Niin kuin jo kerroin aiemmissa teksteissäni, viime kesä oli minulle kauhea. Mieheni lähdettyä tunsin, etten mitenkään voi elää ilman häntä. Vajosin niin synkkään pimeyteen, etten nähnyt valoa edes lapsessani. Luulin, etten koskaan voisi selviytyä elämästä kahdestaan tyttäreni kanssa. Jälkeenpäin nämä tunteet ja ajatukset saivat minut pohtimaan riippuvuuttani avopuolisooni.
Olen joskus sanonut miehelleni, että miksei hän rakasta minua niin kuin minä häntä? Näin todella tunsin. Mutta pohdiskeltuani asiaa, olen ymmärtänyt, ettei kyse ole rakkaudesta vaan nimenomaa riippuvuudesta. Tajusin, että kysymykseni pohjimmiltaan tarkoitti juuri sitä…jos me eroaisimme minä en kestäisi enkä selviäisi, toisin kuin hän. Kysymyksessänihän ei ollenkaan ollut kyse rakkaudesta vaan minun riippuvuudesta, jota olen tuntenut läpi lyhyen elämäni. Toki rakastan miestäni valtavasti, mutta se etten voi selviytyä elämästä ilman häntä, ei ole ainoastaan rakkautta. Nyt osaan yhdistää tämän asian siihenkin, että olen aina ollut riippuvainen miehistä ja pelännyt yksin jäämistä. Menneisyydessäni olen jäänyt todella huonoihin parisuhteisiin; minua on lyöty, petetty, manipuloitu ja nöyryytetty. Vaikka minua on kaltoin kohdeltu, joskus räikeästikin, en ole yksinäisyyden pelolta uskaltanut lähteä suhteesta. Vihdoin olen ymmärtänyt, etten halua olla tällä tavalla riippuvainen kenestäkään, sillä koskaan ei tiedä mitä elämässä tapahtuu. Haluan kyetä seisomaan omilla jaloillani. Tietenkin haluan pitää rakkaan perheeni yhdessä. Mutta, jos jotain käy niin, että elämä päättää ottaa minulta pois jonkun rakkaan ja tärkeän, haluan jo tyttäreni takia selviytyä tilanteesta ilman sairaalahoitoa vaativaa romahdusta. Kun vihdoin aloin ymmärtää tällaistakin puolta itsestäni, huomasin heti olevani vahvemmilla. Nostin mieleeni tärkeän kysymyksen. Olisiko elämä todella niin kauheaa, kahdestaan tyttäreni kanssa, että haluaisin kuolla? No EI, ei todellakaan olisi! Varmasti se olisi ajoittain, terveelle ja vahvallekin ihmiselle, rankkaa. Se olisi kuitenkin minun elämä, johon tyttäreni antaisi suurimman sisällön mitä voin saada. Aloin pohtia mitä tekisin.
Pitäisin itsestäni huolta, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Tekisin miellyttäviä ja mukavia asioita, liikkuisin, alkaisin ehkä opiskelemaan. Kaikkia sellaisia asioita, jotka saisivat elämän edes jotenkin maistumaan. Huolehtisin omasta hyvinvoinnista, jotta voisin olla tyttärelleni tasapainoinen ja mahdollisimman terve äiti. Kun ajattelin suunnitelmani loppuun, oloni helpottui. Minulla on suunnitelma, eikä minulla ole hätää, vaikka mieheni lähtisikin. ( Hän tuskin on lähdössä, mutta näin minun ei tarvitse pelätä) Oivalsin myös sen, etten enää koskaan muuta vanhempieni luo asumaan, sillä en halua olla heistäkään riippuvainen. Ja äidin ja tyttäreni persoonat eivät vain mahdu enää saman katon alle 😀 Kun olen pohtinut, oivaltanut ja suunnitellut, minulle todella alkoi valkenemaan, että kyllä minä pärjään, toi elämä eteen mitä tahansa. Rakastan läheisiäni ja olen onnellinen heistä, mutta vihdoin olen siirtynyt lähemmäs itsenäisyyttä.