Lyhyen lyhyt päivitys 🙂
Olen ollut kotona pian kuukauden. Minkäänlaisia käyttöhaluja ei ole tarvinnut kärsiä. Minulla ei ole minkäänlaista kaipuuta takaisin vanhaan, päinvastoin nautin elämästäni juuri nyt, juuri sellaisena kuin se on.
Mutta, minua vaivasi pitkään kauhea pelko. Pelkäsin niin, että valtava ahdistus oli koko ajan läsnä. Minä pelkäsin kuollakseni, että lähden käyttämään. Ajattelin alituiseen, että mitä jos psyykkinen vointini romahtaa, jos masennun ja alan taas kokea etten halua elämääni, lapseni tuntuisi vain taakalta. Pienintäkään merkkiä tällaisesta romahtamisesta ei ollut havaittavissa. Mutta se pelko oli suuri, koska uskon em. tilanteen olevan ainoa, missä retkahdus voisi olla lähellä. Siis jos menettäisin todellisuuden tajuni. Tähän pelkoon sain helpotuksen vertaistukiryhmästä. Eräs vertaiseni sanoi, ettei kukaan lähde käyttämään vahingossa. Sain oivaltaa, että joutuisin tekemään monen monta valintaa ennen kuin olisin kentällä. Ja niitä valintoja minä en usko tekeväni. Hän muistutti myös, että voin rauhassa romahtaa, ryhmässä on monta tukijaa 🙂 Näin, se ahdistus oli tiessään, mitään sellaista ei voi tapahtua, mitä en itse päätä tehdä, ainakaan päihteiden käytön suhteen. Ja minä tiedän, että jos palaan kentälle, kuolen.
Ja kuolen vieläpä hyvin nopeasti, joten minun olisi sama tappaa itseni. Eli on yhtä realistista pelätä päihteiden käyttöä kuin yks, kaks hetkenmielijohteesta tapahtuvaa itsemurhaa.
Minulla on siis kaikki paremmin kuin hyvin. Minulla on maailman ihanin kohta kolme vuotias neiti, ympärillä päihteettömiä ystäviä, tukea antavat vanhemmat, opinnot avoimessa yliopistossa yms. yms. Hetki ja päivä kerrallaan.