Alituinen, kirottu dissosiaatio on mieleni turva

Dissosiaatio on ollut viime aikoina kovasti keskusteltu asia meillä. (Ei vähiten siksi, että käyn taas mielessäni läpi diagnoosejani ja sitä ovatko ne oikeat..)
Siksi ajattelin vähän kirjoitella tästä kirotusta mielen ”suojamekanismista”. Minä en ole kuitenkaan lääkäri enkä psykologi, joten en osaa kertoa tyhjentävästi mitä dissosiaatio tarkoittaa, miten se toimii ja mistä siinä on kyse. Eli jos joku teistä lukijoista ei tiedä yhteen tuon sanan merkitystä ja haluaa selvennystä, pyydän että vaikka googlettamalla hakisit esimerkiksi jonkun tiivistelmän asiasta. Se ei kyllä ole ollenkaan välttämätöntä, sillä pyrin kertomaan oireistani selkeästi.

Puhuimme keskiviikkona mieheni kanssa dissosiaatio-oireistani. Mieheni koki oireiden pahentuneen raskauden ja synnytyksen jälkeen. Alkuvuodesta oireeni olivatkin vaikeampia, mutta tuolloin asiaan liittyi, todennäköisesti traumojen laukaisema, psykoosi. Toki psykoottisuuden väistyessäkin oireeni jatkuivat normaalia vaikeampina, mutta tällä hetkellä oloni on jo aivan samanlainen kuin mitä se on aina ollut. Se että puolisoni mielestä oireet ovat pahentunee, johtuu uskoakseni siitä, että olen tullut tietoisemmaksi dissosioinnistani.

Olen dissosioinut läpi elämäni, olen vain luullut sen olevan normaalia. Aikuisiälle asti minä luulin kaikkien kokevan tunteita siitä, että itse ja muu maailma ovat epätodellisia tai näyttää kuin kaikki olisi yhtä suurta taulua, johon itse ei kuulu. Unenomaista.  Vaikka kokemukset ovat ikäviä, ajattelin aina, ettei ole ollenkaan tavatonta yhtäkkiä tuntea itsensä todella todella pitkäksi (luonnottoman pitkäksi) ja välillä taas kummallisen lyhyeksi tai, että yhtenä päivänä peiliin katsoessa näkee itsensä kauniin ja toisena päivänä peilikuva on aivan erilainen, peilistä katsoo todella ruma, suorastaan kuvottavan näköinen ihminen. Kuin toinen ihminen. Aiemmin disso-oireista pelottavin, ennen parempaa oireiden ymmärrystä, oli se kun silmissäni muu maailma tulee lähemmäs tai menee kauemmas. Joskus, erityisesti liikkunnan jälkeen, myös seinät näyttävät valuvan.

Ensin minulle kerrottiin, ettei nämä oireet, minun kokemissani määrin, ole normaaleja. Sitten sain nimen oireille. Mutta vasta nyt, vuosia siitä kun sain tietää mistä on kyse, olen todella tullut tietoiseksi näistä oireista. Mutta miksi olen tullut niin tietoiseksi dissosioinnistani juuri nyt? Itse olen pähkäillyt, että äidiksi tulo on herättänyt tarpeen vihdoin päästä näistä lapsuudesta asti kiusanneista oireista eroon. Elämä vaatii nyt enemmän läsnäoloani. Dissoisioidessa on erittäin vaikea pysyä tässä hetkessä läsnä lapselle.
Kävin keväällä jonkun kerran  omakustanteisesti psykoterapeutilla, hän ajatteli dissosioinnin alkaneen ärsyttää minua, koska jollain tavoin koen, etten tarvitse sitä enään. Pohdin tätäkin tulkintaa. Se saattaa pitää paikkansa. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni löytänyt sellaisen ihmisen, johon olen pystynyt rakentamaan todellisen luottamuksen. Se ihminen on avopuolisoni (helmikuussa aviopuolisoni <3 ). Vihdoin tunnen, että joku välittää minusta ehdoitta ja tukee ilman vaatimuksia. Hän antaa minulle tilaa olla oma itseni ja rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen. Eikä minun tarvitse pelätä sitä, että hän pettyisi minuun silmittömästi, sillä hän pysyy rinnallani virheistäni huolimatta. Eli ehkä en tosiaan tarvitse dissosiaatiota, koska elämäni on tällä hetkellä turvallisempaa kuin koskaan. Dissosiaatio ei siis ole tarpeellinen tässä hetkessä. Takanani on kuitenkin vaikeitakin traumamuistoja, joita en halua kohdata ilman tarvittavia taitoja käsitellä muistoja ja ilman traumaterapeutin tukea. Siltä kannalta on siis hyvä, että dissosiointi suojaa mieltäni. Tässäkin asiassa jään odottamaan, että Kela myöntää terapian.

Vaikka dissosiointi onkin osittain tarpeellista, on ikävää että jatkuva dissosiointi hankaloittaa arkeani. Muistini pätkii ja välillä ikään kuin katoan paikalta. Silloin päähäni ei jää mitään. Esimerkiksi TV:ta katsellessa ohjelman kohtaukset saattavat mennä ihan ohi. Usein olen poissa oleva ja voin kesken keskustelun yhtäkkiä ikään kuin palata..silloin joutuu kaivelemaan pääkoppaa tietääkseen mistä puhuttiin tai mitä juuri tapahtui. Se tuntuu kuin heräisi unesta ja kaikki hetki sitten tapahtuneet asiat olisivat olleet unta. Joskus olen kyllä paikalla ja tiedän mitä puhun, mutta tunnen silti kuin minä en puhuisi. Tuntuu ikään kuin minussa olis kaksi osaa, toinen kuori, joka puhuu ja minä joka tarkkailee tilannetta. Silloin todella tuntuu etten hallitse puhettani.
Olen muistin pätkimisen vuoksi myös melko hajamielinen. Olen aina ollut. Lapsena äiti sanoi minua huolimattomaksi. Sitä se ei mielestäni ollut. Uskoisin kyse olevan siitä, etten vain pysy tässä hetkessä. Dissosioidessa en kykene laittamaan asia A ajatuksella paikkaan B. Ja kun pitäisi jotain löytää, en löydä muistini sopukoista millään mihin A:n laitoin. Puhumattakaan siitä, että epätodellisen olon vallassa kykenisin järjestelmällisesti ajattelemaan, mitä tarvitsen kun lähden kotoa. Monesti jotain tärkeää unohtuu.
Muistini pätkii muutenkin. En muista mitä minulle on sanottu tai mitä itse olen sanonut. Silloin kun en vielä tiennyt mistä näissä oireissa on kyse, olin usein vihanen kun luulin ettei minulle ole kerrottu asioista, taphtumista yms. Ajattelin ihmisten valehtelevan kun he sanoivat kertoneensa jostakin asiasta.

Dissosiaatio aiheuttaa minulle myös somaattisia oireita. Kun dissosioin voimakkaasti minua alkaa huimata ja näköni hämärtyy. Joskus tunnen raajojeni olevan irallaan. Saattaa jopa näyttää ettei käteni ole minun kädet.

Näistä moninaisista oireista kärsin koko ajan lievemmin ja päivittäin tulee voimakkaampia kohtauksia. Viime aikoina olen kärsinyt myös voimakkaasta ahdistuksesta. Erään ihmisen aiheuttamat traumat yrittää tunkeutua päähäni väkisin.. Kaikista näistä oireista huolimatta olen toimintakykyinen. En missään nimessä työkykyinen, mutta jaksan hoitaa tytärtäni, itseäni ja tietenkin miestäni 😉 Selviydyn näiden oireiden kanssa edelleen niin, että pyrin olemaan välittämättä niistä. Muistuttelen aina itseäni siitä, että oireeni näkyvät kovin vähän ulospäin. Todennäköisesti sellainen, joka ei tiedä, ei huomaa oireita ollenkaan. Ja kun tiedän mistä kaikki johtuu ja mistä on kyse, niin minun ei tarvitse pelätä inhottavaa, mutta toisaalta turvallista dissosiaatiota.

Tässä oli nyt vähän kuvausta siitä minkälaista elämäni on päivittäin, vaikka muuten onkin menossa ns. hyväjakso. 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *