käyn taas mielessäni läpi diagnoosejani ja sitä ovatko ne oikeat..)
Siksi ajattelin vähän kirjoitella tästä kirotusta mielen ”suojamekanismista”. Minä en ole kuitenkaan lääkäri enkä psykologi, joten en osaa kertoa tyhjentävästi mitä dissosiaatio tarkoittaa, miten se toimii ja mistä siinä on kyse. Eli jos joku teistä lukijoista ei tiedä yhteen tuon sanan merkitystä ja haluaa selvennystä, pyydän että vaikka googlettamalla hakisit esimerkiksi jonkun tiivistelmän asiasta. Se ei kyllä ole ollenkaan välttämätöntä, sillä pyrin kertomaan oireistani selkeästi.

Puhuimme keskiviikkona mieheni kanssa dissosiaatio-oireistani. Mieheni koki oireiden pahentuneen raskauden ja synnytyksen jälkeen. Alkuvuodesta oireeni olivatkin vaikeampia, mutta tuolloin asiaan liittyi, todennäköisesti traumojen laukaisema, psykoosi. Toki psykoottisuuden väistyessäkin oireeni jatkuivat normaalia vaikeampina, mutta tällä hetkellä oloni on jo aivan samanlainen kuin mitä se on aina ollut. Se että puolisoni mielestä oireet ovat pahentunee, johtuu uskoakseni siitä, että olen tullut tietoisemmaksi dissosioinnistani.

Olen dissosioinut läpi elämäni, olen vain luullut sen olevan normaalia. Aikuisiälle asti minä luulin kaikkien kokevan tunteita siitä, että itse ja muu maailma ovat epätodellisia tai näyttää kuin kaikki olisi yhtä suurta taulua, johon itse ei kuulu. Unenomaista.  Vaikka kokemukset ovat ikäviä, ajattelin aina, ettei ole ollenkaan tavatonta yhtäkkiä tuntea itsensä todella todella pitkäksi (luonnottoman pitkäksi) ja välillä taas kummallisen lyhyeksi tai, että yhtenä päivänä peiliin katsoessa näkee itsensä kauniin ja toisena päivänä peilikuva on aivan erilainen, peilistä katsoo todella ruma, suorastaan kuvottavan näköinen ihminen. Kuin toinen ihminen. Aiemmin disso-oireista pelottavin, ennen parempaa oireiden ymmärrystä, oli se kun silmissäni muu maailma tulee lähemmäs tai menee kauemmas. Joskus, erityisesti liikkunnan jälkeen, myös seinät näyttävät valuvan.

Ensin minulle kerrottiin, ettei nämä oireet, minun kokemissani määrin, ole normaaleja. Sitten sain nimen oireille. Mutta vasta nyt, vuosia siitä kun sain tietää mistä on kyse, olen todella tullut tietoiseksi näistä oireista. Mutta miksi olen tullut niin tietoiseksi dissosioinnistani juuri nyt? Itse olen pähkäillyt, että äidiksi tulo on herättänyt tarpeen vihdoin päästä näistä lapsuudesta asti kiusanneista oireista eroon. Elämä vaatii nyt enemmän läsnäoloani. Dissoisioidessa on erittäin vaikea pysyä tässä hetkessä läsnä lapselle.
Kävin keväällä jonkun kerran  omakustanteisesti psykoterapeutilla, hän ajatteli dissosioinnin alkaneen ärsyttää minua, koska jollain tavoin koen, etten tarvitse sitä enään. Pohdin tätäkin tulkintaa. Se saattaa pitää paikkansa. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni löytänyt sellaisen ihmisen, johon olen pystynyt rakentamaan todellisen luottamuksen. Se ihminen on avopuolisoni (helmikuussa aviopuolisoni <3 ). Vihdoin tunnen, että joku välittää minusta ehdoitta ja tukee ilman vaatimuksia. Hän antaa minulle tilaa olla oma itseni ja rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen. Eikä minun tarvitse pelätä sitä, että hän pettyisi minuun silmittömästi, sillä hän pysyy rinnallani virheistäni huolimatta. Eli ehkä en tosiaan tarvitse dissosiaatiota, koska elämäni on tällä hetkellä turvallisempaa kuin koskaan. Dissosiaatio ei siis ole tarpeellinen tässä hetkessä. Takanani on kuitenkin vaikeitakin traumamuistoja, joita en halua kohdata ilman tarvittavia taitoja käsitellä muistoja ja ilman traumaterapeutin tukea. Siltä kannalta on siis hyvä, että dissosiointi suojaa mieltäni. Tässäkin asiassa jään odottamaan, että Kela myöntää terapian.

Vaikka dissosiointi onkin osittain tarpeellista, on ikävää että jatkuva dissosiointi hankaloittaa arkeani. Muistini pätkii ja välillä ikään kuin katoan paikalta. Silloin päähäni ei jää mitään. Esimerkiksi TV:ta katsellessa ohjelman kohtaukset saattavat mennä ihan ohi. Usein olen poissa oleva ja voin kesken keskustelun yhtäkkiä ikään kuin palata..silloin joutuu kaivelemaan pääkoppaa tietääkseen mistä puhuttiin tai mitä juuri tapahtui. Se tuntuu kuin heräisi unesta ja kaikki hetki sitten tapahtuneet asiat olisivat olleet unta. Joskus olen kyllä paikalla ja tiedän mitä puhun, mutta tunnen silti kuin minä en puhuisi. Tuntuu ikään kuin minussa olis kaksi osaa, toinen kuori, joka puhuu ja minä joka tarkkailee tilannetta. Silloin todella tuntuu etten hallitse puhettani.
Olen muistin pätkimisen vuoksi myös melko hajamielinen. Olen aina ollut. Lapsena äiti sanoi minua huolimattomaksi. Sitä se ei mielestäni ollut. Uskoisin kyse olevan siitä, etten vain pysy tässä hetkessä. Dissosioidessa en kykene laittamaan asia A ajatuksella paikkaan B. Ja kun pitäisi jotain löytää, en löydä muistini sopukoista millään mihin A:n laitoin. Puhumattakaan siitä, että epätodellisen olon vallassa kykenisin järjestelmällisesti ajattelemaan, mitä tarvitsen kun lähden kotoa. Monesti jotain tärkeää unohtuu.
Muistini pätkii muutenkin. En muista mitä minulle on sanottu tai mitä itse olen sanonut. Silloin kun en vielä tiennyt mistä näissä oireissa on kyse, olin usein vihanen kun luulin ettei minulle ole kerrottu asioista, taphtumista yms. Ajattelin ihmisten valehtelevan kun he sanoivat kertoneensa jostakin asiasta.

Dissosiaatio aiheuttaa minulle myös somaattisia oireita. Kun dissosioin voimakkaasti minua alkaa huimata ja näköni hämärtyy. Joskus tunnen raajojeni olevan irallaan. Saattaa jopa näyttää ettei käteni ole minun kädet.

Näistä moninaisista oireista kärsin koko ajan lievemmin ja päivittäin tulee voimakkaampia kohtauksia. Viime aikoina olen kärsinyt myös voimakkaasta ahdistuksesta. Erään ihmisen aiheuttamat traumat yrittää tunkeutua päähäni väkisin.. Kaikista näistä oireista huolimatta olen toimintakykyinen. En missään nimessä työkykyinen, mutta jaksan hoitaa tytärtäni, itseäni ja tietenkin miestäni 😉 Selviydyn näiden oireiden kanssa edelleen niin, että pyrin olemaan välittämättä niistä. Muistuttelen aina itseäni siitä, että oireeni näkyvät kovin vähän ulospäin. Todennäköisesti sellainen, joka ei tiedä, ei huomaa oireita ollenkaan. Ja kun tiedän mistä kaikki johtuu ja mistä on kyse, niin minun ei tarvitse pelätä inhottavaa, mutta toisaalta turvallista dissosiaatiota.

Tässä oli nyt vähän kuvausta siitä minkälaista elämäni on päivittäin, vaikka muuten onkin menossa ns. hyväjakso. 😀

Negatiivisten tunteiden pelko

Olen jo ihan jonkin verran jaksanut jankuttaa näistä negatiivisista tunteista, mutta koittakaa jaksaa vielä tämä postaus, sillä ymmärsin tähän liittyen itsestäni taas uuden asian.

Kerroin aiemmin riidastamme ja siitä kuinka pois tolaltani sen vuoksi menin. Olen aiemmin kirjoittanut myös kuinka vaikeaa minun on negatiivisia tunteita tuntea. Aloin näitä asioita pohtiessani ymmärtää, miksi mieleni sulkee ”pahat” tunteet pois. Minä ja mieleni emme kestä sellaisia tunteita. Niin kuin sain taas huomata, aiemmin mainitsemastani riidasta avopuolisoni ja minun välillä. Mieleni pelkää sitä pakokauhun tunnetta, mitä nämä ikävät tunteet aiheuttaa. Mieleni siis kokee, että kaikki pahat tunteet on syytä pitää poissa. En sulje tunteita tietoisesti pois, vaan mieleni tekee sen automaattisesti, jättäen jälkeensä epätodellisen ja ahdistuneen olon. Epätodellisesta ja ahdistuneesta olosta olen kärsinyt aina. Kenties mieleni näkee asian niin, että nämä kaksi olotilaa on turvallisia ja niistä selviän, toisin kuin esimerkiksi vihan tai surun tunteista.

Jotta oloni kaikin puolin helpottuisi, minun olisi syytä opetella tuntemaan tunteita, siis niitä negatiivisia. Tai siis mieleni tulisi opetella. Mutta miten opettaa omaa mieltä toimimaan toisin, kun tunteiden sulkeminen tapahtuu automaattisesti, ilman, että minä tiedostaisin sen?? Siihen en ole keksinyt vastausta. Taas kerran, odotan kovasti pääseväni terapiaan käsittelemään tunne-elämäni oikkuja.

Yksi kommentti sai minut pohtimaan, sitä miten koen muiden ihmisten tunteet. Tämä negatiivisten tunteiden pelko ei koskekkaan ainoastaan minua. Tajusin pelkääväni kaikkien läheisten ihmisten ”pahoja” tunteita. Tyttäreni epämukavista oloista kerroinkin jo edellissä, mutta ahdistus koskee myös esim. miestäni. Minä hermostun heti, jos miehelläni on pinna kireällä. Minun päiväni on luonnollisesti täysin pilalla, jos miehelläni on huono päivä. Minä ahdistun aina jos hänellä on epämukava olo. Yritän kaikin mahdollisin keinoin päästä eroon mieheni huonosta olosta. (Tosin yleensä kiukuttelemalla, valittamalla ja jopa syyllistämällä) Jostain syystä, minä ja mieleni emme siedä lähellämme yhtään negatiivista tunetta, oli ne sitten minun tai jonkun perheen jäseneni.

Koska oman mielen automaattisia toimintoja minun on tällä hetkellä lähes mahdotonta muutta, olen jo päättänyt panostaa muiden ihmisten huonompien olojen sietämiseen. Ennen kaikkea mieheni. Yritän muistutella itselleni ja tietenkin rakkaalle mielelleni, ettei mitään pahaa tapahdu, jos Kullalla on huono päivä tai pinna kireällä. Tätä muutaman päivän jo kokeilleena, olen huomannut, että muiden tunteiden hyväksyminen on helpompaa kuin omien. Tämä ”taktiikka” vaikuttaa siis toimivalta ja hyvältä alulta lähteä kohti kaikenlaisten ja kaikkien tunteiden hyväksymistä. 😀 Kiitos kun luit tämänkin postauksen <3

Osa tunne-elämääni, lapsen tunteet

Minulla on ollut vaikeuksia kestää tyttärelläni minkäänlaista epämukavaa oloa. Jos tyttäreni syystä tai toisesta itkee minussa herää heti pelko, että tyttäreni saisi traumoja. Samaistan tyttäreni surullisuuden heti itseeni ja omiin kokemuksiini. Puhuin asiasta psykiatrini kanssa. Kerroin, että minulle tulee hirveä olo tyttäreni itkusta ja tunnen, että tyttäreni pienestäkin asiasta syntynyt itku aiheuttaa hänelle sietämättömän olon. Lääkäri totesi lasten elävän hetkessä, sekunneissa. Lapsella voi olla sietämätön olo, mutta pienen hetken kuluttua suru on unohtunut ja naurattaa jo.

Lääkärini huomio helpotti oloani ja sai minussa myös aikaan taas eräänlaisen oivalluksen. Myös minun mieleni toimii näin. Ei ihan sekunneissa, mutta minuuteissa ja hetkissä. Lapsi tarvitsee surullisena vanhemman syliä ja turvaa rauhoittuakseen. Tätä tarvitsen myös minä. Minun turvani on mieheni. En siis pysty itse rauhoittamaan itseäni tiettyjen olojen päästessä valoilleen. Sellaisten olojen, joista edellisessä tekstissä puhuin. Otan esimerkiksi, jo aiemmin mainitsemani, mieheni kuvitellun tai todellisen välinpitämättömyyden. Kun koen mieheni välinpitämättömäksi ahdistukseni kasvaa sekunnin murto-osassa sietämättömäksi. Niin kuin edellisessä tekstissä kuvasin, menen näissä minulle vaikeissa tilanteissa täysin pois tolaltani ja alan itkeä ja huutaa, kykenemättä hallitsemaan itseäni. Kun olen vaikeiden tunteiden vallassa, mieheni täytyy olla minulle se turva ja syli. Kun hän tulee halaamaan minua, paha oloni häviää kuin taikaiskusta. Olen ajatellut, että tällaisissa tilanteissa kyse on jonkinlaisesta pelosta, kenties hylätyksi tulemisen pelosta. Tunne on  kuitenkin sellainen, etten ainakaan vielä kykene sitä käsittelemään, mitä se sitten onkin. Ja jota en toisaalta myöskään vielä kestä, joutumatta lapselle tyypillisiin tunnetiloihin, vaativaan käyttäytymiseen ja turvan hakemiseen rakkaimmaltani. Niin kuin olen jo aiemmin maininnut, tällaisten tilanteiden jälkeen minä en juurikaan muista tapahtumia, sanoja tai tekoja. Tiedän vain, että hetkessä voin joutua suurten tunteiden valtaan.

Sitä en osaa selittää, miksi tunne-elämäni ei näiltä osin ole kehittynyt aikuisen tasolle. Niin, että voisin selviytyä itse tunteideni kanssa ja rauhoittaa itse itseni vaikeissa oloissa. Varmasti tähän vaikuttaa ne ympäristötekijät joiden keskellä olen kasvanut. Mutta, se ei ole tärkeää mistä ongelma johtuu, vaan se että kasvaisin tässäkin asiassa terveeksi…että löytäisin normaalin tunne-elämän myös näiltä osin. Keinojen löytäminen on vain kovin vaikeaa juurikin huonon muistini takia. Vaikeaa muuttua ja työskennellä ongelman eteen, kun ei muista tapahtumien kulkua, eikä saa kiinni tunteista joita käy läpi. Mistähän se sietämätön olo saa voimansa? DKT:ssä olemme harjoitelleet kriisinhallintataitoja, mutta luulen ongelmien olevan niin syvällä, ettei opetetut keinot oikein riitä vaikka niitä ahkerasti harjoittelenkin.

Mutta, tästä asiasta löysin kyllä positiivisenkin puolen. Vaikka ajoittain kärsin suurista tunteistani, myös vällittämisen, myötätunnon ja rakkauden tunteet ovat minulla suuren suuria. Täytyy sanoa, että perhettäni kohtaan tuntemani rakkaus on joskus niin suurta, että tuntuu kuin sitä ei kestäisi… tietenkin sen  kestää, halusin vain sanallisesti kuvata tunteen suuruutta.. 😀 Todettakoon ettei perheen antamaa onnea voi sanoin kuvata 😉

Mikä saa minut niin pois tolaltani???

Uutta tekstiä blogiin ei ole tullut viikkoon, koska tietokoneemme on ollut rikki.. Tosin ei minulla mitään uutta kummempaa aihettakaan ole ollut.. Eilen illalla kuitenkin räjähti ja ajattelin hieman purkaa sisäistä myllerrystäni. Tiedän, että kirjoitan nyt vastoin tarkoitustani, kun piti kirjoittaa positiivisuuden kautta. Mutta ehkä tämä teksti muistuttaa, että olemme kaikki ihmisiä. Ja, että joskus kasvu tekee kipeää.

Tyttäremme on valvottanut meitä koko viikon. Tekee kaiketi hammasta. Muutenkin olemme avopuolisoni kanssa olleet viime aikoina kovin väsyneitä ja pinna kireällä. Mielialamme on heijastunut parisuhteeseemme, emmekä ole jaksaneet viime aikoina huomioida toisiamme niin kuin yleensä. Eilen viikkojen hermojen kiristys ratkesi riidaksi. En aio käydä koko riitaa vaihe vaiheelta läpi, vaan kirjoitan ulos tunteeni ja kerron hieman monimutkaisesta tunne-elämästäni.

Riita alkoi tyhmästä ja mitättömästä asiasta, mutta jostain syystä mieheni sanat saivat minut pois tolaltani. Riidan edetessä tunsin koko ajan kuinka itsehillintä kävi yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Yritin kaikin mahdollisin keinoin olla huutamatta ja riehumatta. Luulen että onnistuin melko hyvin. Korotin kyllä ääntäni ja puhuin vihaisella äänensävyllä, mutta en alkanut heittelemään tavaroita seinille tai muuta sellaista. Oloni oli kuitenkin mitä hirvein. Kyse ei ollut mistään kovinkaan suuresta tai tärkeästä asiasta, mutta sisimpääni korvensi järkyttävä paha olo. En edes tiedä oliko se vihaa, pelkoa vai mitä. Kuitenkin sattui kovin. Mieheni ei jaksanut, halunnut tai kenties ei vain kyennyt rauhoittaa minua kun aloin itkeä tilannettamme. Tunsin suurta tuskaa koska koin, ettei minua ymmärretä ja kun puolisoni oli eri mieltä koko suhteemme tolasta, syytin häntä minun mitätöimisestä. Tunsin ettei hän anna tunteilleni arvoa, kokemuksilleni tilaa eikä ota ajatuksiani todesta. Se ettei rakkaani halunnut tai kyennyt lohduttamaan ja auttamaan minua pahassa olossani, oli minulle taas kerran todiste siitä ettei hän rakasta minua. Hänen kylmyytensä sai minut näkemään itseni vahingoittamisen ainoana ”selviytymis”-keinona. Olin kuin umpikujassa kun hän ei ymmärtänyt näkökantojani. Tuskani oli suurta ja sietämätöntä. En tiedä miten selvisin, mutta en kuitenkaan tehnyt itselleni mitään, vaikka tarve itsetuho-käyttäytymiselle oli lähes hallitsematon. Lopulta tilanne saavutti hiljaisuuden. Menimme kaikki samaan sänkyyn nukkumaan, mutta emme puhuneet. Minä suljin kyyneleiset silmäni ja vaivuin ahdistavaan horrokseen.

Aamulla menin herättämään avopuolisoani anteeksi pyytäen. Hän mumisi unisena ”mmm”. Päivämme alkoi hyvin, mutta koska mieheni ei pyytänyt minulta anteeksi, eilinen ahdistus alkoi nostaa päätään. Pian jo yhdistelin asioita ja tulin siihen lopputulokseen, että ukko aikoo taas lähteä. Aloin syyllistää kaikesta itseäni ja vaivuin itsesääliin.
Voiko sisäinen paha oloni koskaan tehdä tilaa sille onnelle, jonka olen saanut? Voi kunpa voisin vain iloita tästä hetkestä. Voinko koskaan tehdä toista onnelliseksi? Tuhoaako paha oloni sen mitä olemme saaneet? Antaako sairauteni koskaan periksi? Tuhoaako se minut, tuhoaako se meidät?
Nyt minun täytyy mainita, että riitamme aihe oli oikeasti hyvin tavanomainen lapsiperheessä. Ja mieheni käyttäytyi järjellä ajateltuna juuri niin kuin tavallinen puoliso vihaisena toimii. Tekstistäni todennäköisesti voisi saada sellaisen kuvan, että kyse oli jostain vakavasta. Mutta tässäpä se juuri on. Minulla on joissain tilanteissa ylisuuret tunteet ja ylireagoin kaikkeen pientäkin ahdistusta herättävään. Tiedän, että tunne-elämäni on vioittunut, todennäköisesti jo lapsuudessa. En vain löydä keinoja selviytyä tunteideni kanssa. On raskasta tuntea niin voimakkaasti hyvässä ja pahassa. Käyttäytymis- ja ajatusmallini tuottavat myös minulle pahaa oloa, syyllisyyttä.
Kun menen pois tolaltani, en todellakaan tiedä mitä minulle tapahtuu. Mikä on se hetki, sana tai teko, joka saa minut suunniltani. Tässä syy, miksen tiedä mitä tehdä. Ja siinä hetkessä, minä en jälkeen päin kunnolla muista.

Ajoittain mietin todella voiko menneisyyden traumoilta saada koskaan rauhaa. Voiko koskaan  oppia olemaan onnellinen tässä ja nyt. Luottaa. Uskoa. Ja lopettaa pelkääminen? Puolisoni rakastaa minua, hän ei halua minulle mitään pahaa, mikä minut saa riitatilanteissa niin useni, pelkäämään niin kovin, etten kestä?

Rakkautta ja riippuvuutta

Niin kuin jo kerroin aiemmissa teksteissäni, viime kesä oli minulle kauhea. Mieheni lähdettyä tunsin, etten mitenkään voi elää ilman häntä. Vajosin niin synkkään pimeyteen, etten nähnyt valoa edes lapsessani. Luulin, etten koskaan voisi selviytyä elämästä kahdestaan tyttäreni kanssa. Jälkeenpäin nämä tunteet ja ajatukset saivat minut pohtimaan riippuvuuttani avopuolisooni.
Olen joskus sanonut miehelleni, että miksei hän rakasta minua niin kuin minä häntä? Näin todella tunsin. Mutta pohdiskeltuani asiaa, olen ymmärtänyt, ettei kyse ole rakkaudesta vaan nimenomaa riippuvuudesta. Tajusin, että kysymykseni pohjimmiltaan tarkoitti juuri sitä…jos me eroaisimme minä en kestäisi enkä selviäisi, toisin kuin hän. Kysymyksessänihän ei ollenkaan ollut kyse rakkaudesta vaan minun riippuvuudesta, jota olen tuntenut läpi lyhyen elämäni. Toki rakastan miestäni valtavasti, mutta se etten voi selviytyä elämästä ilman häntä, ei ole ainoastaan rakkautta. Nyt osaan yhdistää tämän asian siihenkin, että olen aina ollut riippuvainen miehistä ja pelännyt yksin jäämistä. Menneisyydessäni olen jäänyt todella huonoihin parisuhteisiin; minua on lyöty, petetty, manipuloitu ja nöyryytetty. Vaikka minua on kaltoin kohdeltu, joskus räikeästikin, en ole yksinäisyyden pelolta uskaltanut lähteä suhteesta. Vihdoin olen ymmärtänyt, etten halua olla tällä tavalla riippuvainen kenestäkään, sillä koskaan ei tiedä mitä elämässä tapahtuu. Haluan kyetä seisomaan omilla jaloillani. Tietenkin haluan pitää rakkaan perheeni yhdessä. Mutta, jos jotain käy niin, että elämä päättää ottaa minulta pois jonkun rakkaan ja tärkeän, haluan jo tyttäreni takia selviytyä tilanteesta ilman sairaalahoitoa vaativaa romahdusta. Kun vihdoin aloin ymmärtää tällaistakin puolta itsestäni, huomasin heti olevani vahvemmilla. Nostin mieleeni tärkeän kysymyksen. Olisiko elämä todella niin kauheaa, kahdestaan tyttäreni kanssa, että haluaisin kuolla? No EI, ei todellakaan olisi! Varmasti se olisi ajoittain, terveelle ja vahvallekin ihmiselle, rankkaa. Se olisi kuitenkin minun elämä, johon tyttäreni antaisi suurimman sisällön mitä voin saada. Aloin pohtia mitä tekisin.
Pitäisin itsestäni huolta, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Tekisin miellyttäviä ja mukavia asioita, liikkuisin, alkaisin ehkä opiskelemaan. Kaikkia sellaisia asioita, jotka saisivat elämän edes jotenkin maistumaan. Huolehtisin omasta hyvinvoinnista, jotta voisin olla tyttärelleni tasapainoinen ja mahdollisimman terve äiti. Kun ajattelin suunnitelmani loppuun, oloni helpottui. Minulla on suunnitelma, eikä minulla ole hätää, vaikka mieheni lähtisikin. ( Hän tuskin on lähdössä, mutta näin minun ei tarvitse pelätä) Oivalsin myös sen, etten enää koskaan muuta vanhempieni luo asumaan, sillä en halua olla heistäkään riippuvainen. Ja äidin ja tyttäreni persoonat eivät vain mahdu enää saman katon alle 😀 Kun olen pohtinut, oivaltanut ja suunnitellut, minulle todella alkoi valkenemaan, että kyllä minä pärjään, toi elämä eteen mitä tahansa. Rakastan läheisiäni ja olen onnellinen heistä, mutta vihdoin olen siirtynyt lähemmäs itsenäisyyttä.

Vuosi 2015, osa 3, Sen minkä elämä ottaa…

Kotiutumiseni jälkeen kärsin siis voimakkaasta paniikin tunteesta ja dissosioin enemmän kuin koskaan ennen. Valitettavasti pelkäsin myös olla yksin tyttäreni kanssa. Aluksi en myöntänyt pelkoani edes itselleni, saati muille. Äitini huomasi tämän, varmaan jo ennen minua. Niinpä hän tuli seuraksemme heti ensimmäisenä päivänä, kun jouduin jäämään yksin tytön kanssa. Hän viipyi koko päivän, niin kauan, että mieheni tuli kotiin koulusta. Seuraavalla kerralla sovimme, että äitini tulee ”jossain vaiheessa”. Silloin soitin jo ennen mieheni lähtöä äidille, että monelta hän tulee. Hän sanoi tulevansa yhdeksältä. Se tiesi tunnin yksin oloa tytön kanssa. Olin peloissani, mitä jos vaikka pudotan lapsen paniikin kourissa?! Mieheni lähti ja samassa paniikin aalto tulvi ylitseni. Käsistäni lähti tunto, sydämeni hakkasi ja kaikki näkemäni kirkastui. Olin tietysti myös voimakkaan epätodellisen olon vallassa. Sain paniikin hallintaan rauhoittelemalla itseäni ja ajattelemalla ettei minulla ole mitään hätää, oikea reaktio, väärässä paikassa. Epätodelliselle ololle en tietenkään ajatuksillani mitään voinut.
Äidin tultua lähdimme ostamaan tytölle kevätpukua. Voin edelleen todella huonosti, niin kuin siihen aikaan aina, mutta selvisin koetuksesta hyvinkin yksinkertaisesti. Eli kurkkupastillilla. Keskityin ostoksilla siihen miltä pastilli tuntui, maistui ja tuoksui. Olin oppinut tämän keinon aikanani DKT:ssa. Keskitin ajatukseni siis pastilliin, en paniikkiin tai epätodelliseen oloon. Palattuamme kotiin äitini jäi loppu päiväksi, kunnes mieheni tuli kotiin. Näin me selvisimme äitini avulla niistä päivistä jolloin mieheni oli koulussa.

Myös mieheni elämä oli melkoista selviytymistä ongelmieni vuoksi. Hän ei päässyt juurikaan kotoa pois. Minä olin kauhuissani jo tunnin yksin olosta tyttäremme kanssa, niinpä mieheni kävi yksin ainoastaan lähikaupassa. Lisäksi hän joutui kaikki yöt heräämään lapsen kanssa, sillä minun psykoosilääkitys sai minut uniseksi ja yöllä olisin ollut liian tokkurainen hoitamaan tyttöämme.
Niin kuin jo edellisessä artikkelissa kerroin, tein suurimman osan asioista rauhoittavien avulla. Yritin, mahdollisuuksien mukaan, ottaa niitä mahdollisimman vähän. Kesällä jouduin kuitenkin tilanteeseen, että jouduin käyttämään Opamoxia useita päivässä.

Ensimmäinen puoli vuotta vuodestamme oli ollut sairastamiseni takia vaikea koko perheellemme. Se oli ollut suuri ja pitkä kriisi. Mieheni oli joutunut hoitamaan lähes kaiken yksin, minun ollessa poissa pelistä. Mutta se ei vielä riittänyt mieheni taakaksi. Valitettavasti hän kohtasi suuren surun. Hän joutui menettämään kovin rakkaan ihmisen..vieläpä erittäin epäreilusti. Mainittakoon tässä vaiheessa, että meillä molemmilla on päihdetaustaa. Avomieheni alkoi juoda suruunsa. Kesäkuun alussa tilanteemme oli siinä pisteesi, että minä otin tytön ja lähdin vanhempieni luokse. Mieheni puolestaan lähti ystävänsä luo naapuripaikkakunnalle jatkamaan surunsa hukuttamista viinaan. Mieheni oli niin poissa tolaltaan, että teki loppujen lopuksi (jälkeenpäin ajateltuna hätiköidyn) ratkaisun jättää perheensä ja lähteä monen sadan kilometrin päähän serkkunsa luokse. Minulle hän ilmoitti, että haluaa erota. Niinpä me sitten jäimme tyttäreni kanssa vanhempieni luokse asumaan ja aloimme etsiä uutta kotia. En pystynyt mitenkään ajatella asumista yhteisessä kodissamme.
Arkipäivät olin kahden tytön kanssa vanhempieni ollessa töissä. Aluksi se oli pelottavaa ja raskasta. Paniikin tunne valtasi minut päivän aikana uudestaan ja uudestaan. Opamoxia meni, jotta selvisin pienen päivänpaisteeni kanssa. Mummini asui naapurissa ja hän kävi lähes päivittäin meitä katsomassa. Välillä se piristä ja välillä se teki elämästäni vain raskaampaa. Öisin äitini heräsi antamaan lapsenlapselleen tuttia minun psykoosilääkityksen ollessa edelleen isolla annoksella. Siitä huolimatta, että äitini heräsi tytön kanssa yöllä, minä jouduin menemään nukkumaan neidin kanssa samaan aikaan (illalla 19.00 ja 20.00 välillä), jotta jaksoin aamulla herätä.

Paniikki oireet lievenivät jossain vaiheessa vähän eikä elämä ollut enää niin pelottavaa. Se oli enää vain raskasta. ”Helpotin” oloani juomalla viikonloppuisin yhden illan, äitini ollessa pikku prinsessani kanssa. Eipä se olo viinalla helpottanut, paheni vain. Paheni siihen pisteeseen, että aloin toivoa kuolevani pois. En halunnut minulle annettua elämää. Kaipasin kipeästi tyttäreni isää, koin että hän oli maailmassa ainoa, joka ymmärsi minua. Tuntui kuin olisin menettänyt kaiken, menetettyäni sen elämän, jota yhdessä olimme rakentaneet. Masennuin niin syvästi etten enää pystynyt iloitsemaan edes lapsestani.
Loppujen lopuksi tieni vei Jorvin sairaalan psykiatriselle osastolle. Asun toisella paikkakunnalla, mutta Jorvi oli lähin sairaala, jossa oli äiti-lapsi paikka.

Osastolla vointini vain huononi. Iltaisin aloin kuulla epäselviä ääniä pääni sisällä. Lisäksi masennus muuttui niin mustaksi, etten enää nähnyt valoa edes tyttäressäni. En enää pystynyt huolehtimaan lapsesta edes sairaalaolosuhteissa. En halunnut antaa lastamme tytön isälle, koska hän ei ollut nähnyt puolivuotiasta lastaan yli kuukauteen ja lisäksi hän oli kaukana. Jostain syystä uskoin myös ettei exäni antaisi koskaan tyttöä takaisin. Pelkäsin tytön myös järkyttyvän, jos isä olisi taas kuvioissa ja yhtäkkiä ainoana huolehtijana. Sen verran minulla oli voimia, että osasin haluta lapsen vanhempieni luokse, jotta lapsellani olisi sellaiset hoitajat joiden kanssa tyttö oli jatkuvasti tekemisissä. Me yritimme, että lastensuojelu järjestäisi päivähoidon, mutta se ei onnistunut. Minulle ILMOITETTIIN, ei kysytty, että tyttö menee lastenkotiin. Minä en kyennyt vastustamaan. Halusin vain kuolla. Kerroin asiasta tytön isälle viestillä. Riitauduimme entistä pahemmin. Tietenkin tytön isä suuttui, kun tyttöä ei annettu hänelle eikä häneltä kukaan edes kysynyt mitään. Hän kun oli edelleen tytön toinen huoltaja. Exäni sai tietää tilanteesta vasta minun asiasta ilmoittaessani ja silloin päätökset oli jo tehty. Suuttuessaan hän uhkasi viedä tytön minulta kokonaan.
Veimme tytön hoitajien kanssa lastenosastolle, josta hänet seuraavan päivänä haettiin lastenkotiin. Minut siirrettiin Jorvin avo-osastolta Hesperiaan suljetulle. He kertoivat, että saisin siellä parempaa hoitoa kaksisuuntaiseeni. Entiseni uhkaus sai minut heräämään siihen, että elämä oli mielestäni vienyt minulta kaiken. Nyt jouduin vielä pelkäämään, etten enää koskaan saisi nähdä sitä pientä valonsädettä, pientä tytärtäni. Päätin, että jos tämä äijä vie minulta tytön, tapan itseni sillä siunaaman sekunnilla. Toinen vaihtoehtoni oli palata huumemaailmaan, etsiä piikki suoneen ja tappaa itseni narkkaamalla.
Näistä suunnitelmista toivuin kuitenkin vauhdilla ja aloin nähdä elämääni hiukan realistisemmin. Minulla heräsi taas taistelutahto. MINÄ EN ANNA KENENKÄÄN VIEDÄ LASTANI-päätin. En ollut kauaa osastolla, kun kaikki itsetuho ajatukseni loppuivat kerralla kuin seinään.

Pääsin vuorokausi ennen kotiutumistani yölomalle. Olimme aamusta saakka kirjoitelleet tytön isän kanssa. Hän oli tullut kotiin käydäkseen tyttäremme luona lastenkodissa. Kotimatkalla pyysin exältäni, että puhuisimme. Mies majaili yhteisessä kodissamme, joka oli vuokralla meille vielä viikon tai kaksi. Menin käymään kotonamme ja mies tuli sanaakaan sanomatta halaamaan minua. Halatessamme me molemmat tiesimme, että kaiken pahan jälkeen, me jatkaisimme yhdessä. Sanoja ei tarvittu, me tunsimme sen. Tyttäremmekin saimme hakea kotiin ja hän joutui olemaan lastenkodissa onneksi vain viikon.
Sen minkä elämä oli minulta hetkessä vienyt, annettiin minulle takaisin yhtä nopeasti.

Tuomitsemattomuus

En ole vielä valmis viimeisen osan kanssa vuodesta 2015. Sain pienen älynväläyksen ja haluan kertoa sen heti blogissani. Eli väliin lyhyesti muuta pohdintaa.

Käyn DKT-kertausryhmää ja jokin aika sitten me käsittelimme tuomitsemattomuutta. Sitä miten voi olla tuomitsematta muita ja itseään. Olen viime aikoina voinut huonosti erään läheisen ihmisen vuoksi. Hänen käyttäytymisensä minua kohtaan on ajoittain syvää ahdistusta herättävää. Tosin hän ei ole pitkään aikaan toiminut ikävästi, mutta valitettavasti lähimenneisyyden ja todella vanhojenkin asioiden mielessä pyörittäminen on vallannut pääni. Ongelmakseni siis muodostui tuomitsemattomuus häntä kohtaan ja toisaalta myös itseni tuomitsemattomuus. Viikkotolkulla yritin ja yritin olla tuomitsematta kyseessä olevaa ihmistä, mutta en vain kyennyt. Tuomitsin tämän ihmisen päästä varpaisiin ja kaiken siltä väliltä. Voi sitä syyllisyyttä ja kykenemättömyyden tunnetta mitä koin. DKT ohjeistaa olemaan tuomitsematta, mutta minä en siihen yhden ihmisen kohdalla pystynyt ja näin ollen tuomitsin siis itsenikin. Aikani taisteltuani asian kanssa päätin ottaa asian puheeksi ryhmässä. Ryhmää vetävä psykologi totesi, ettei tuomitsemattomuus suinkaan tarkoita, että kaikenlainen käytös pitäisi hyväksyä. En heti saanut siitä kiinni mitä tämä tarkoitti käytännössä. Miten voi olla hyväksymättä, mutta silti tuomitsematta? Pohdin asiaa ja ajattelisin näin. En hyväksy ihmisen tiettyä toimintaa. Minulla on oikeus suuttua ja olla vihainen, jos minua kohdellaan epäreilusti. Saan ja minun kuuluu pitää puoleni. Minun ei kuitenkaan tarvitse tuomita ihmistä. En vain hyväksyä käyttäytymistä ja näin ollen tuomitsen vain toiminnan. En vihaa koska ihminen on huono. Vaan olen vihainen koska minua on kohdeltu huonosti. Täytyy myöntää, että kun kirjoitin edellisen tekstin, tämä ajatus ei toiminut käytännössä. Mutta nyt olen vakuuttunut, että pohdintani ja oivallukseni olivat askel oikeaan suuntaan. Tänään huomasin, etten ole jumiutunut useampaan päivään ahdistaviin ja tuomitseviin ajatuksiin tästä ihmisestä. Viikko tolkulla minulla oli vaikeuksia olla, koska tämä ihminen herätti minussa todella negatiivisia tunteita. Mutta nyt kun ymmärrän, ettei minun tarvitse tuomita, mutta ei myöskään kaikkea hyväksyä, oloni on parempi. Sekin on hienoa, ettei minun tarvitsi tuomita itseäni. En ole huono enkä kyvytön, vaikka tunnenkin ikäviä tunteita toisten ihmisten käyttäytymistä kohtaan. Ja eihän kukaan ole täydellinen, ei tällaisessakaan asiassa. Täytyy sanoa, että on myös mahtavaa, etten enää tuomitse ajoittaista tuomitsemistani.

Vuosi 2015, osa 2, Epätodellisuus muuttaa muotoaan

Jatkoa seuraa..
Pääsin siis kahden viikon sairaalassa olon jälkeen kotiin rakkaan perheeni luo. Olimme kaikki kotiutumisestani hyvin onnellisia, mutta kaikki ei suinkaan mennyt hyvin. Olin kotiutunut täysin puolikuntoisena, enkä oikeastaan itsekkään ymmärtänyt etten ollut kotiutumiskunnossa. Sairaalassa minulle oli aloitettu Abilify ja Serenase 2 mg kolmesti päivässä. Vähensin Serenasea omatoimisesti 1 mg:aan kolmesti. Ystäväni on mielenterveyshoitaja ja hän kertoi minulle että lääkkeellä on ikäviä haittavaikutuksia. Niinpä minä halusin lääkkeestä äkkiä eroon ja vähensin annosta itse, kuitenkin lääkärin antamien ohjeiden mukaisesti. Lääkäri oli ohjeistanut että voin puolittaa Serenase annokseni, mutta lääke piti heti nostaa aiemmalle tasolle mikäli oireet palaavat. Abilifyn piti puolestaan olla minulle hyvä lääke, koska se ei nosta painoa. (Olen psyykelääkkeiden aloittamisen jälkeen lihonnut 30 kg, joista 10 kg olen saanut pudotettua). Ja toinen hyvä asia tässä lääkkeessä oli, että se aktivoi. Aktiivisuudessani ei vain mielestäni ollut mitään vikaa. Päinvastoin kotiin päästyäni ajatukseni riensivät ja touhusin hirveästi.
Niin kuin jo aikaisemmin mainitsin, pakko-oireiden voimistuminen puolestaan on yksi merkki siitä että vointini on huonontumassa. Viime vuosina pakko-oireiluni on ilmennyt erityisesti pakonomaisena oman mielenterveyden pohtimisena ja siitä puhumisena. Puhun ja pulputan, ennen kaikkea puolisolleni, minkälaisia oivalluksia olen tehnyt yms. taukoamatta, niin että hänellä ennemmin tai myöhemmin menee hermot. Uskon tämän ongelman olevan raastavaa puolisolleni. Tosin se on sitä myös minulle. On kamalaa ajatella jotain asiaa taukoamatta, niin ettei voi nukkua eikä keskittyä muuhun ja yrittää olla puhumatta siitä. Yleensä en kuitenkaan pysty olemaan hiljaa vaan käyn läheisteni hermoille jankutuksellani. Sairaalasta päästyäni päätin ostaa päiväkirjan ja purkaa sinne ajattelua ja ”oivalluksiani”. Tämä siksi etten rasittaisi miestäni. Sanoisin että tekstit ovat aikamoista luettavaa. Järjetöntä pohdintaa siitä olenko terve vai hullu. Kirjoitin kuinka diagnoosit ovat kenties vääriä ja ettei minua oikeasti edes vaivaa mikään, olen täysin normaali. Ja seuraavassa lauseessa ihmettelen miksi minulla on epätodellinen, outo, vieras ja erittäin ahdistunut olo?

No miten se kotona olo käytännössä sujui? Yritin epätoivoisesti olla normaali, mutta ajatukset vain kiersivät kehää ja jumiutuivat pakko-oireiden edessä, olin kaukana normaalista. Yritin hallita vointiani, yritin nukkua riittävästi, usein en vain kyennyt nukkumaan ja yöllä en tiennyt nukunko vai olenko hereillä. Yritin muistaa syödä, vaikkei minulla ruokahalua ollutkaan ja kahvin juontia rajoitin, koska uskoin sen liittyvän valtavaan ahdistukseen. Tuskaisimmasta ahdistuksesta, mitä olen koskaan kokenut, huolimatta yritin tehdä kaikkea ”normaalia”. Kävin kaupassa, touhusin kotona tehden kotitöitä ja hoitaen tytärtäni. Halusin niin kovin olla normaali oma itseni.
Vointiani pahensivat kummalliset ajatusrakennelmat. Kuvittelin esimerkiksi että mieheni kävelee tyttäremme kanssa rappukäytävän portaita alas ja kaatuu. Minä kuulen kotiin mieheni huutoa ja menen katsomaan miksi hän huutaa. Tyttäremme makaa lattialla verisenä..kuolleena. Paikalle saapuu naapureita ja mies valehtelee kaikille, että minä olen kaatunut ja tappanut lapsemme. Ne olivat täysin epärealistisia mielikuvia, mutta minut ne saivat voimaan yhtä huonosti kuin mielikuvien mukaiset tapahtumat olisivat totta.
Eräänä iltapäivänä lähdin kauppaan todella voimakkaasta epätodellisuuden kokemuksesta huolimatta. Jo kauppaan kävellessä ja ennen kaikkea kaupassa tuntui, etten mitenkään pystynyt toimimaan. Kävely oli vaikeaa ja raskasta, kaupassa tiputtelin omenoita lattioille kun en saanut niitä pussiin. Irtauduin itsestäni niin, että tunsin kuin minua ei olisi olemassa ja pelkäsin suunnattoman kovasti, etten kohta tiedä kuka olen. Kassa kysyi minulta etukorttia ja minä vain tuijotin häntä, en kyennyt vastaamaan. Kuulin kyllä hänen kysyvän jotain ja tiesin sen sillä hän katsoi minua silmiini kysyvästi, mutta en vain tajunnut enkä ymmärtänyt mitään. Kun pääsin kauppareissun jälkeen rappukäytäväämme, olin niin voimaton, etten meinannut päästä rappusia ylös. En tiedä olivatko oireet dissosiatiivisia vai johtuivatko ne psykoosista, mutta me avopuolisoni kanssa päätimme, että lähtisin takaisin sairaalaan. Äitini vei minut päivystykseen ja sieltä sain lähetteen samalle osastolle jossa olin ollut jo aiemmin.

En tosiaan tiedä olivatko ongelmani tuolla hetkellä dissosiatiivisia vai psykoottisia vai kenties molempia. Kärsin mm. hajoamisen tunteesta. Sen sairaalan psykiatri tulkitsi psykoottiseksi. Omahoitajani kanssa puhuin ensimmäisinä päivinä kiitävistä ja ahdistavista ajatuskierteistäni. Hoitaja ajattelin niiden olevan pakkoajatuksia. Muistan jostain lukeneeni, että pakkoajatuksetkin saattavat liittyä psykoosiin. Pian sairaalaan menemiseni jälkeen aloin taas koota päässäni ajatuksia siitä, että hoitohenkilökunta on minua vastaan. Minä uskoin, että he pitivät minua teeskentelijänä, huonona äitinä ja he olivat sitä mieltä, etten saa olla osastolla, koska minua ei heidän mielestään mikään vaivaa. Päiväkirjani on täpötäynnä todistelua siitä, että todella voin huonosti, olin todella ahdistunut ja että pääni hajoaa ajatuksien määrästä. Kirjoitukseni olivat kovin vihamielisiä. Olin selvästi täynnä aggressiivisuutta hoitohenkilökuntaa kohtaan, mutta niin kuin aina, en uskaltanut näyttää vihaani vaan purin sitä kirjoittamalla. Hyvä niin, sillä vihani oli aiheetonta. Kuitenkin puhumisen tarpeeni oli hirvittävän suuri. Olihan pääni pullollaan asiaa ja oli sietämätöntä ajatella ja kehitellä psykoottisia ajatusketjuja ja -rakennelmia hirveällä nopeudella yksin. Minulle jäi kokemus että olin sairaalassa pahemman luokan maanvaiva, kun ramppasin kansliassa selvittämässä kaikki mieleni liikkeet. Tässä oli kyllä pointtikin. Halusin tuoda kaiken mahdollisen esille, ettei minua vain ”taas” diagnosoitaisi väärin. Vaikka olinkin alituiseen menossa hoitajien juttusille, jouduin joka kerta tarkkaan suunnittelemaan mitä hoitajalle sanon, miten sanon jne. Saatoin istua huoneessani puoli tuntia miettien tulevaa keskustelua hoitajan kanssa. Ja auta armias kun hoitajalla ei ollutkaan heti aikaa minulle. Suunnitelmani valui hukkaan ja minä olin varma, ettei kanssani haluttu puhua, minua vihataan ja minusta halutaan eroon. Jouduin miettimään sanomisiani siksi, että mietin alituiseen miten kukakin minua tulkitsee. Esimerkiksi: jos olin äärimmilleen ahdistunut, menin istumaan ja nojasin polviini, hetkessä päähän muodostui ajatusketju, jonka loppu tulos oli se, että ”nyt hoitajat katsovat, että mitä toikin tossa esittää, että muka ahdistaa.. lähtis kotiin ku ei sitä mikään vaivaa!”. Kaikesta huolimatta, luulen, että minä olin se koko osaston pahin tulkitsija. Sillä ajatusrakennelmat alkoivat aina rakentua toisen potilaan, lääkärin, hoitajan tai perheenjäseneni yhdestä sanasta, eleestä, ilmeestä ja jopa asennosta.
Oloni oli kerrassaan kaaoottinen.

Parin viikon päästä vointini alkoi kuitenkin pikkuhiljaa helpottamaan ja minut ohjattiin psykologin juttusille. Keskustelimme menneisyydestä, tästä hetkestä, oireista..ihan kaikesta.. Psykologi tuli siihen loppu tulokseen, että kärsin dissosiatiivisista oireista. Ja, että olisi suorastaan ihme, jos en historiallani kärsisi. Tätä oli kyllä epäillyt jo viisi vuotta sitten toinen psykologi, mutta hänen lausuntonsa oli ilmeisesti hautautunut johonkin lausuntoviidakkoon, kun lääkärit eivät tätä hoksanneet. Psykologi ei uskonut kuitenkaan että psykoosi-diagnoosi olisi väärä. Hän kertoi, että myös dissosiatiiviset oireet voivat muuttua psykoottisiksi. Itse tuohon aikaan epäilin kovasti, ettei minulla ole kaksisuuntaista, mutta psykologi oli tästäkin eri mieltä, sillä minulla on menneisyydessäni ollut ylivireysjaksoja. Suurin hyöty psykologin käynneistä oli se, että hän suositteli psykoterapiaa, jota minulle sitten haettiinkin, mutta hakemus hylättiin.

Olin osastolla yhteensä kuusi viikkoa, harhaluulot loppuivat kun palasimme vanhaan, raskautta edeltäneeseen lääkitykseen. Lito+Zyprexa. Psykoottisuus siis väistyi, mutta vaikea dissosiatiivinen epätodellisuus valtasi kehoni ja mieleni. Psykoosi-epätodellisuus muuttui todellisen tuntemisen epätodelliseksi. Voimakkuudellaan se vei minulta elämisen mahdollisuuden. Lisäksi ongelmakseni muodostui yksi paniikkikohtaus, jonka osastolla sain. Kohtauksen aikana tunsin täysin irtautuvani kehostani, kaikki mitä näin muuttui pelottavan kirkkaaksi ja teräväksi, sydämeni hakkasi ja vapisin kauhusta. Paniikkikohtaukselle tyypillinen tunne lopullisesta sekoamisesta valtasi minut. Jostain syystä tämä yksi ja ainoa kohtaus sai minut pelkäämään suunnattomasti. Kohtauksen pelko rajoitti elämääni suuresti puoli vuotta. (Annan todella suuren ymmärryksen ja myötätunnon paniikkihäiriötä kärsiville). Ongelmakseni muodostui pääasiassa se, että saamani paniikkikohtauksen aikana dissosioin voimakkaasti. Näin ollen jatkuva dissosiointini aiheutti pelon uudesta paniikkikohtauksesta ja pelko puolestaan lietsoi paniikin tunnetta. Peloistani huolimatta, en kuitenkaan koskaan saanut toista kohtausta, mutta tuskallinen olo sai minut pysymään poissa julkisiltapaikoilta aina kun se vain oli mahdollista. Kauheinta oli, että pelkäsin jopa jäädä yksin tyttäremme kanssa. Mitä ihmettä olisin tehnyt, jos olisin saanut kohtauksen tytön kanssa, eikä se olisikaan loppunut?? Olen vasta hiljattain päässyt eroon rauhoittavista ja kyennyt taas toimimaan normaalisti ulkomaailmassa. Tärkeintä, että toivuin paniikkioireista, oli se, että sitkeästi vain yritin tehdä asioita normaalisti. Ensin aloin tehdä rauhoittavien kanssa. Yksi Opamox tuntia ennen päiväosastolle menoa oli turvaköyteni. Aloin uskoa niin hanakasti lääkkeen voimaan etten enää edes ajatellut paniikkia. Jossain vaiheessa siirryin puolikkaaseen tablettiin. Lopulta päätin selviytyä ilman ja onnekseni selviydyinkin. Kun huomasin, ettei mitään pahaa tapahdu, aloin toipua. Aloin selviytyä myös tyttäreni kanssa, koska minun oli pakko! Miksi? Kirjoitan tästä aiheesta vielä kolmannen osan, lupaan, että se on viimeinen kuluneesta vuodestani. Sen jälkeen panostan tähän hetkeen, oivalluksiin, ajatuksiin jne. Kiitos, kun jaksoit lukea 🙂