Minä olen valpas ja varuillani, minä pelkään…mitä vielä tapahtuukaan.

Taas tauko kirjoittamisessa. Anteeksi lukijani. En ole pahalta ololtani pystynyt kirjoittamaan, ainakaan mitään positiivisuudella, jolla olen luvannut kirjoittaa. Tänään päätin saada tekstin aikaiseksi tämän hetkisestä elämästäni. Anteeksi taas, en kirjoita positiivisuuden kautta. Minä en jaksa hymyillä, iloita enkä olla onnellinen. Olen väsynyt, olen peloissani, olen ahdistunut enkä enää halua elää elämääni. Ei, en suunnittele itsemurhaa, mutta en jaksa elääkkään. Minä sinnittelen. Jo kuukausia olen ollut varuillani, varpaillani. Olen ollut ahdistunut ja hieman epäluuloinen. Viime viikkoina olen alkanut vahtimaan öisinkin sitä mitä tapahtuu. Hetkellisen helpotuksen sain kun mieheni lähti hetkeksi hoitoon omien ongelmiensa takia. Olin onnellinen ettei minun tarvinnut olla enää huolissaan hänestä. Helpotusta kesti päivän, ehkä kaksi. Epäluuloisuuteni alkoi syventyä. Ajatukseni ovat muuttuneet epärealistisiksi. Joku kutsui sitä harhaluuloiseksi. Hoitaja puhui psykoottisista läpilyönneistä. Ja me mieheni kanssa psykoottisesta masennuksesta. Ajatteluni pyörii miehessäni. Olen varma, että hän pettää, että hän lähtee, että hän vie minulta tyttäreni. Kaikki mitä hän sanoo, ei sano tai tekee vahvistaa minulle luulojeni olevan totta. Rakennan päässäni pitkiä ajatusketjuja, siitä kuinka pieni, merkityksetön asia, vahvistaa luulojeni olevan totta. Esimerkiksi mieheni pyysi omaa pankkikorttiaan itselleen (siellä ei ole rahaa). Minä päädyin siihen lopputulokseen että miehelläni on hoitopaikassaan suhde toiseen potilaaseen, jonka kanssa hän aikoo karata heti kun sosiaalitoimi maksaa meidän toimeentulotuen. Tämä esimerkki on yksi sadoista, joita kehittelen päässäni.

Pakko-oireet puolestaan myös vahvistavat sen että jotain pahaa tapahtuu. Toiminnot ovat samanlaisia kuin aina, mutta jos toiminto ei onnistu, se on selvä merkki, että elämäni romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Hui kauhea, sitä ahdistuksen määrää mitä epäonnistuneet toiminnot aiheuttaa.

Olen päivät sellaisessa ylivireystilassa. Ahdistunut, varuillani ja valppaana huomaamaan kaikki merkit. Iltaisin kun yritän rentoutua alan kuulla ääniä pään sisällä. Äänet tulevat pään etuosaan, kun taas ajatukset ovat takaosassa. Heti jos lakkaan ajattelemasta ja yritän kuunnella ääniä, ne lakkaa puhumasta. En siis tiedä mitä ne sanoo, joskus kuulen äitini äänen. Ajoittain äänet puhuvat ajatuksiani.

Hetkittäin tiedän olevani sairas. Toisella hetkellä harhani tuntuvat niin todelta, ettei mikään saa minua uskomaan että olen väärässä. Ja vaikka ajatukset kohdistuvat pääasiassa mieheeni, ajatuksia syntyy kaikkia kohtaan kenen kanssa olen tekemisissä.

Nyt minä en löydä positiivisuuttani, olen väsynyt, peloissani, hädissäni, äääääärimmilleen ahdistunut. Haluaisin luovuttaa, mutta onneksi en voi. Voi kuinka toivon olevani väärässä ja mitään pahaa ei tapahtuisi, minä en jaksa yksin.

Onnea ja pettymyksiä

Heipä hei vaan taas lukijat. Heti alkuun pahoitteluni siitä, etten ole löytänyt aikaa kirjoittamiselle. Aiheita kyllä on riittänyt niin, etten enää edes muista mistä kaikesta olen aikonut kirjoittaa. (Hölmö, kun ei kirjoita ylös heti ”inspiksen” iskettyä) Tällä kertaa ajattelin kirjoitella ihan vain kuulumisia, sillä näihin viikkoihin on mahtunut paljon kaikenlaista, iloa sekä surua.
12. päivä oli elämäni yksi onnellisimmista päivistä, sillä menimme avokin kanssa naimisiin. Voi onnea, vihdoin kauan suunniteltu avioituminen tapahtui ja minä sain yhteisen sukunimen mieheni ja tyttäreni kanssa, johon on kyllä ollut totuttelemista. Häämme eivät olleet mitkään suuret pirskeet. Kahvitimme vain vanhemmat ja isovanhemmat minun vanhempien luona ja ilalla biletettiin muutaman ystävän kanssa. Hääiltamme oli melkolailla onnistunut, mutta kokonaisuudessaan viikonloppu ei mennyt niin kuin piti. Valitettavasti emme saaneet tuoreen mieheni kanssa omaa rauhaa lainkaan hääviikonloppuna, sillä ystävämme ei syystä ja toisesta päässeet lähtemään kotoamme lauantaina, vaan viipyivät sunnutaihin. Tässä ei sinällään ole mitään kamalan väärää, mutta olin suunnitellut lauantain minun ja mieheni päiväksi, sillä tyttäremmekin yökyläili mummin ja papan luona koko viikonlopun. Ihmiset jotka minut tuntee tietävät, että tällainen suunnitelmien mönkään meneminen on minulle kovin vaikea sietää. Suren tätä menetettyä yhteistä aikaa vieläkin kovasti ja kirjoitan tätäkin tekstiä aikamoisen ahdistuksen vallassa. Tosin täytyy myöntää, että kun mieheni sanoi hänenkin olleen pettynyt ajasta jota emme saaneet olla kahden, helpotti oloani. En siis ole onnellinen, että miestäni harmittaa vaan olen iloinen, että hänkin todella toivoi aikaa kanssani ja en ole tunteideni kanssa yksin.
Hääiltaamme liittyvää surua lisää myös hyvin paljon se, että ne kaksi ystävää, jotka minä olin kutsunut, eivät kumpikaan tullut paikalle. Olin kovin pettynyt kun ne parhaimmat ihmiset, jotka saapuivat paikalle olivat mieheni ystävä ja mieheni sukulaistyttö. No, päätin sinä iltana etten anna paikalla olemattomien pilata iltaani. Ja onneksi mieheni kutsumat pitivät päivää tärkeänä ja tulivat paikalle, kiitos siitä heille <3 (ensi kerralla, jos osaisitte lähteäkin ajallaan 😉 ) Tässä siis iloa, onnea ja hieman pettymystäkin.

Meillä on välillä ollut muutenkin vaikeaa, miehelläni raskasta. En kuitenkaan ala blogissani avautumaan mieheni asioista, mutta omistani kerron sen verran että olen ollut ajoittain voimakkaan ahdistuksen sekä pelon vallassa. Järjettömästi olen pelännyt mieheni suunnitelevan minun jättämistä vaikka olemme juuri luvanneet loppu elämän toisillemme. Ihmettelen miksen pysty kestämään mieheni ”huono vointisuutta”, vaan alan heti rakennella kauhukuvia siitä kuinka taas jään yksin? Miksen uskalla jo viimeistään vaimona luottaa siihen, että elämä kantaa ja me olemme tässä yhdessä? No, pelkoni ja ahdistukseni ajoivat minut sanelemaan miehelleni kuinka hänen täytyy toimia ja ajatella. Yritin näin varmistaa, että asiat menevät parhain päin ja niin kuin olen suunnitellut. Tarkoitin hyvää, mutta jouduin pysähtymään ja menemään itseeni. Kun vihdoin päätin hiljentyä ja keskittyä kuuntelemaan miestäni, oivalsin mitä hän juuri nyt kokee ja käy läpi. Mitä hän toivoo ja haluaa. Kun vihdoin olin vastaanottavainen, aloin ymmärtää, että vaikka asiat eivät tule menemäänkään niin sanotusti minun tavallani, kaikki on hyvin. Ja asiat kääntyikin parhain päin, koko meidän perheen kannalta. Tämän em. ongelman myötä oivalsin myös etten minä voi määrätä mitä mieheni tekee elämälleen ja miten hän sitä elää, vaikka yhteistä elämää nyt eletäänkin. Me molemmat teemme itse päätöksemme ja olemme niistä myös vastuussa, niin itsellemme kuin toisillemmekin.

Näihin viikkoihin on siis mahtunut elämäni onnellisimpia hetkiä, mutta olen myös joutunut radikaalisti hyväksymään todellisuutta, voimatta muuttaa sitä. Todellisuus on mitä se on ja joskus me emme ole vallassa sen muuttamiseksi. Mutta me voimme ottaa sen hyväksyen vastaan, vaikkemme siitä pitäisikään.