Osa tunne-elämääni, lapsen tunteet

Minulla on ollut vaikeuksia kestää tyttärelläni minkäänlaista epämukavaa oloa. Jos tyttäreni syystä tai toisesta itkee minussa herää heti pelko, että tyttäreni saisi traumoja. Samaistan tyttäreni surullisuuden heti itseeni ja omiin kokemuksiini. Puhuin asiasta psykiatrini kanssa. Kerroin, että minulle tulee hirveä olo tyttäreni itkusta ja tunnen, että tyttäreni pienestäkin asiasta syntynyt itku aiheuttaa hänelle sietämättömän olon. Lääkäri totesi lasten elävän hetkessä, sekunneissa. Lapsella voi olla sietämätön olo, mutta pienen hetken kuluttua suru on unohtunut ja naurattaa jo.

Lääkärini huomio helpotti oloani ja sai minussa myös aikaan taas eräänlaisen oivalluksen. Myös minun mieleni toimii näin. Ei ihan sekunneissa, mutta minuuteissa ja hetkissä. Lapsi tarvitsee surullisena vanhemman syliä ja turvaa rauhoittuakseen. Tätä tarvitsen myös minä. Minun turvani on mieheni. En siis pysty itse rauhoittamaan itseäni tiettyjen olojen päästessä valoilleen. Sellaisten olojen, joista edellisessä tekstissä puhuin. Otan esimerkiksi, jo aiemmin mainitsemani, mieheni kuvitellun tai todellisen välinpitämättömyyden. Kun koen mieheni välinpitämättömäksi ahdistukseni kasvaa sekunnin murto-osassa sietämättömäksi. Niin kuin edellisessä tekstissä kuvasin, menen näissä minulle vaikeissa tilanteissa täysin pois tolaltani ja alan itkeä ja huutaa, kykenemättä hallitsemaan itseäni. Kun olen vaikeiden tunteiden vallassa, mieheni täytyy olla minulle se turva ja syli. Kun hän tulee halaamaan minua, paha oloni häviää kuin taikaiskusta. Olen ajatellut, että tällaisissa tilanteissa kyse on jonkinlaisesta pelosta, kenties hylätyksi tulemisen pelosta. Tunne on  kuitenkin sellainen, etten ainakaan vielä kykene sitä käsittelemään, mitä se sitten onkin. Ja jota en toisaalta myöskään vielä kestä, joutumatta lapselle tyypillisiin tunnetiloihin, vaativaan käyttäytymiseen ja turvan hakemiseen rakkaimmaltani. Niin kuin olen jo aiemmin maininnut, tällaisten tilanteiden jälkeen minä en juurikaan muista tapahtumia, sanoja tai tekoja. Tiedän vain, että hetkessä voin joutua suurten tunteiden valtaan.

Sitä en osaa selittää, miksi tunne-elämäni ei näiltä osin ole kehittynyt aikuisen tasolle. Niin, että voisin selviytyä itse tunteideni kanssa ja rauhoittaa itse itseni vaikeissa oloissa. Varmasti tähän vaikuttaa ne ympäristötekijät joiden keskellä olen kasvanut. Mutta, se ei ole tärkeää mistä ongelma johtuu, vaan se että kasvaisin tässäkin asiassa terveeksi…että löytäisin normaalin tunne-elämän myös näiltä osin. Keinojen löytäminen on vain kovin vaikeaa juurikin huonon muistini takia. Vaikeaa muuttua ja työskennellä ongelman eteen, kun ei muista tapahtumien kulkua, eikä saa kiinni tunteista joita käy läpi. Mistähän se sietämätön olo saa voimansa? DKT:ssä olemme harjoitelleet kriisinhallintataitoja, mutta luulen ongelmien olevan niin syvällä, ettei opetetut keinot oikein riitä vaikka niitä ahkerasti harjoittelenkin.

Mutta, tästä asiasta löysin kyllä positiivisenkin puolen. Vaikka ajoittain kärsin suurista tunteistani, myös vällittämisen, myötätunnon ja rakkauden tunteet ovat minulla suuren suuria. Täytyy sanoa, että perhettäni kohtaan tuntemani rakkaus on joskus niin suurta, että tuntuu kuin sitä ei kestäisi… tietenkin sen  kestää, halusin vain sanallisesti kuvata tunteen suuruutta.. 😀 Todettakoon ettei perheen antamaa onnea voi sanoin kuvata 😉