Suuttuminen ja syyllisyys

Taas kerran tekstini liittyy syyllisyyteen. Kärsin kovasti kevään tapahtumista, mutta en nyt keskity pääasiassa siihen. Kirjoitan vihan tunteen aiheuttamasta syyllisyydestä.

Erityisesti jos suutun tyttärelleni minussa herää syyllisyys. Luulen sen osittain johtuvan siitä, että omat odotukset äitiydelleni ovat korkeat. Minun pitäisi omasta mielestäni olla koko ajan rakastava vanhempi, jolla riittää kärsivällisyyttä. Haluaisin aina vain hymyillä lempeyttä huokuen. Kun sitten menetän malttini ja korotan ääntäni, koen epäonnistuneeni äitinä. 
Syyllisyys kumpuaa varmaan myös pelosta. Vihan tunne on minulle vaikea käsitellä ja päihtyneenä se on ollut myös täysin hallitsematon tunne. Parisuhteessani sain vaikeita itku-, raivokohtauksia, joiden aikana menetin totaalisesti kontrollin. Vahingoitin pääasiassa itseäni, joskus puolisoani ja tavaroita. Näistä olenkin jo kertonut aiemmin. Koskaan en ole vahingoittanut lastani, huutamista lukuunottamatta, mutta kokemus vihan hallitsemattomuudesta pelottaa. Vaikkakaan en ole minkäänlaisia ”kohtauksiakaan” saanut erottuani reilusti yli vuosi sitten. 
Kuitenkin ennen hoitoon lähtöä, koen huutaneeni tytölleni alituiseen. Se oli todella väärin, koska purin vain pahaa oloani lapseen. Vaikka käytin päihteitä vain tytön olessa hoidossa, jatkuva paha olo käytöstä oli läsnä. Voin huonosti ja olin kireä ja vihainen koko ajan. Nyt on vaikea hyväksyä, että joskus ihan jokainen vanhempi menettää malttinsa, korottaa ääntään ja rajaa lastaan. Kun huudan lapselleni, muistan aina mitä oli puoli vuotta sitten. Enkä voi antaa itselleni anteeksi.

Tämän luulen olevan juuri avain tähän syyllisyyteen. Itselleen anteeksi antaminen. Olen saanut hurjasti kärsivällisyyttä ja jos huudan tyttärelleni, siihen on yleensä järkevä syy. En huuda siksi, että olen väsynyt, vieroitusoireiden vallassa tai psyykkeeni on romahtamassa. Korotan ääntäni koska siihen on aihetta. Esimerkkinä, yhtenä päivänä kokeilin onko tytön suussa kivi, kun narskutteli. Hän puri minua takahampailla kovin sormeeni. Ei päästänyt irti vaikka käskin lopettaa. Kun hän vihdoin lopetti, minä ihan kovalla äänellä ja tiukasti sanoin: ”sinä et ikinä koskaan milloinkaan, missään tilanteessa pure ketään!”. En tiedä toiminko oikein, mutta syyllisyys oli suuri kun lapsi alkoi itkien pyytämään anteeksi. Vanhempana minun ei ehkä olisi tarvinnnut korottaa ääntäni niin kovin, mutta jossain määrin tilanne oli ymmärrettävä. Tässä kohtaa minun kuuluukin rajata lastani. Minun tulisi oppia, ettei asiat ole enää niin kuin ne olivat puoli vuotta sitten. Se olisi helpompaa kun kykenisin antamaan itselleni menneet anteeksi. Anteeksi anto olisi myös tyttäreni kannalta parasta. Syyllisyys on raastava tunne. Toinen tärkeä seikka, jonka psyk.polin hoitaja toi esille, on tunteen hyväksyminen. Olen yrittänyt ajatella, että syyllisyys nyt vain kuuluu tähän kohtaan elämää. Yritän olla takertumatta tunteeseen, antaa sen vain tulla ja mennä. Hyväksyä sen olemassa olo. Aion antaa itselleni aikaa tämän syyllisyys-taistelun kanssa.

Tälläinen lyhyt pohdinta tähän kohtaan 🙂 Mukavaa syksyä lukijat <3