Jatkoa seuraa..
Pääsin siis kahden viikon sairaalassa olon jälkeen kotiin rakkaan perheeni luo. Olimme kaikki kotiutumisestani hyvin onnellisia, mutta kaikki ei suinkaan mennyt hyvin. Olin kotiutunut täysin puolikuntoisena, enkä oikeastaan itsekkään ymmärtänyt etten ollut kotiutumiskunnossa. Sairaalassa minulle oli aloitettu Abilify ja Serenase 2 mg kolmesti päivässä. Vähensin Serenasea omatoimisesti 1 mg:aan kolmesti. Ystäväni on mielenterveyshoitaja ja hän kertoi minulle että lääkkeellä on ikäviä haittavaikutuksia. Niinpä minä halusin lääkkeestä äkkiä eroon ja vähensin annosta itse, kuitenkin lääkärin antamien ohjeiden mukaisesti. Lääkäri oli ohjeistanut että voin puolittaa Serenase annokseni, mutta lääke piti heti nostaa aiemmalle tasolle mikäli oireet palaavat. Abilifyn piti puolestaan olla minulle hyvä lääke, koska se ei nosta painoa. (Olen psyykelääkkeiden aloittamisen jälkeen lihonnut 30 kg, joista 10 kg olen saanut pudotettua). Ja toinen hyvä asia tässä lääkkeessä oli, että se aktivoi. Aktiivisuudessani ei vain mielestäni ollut mitään vikaa. Päinvastoin kotiin päästyäni ajatukseni riensivät ja touhusin hirveästi.
Niin kuin jo aikaisemmin mainitsin, pakko-oireiden voimistuminen puolestaan on yksi merkki siitä että vointini on huonontumassa. Viime vuosina pakko-oireiluni on ilmennyt erityisesti pakonomaisena oman mielenterveyden pohtimisena ja siitä puhumisena. Puhun ja pulputan, ennen kaikkea puolisolleni, minkälaisia oivalluksia olen tehnyt yms. taukoamatta, niin että hänellä ennemmin tai myöhemmin menee hermot. Uskon tämän ongelman olevan raastavaa puolisolleni. Tosin se on sitä myös minulle. On kamalaa ajatella jotain asiaa taukoamatta, niin ettei voi nukkua eikä keskittyä muuhun ja yrittää olla puhumatta siitä. Yleensä en kuitenkaan pysty olemaan hiljaa vaan käyn läheisteni hermoille jankutuksellani. Sairaalasta päästyäni päätin ostaa päiväkirjan ja purkaa sinne ajattelua ja ”oivalluksiani”. Tämä siksi etten rasittaisi miestäni. Sanoisin että tekstit ovat aikamoista luettavaa. Järjetöntä pohdintaa siitä olenko terve vai hullu. Kirjoitin kuinka diagnoosit ovat kenties vääriä ja ettei minua oikeasti edes vaivaa mikään, olen täysin normaali. Ja seuraavassa lauseessa ihmettelen miksi minulla on epätodellinen, outo, vieras ja erittäin ahdistunut olo?
No miten se kotona olo käytännössä sujui? Yritin epätoivoisesti olla normaali, mutta ajatukset vain kiersivät kehää ja jumiutuivat pakko-oireiden edessä, olin kaukana normaalista. Yritin hallita vointiani, yritin nukkua riittävästi, usein en vain kyennyt nukkumaan ja yöllä en tiennyt nukunko vai olenko hereillä. Yritin muistaa syödä, vaikkei minulla ruokahalua ollutkaan ja kahvin juontia rajoitin, koska uskoin sen liittyvän valtavaan ahdistukseen. Tuskaisimmasta ahdistuksesta, mitä olen koskaan kokenut, huolimatta yritin tehdä kaikkea ”normaalia”. Kävin kaupassa, touhusin kotona tehden kotitöitä ja hoitaen tytärtäni. Halusin niin kovin olla normaali oma itseni.
Vointiani pahensivat kummalliset ajatusrakennelmat. Kuvittelin esimerkiksi että mieheni kävelee tyttäremme kanssa rappukäytävän portaita alas ja kaatuu. Minä kuulen kotiin mieheni huutoa ja menen katsomaan miksi hän huutaa. Tyttäremme makaa lattialla verisenä..kuolleena. Paikalle saapuu naapureita ja mies valehtelee kaikille, että minä olen kaatunut ja tappanut lapsemme. Ne olivat täysin epärealistisia mielikuvia, mutta minut ne saivat voimaan yhtä huonosti kuin mielikuvien mukaiset tapahtumat olisivat totta.
Eräänä iltapäivänä lähdin kauppaan todella voimakkaasta epätodellisuuden kokemuksesta huolimatta. Jo kauppaan kävellessä ja ennen kaikkea kaupassa tuntui, etten mitenkään pystynyt toimimaan. Kävely oli vaikeaa ja raskasta, kaupassa tiputtelin omenoita lattioille kun en saanut niitä pussiin. Irtauduin itsestäni niin, että tunsin kuin minua ei olisi olemassa ja pelkäsin suunnattoman kovasti, etten kohta tiedä kuka olen. Kassa kysyi minulta etukorttia ja minä vain tuijotin häntä, en kyennyt vastaamaan. Kuulin kyllä hänen kysyvän jotain ja tiesin sen sillä hän katsoi minua silmiini kysyvästi, mutta en vain tajunnut enkä ymmärtänyt mitään. Kun pääsin kauppareissun jälkeen rappukäytäväämme, olin niin voimaton, etten meinannut päästä rappusia ylös. En tiedä olivatko oireet dissosiatiivisia vai johtuivatko ne psykoosista, mutta me avopuolisoni kanssa päätimme, että lähtisin takaisin sairaalaan. Äitini vei minut päivystykseen ja sieltä sain lähetteen samalle osastolle jossa olin ollut jo aiemmin.
En tosiaan tiedä olivatko ongelmani tuolla hetkellä dissosiatiivisia vai psykoottisia vai kenties molempia. Kärsin mm. hajoamisen tunteesta. Sen sairaalan psykiatri tulkitsi psykoottiseksi. Omahoitajani kanssa puhuin ensimmäisinä päivinä kiitävistä ja ahdistavista ajatuskierteistäni. Hoitaja ajattelin niiden olevan pakkoajatuksia. Muistan jostain lukeneeni, että pakkoajatuksetkin saattavat liittyä psykoosiin. Pian sairaalaan menemiseni jälkeen aloin taas koota päässäni ajatuksia siitä, että hoitohenkilökunta on minua vastaan. Minä uskoin, että he pitivät minua teeskentelijänä, huonona äitinä ja he olivat sitä mieltä, etten saa olla osastolla, koska minua ei heidän mielestään mikään vaivaa. Päiväkirjani on täpötäynnä todistelua siitä, että todella voin huonosti, olin todella ahdistunut ja että pääni hajoaa ajatuksien määrästä. Kirjoitukseni olivat kovin vihamielisiä. Olin selvästi täynnä aggressiivisuutta hoitohenkilökuntaa kohtaan, mutta niin kuin aina, en uskaltanut näyttää vihaani vaan purin sitä kirjoittamalla. Hyvä niin, sillä vihani oli aiheetonta. Kuitenkin puhumisen tarpeeni oli hirvittävän suuri. Olihan pääni pullollaan asiaa ja oli sietämätöntä ajatella ja kehitellä psykoottisia ajatusketjuja ja -rakennelmia hirveällä nopeudella yksin. Minulle jäi kokemus että olin sairaalassa pahemman luokan maanvaiva, kun ramppasin kansliassa selvittämässä kaikki mieleni liikkeet. Tässä oli kyllä pointtikin. Halusin tuoda kaiken mahdollisen esille, ettei minua vain ”taas” diagnosoitaisi väärin. Vaikka olinkin alituiseen menossa hoitajien juttusille, jouduin joka kerta tarkkaan suunnittelemaan mitä hoitajalle sanon, miten sanon jne. Saatoin istua huoneessani puoli tuntia miettien tulevaa keskustelua hoitajan kanssa. Ja auta armias kun hoitajalla ei ollutkaan heti aikaa minulle. Suunnitelmani valui hukkaan ja minä olin varma, ettei kanssani haluttu puhua, minua vihataan ja minusta halutaan eroon. Jouduin miettimään sanomisiani siksi, että mietin alituiseen miten kukakin minua tulkitsee. Esimerkiksi: jos olin äärimmilleen ahdistunut, menin istumaan ja nojasin polviini, hetkessä päähän muodostui ajatusketju, jonka loppu tulos oli se, että ”nyt hoitajat katsovat, että mitä toikin tossa esittää, että muka ahdistaa.. lähtis kotiin ku ei sitä mikään vaivaa!”. Kaikesta huolimatta, luulen, että minä olin se koko osaston pahin tulkitsija. Sillä ajatusrakennelmat alkoivat aina rakentua toisen potilaan, lääkärin, hoitajan tai perheenjäseneni yhdestä sanasta, eleestä, ilmeestä ja jopa asennosta.
Oloni oli kerrassaan kaaoottinen.
Parin viikon päästä vointini alkoi kuitenkin pikkuhiljaa helpottamaan ja minut ohjattiin psykologin juttusille. Keskustelimme menneisyydestä, tästä hetkestä, oireista..ihan kaikesta.. Psykologi tuli siihen loppu tulokseen, että kärsin dissosiatiivisista oireista. Ja, että olisi suorastaan ihme, jos en historiallani kärsisi. Tätä oli kyllä epäillyt jo viisi vuotta sitten toinen psykologi, mutta hänen lausuntonsa oli ilmeisesti hautautunut johonkin lausuntoviidakkoon, kun lääkärit eivät tätä hoksanneet. Psykologi ei uskonut kuitenkaan että psykoosi-diagnoosi olisi väärä. Hän kertoi, että myös dissosiatiiviset oireet voivat muuttua psykoottisiksi. Itse tuohon aikaan epäilin kovasti, ettei minulla ole kaksisuuntaista, mutta psykologi oli tästäkin eri mieltä, sillä minulla on menneisyydessäni ollut ylivireysjaksoja. Suurin hyöty psykologin käynneistä oli se, että hän suositteli psykoterapiaa, jota minulle sitten haettiinkin, mutta hakemus hylättiin.
Olin osastolla yhteensä kuusi viikkoa, harhaluulot loppuivat kun palasimme vanhaan, raskautta edeltäneeseen lääkitykseen. Lito+Zyprexa. Psykoottisuus siis väistyi, mutta vaikea dissosiatiivinen epätodellisuus valtasi kehoni ja mieleni. Psykoosi-epätodellisuus muuttui todellisen tuntemisen epätodelliseksi. Voimakkuudellaan se vei minulta elämisen mahdollisuuden. Lisäksi ongelmakseni muodostui yksi paniikkikohtaus, jonka osastolla sain. Kohtauksen aikana tunsin täysin irtautuvani kehostani, kaikki mitä näin muuttui pelottavan kirkkaaksi ja teräväksi, sydämeni hakkasi ja vapisin kauhusta. Paniikkikohtaukselle tyypillinen tunne lopullisesta sekoamisesta valtasi minut. Jostain syystä tämä yksi ja ainoa kohtaus sai minut pelkäämään suunnattomasti. Kohtauksen pelko rajoitti elämääni suuresti puoli vuotta. (Annan todella suuren ymmärryksen ja myötätunnon paniikkihäiriötä kärsiville). Ongelmakseni muodostui pääasiassa se, että saamani paniikkikohtauksen aikana dissosioin voimakkaasti. Näin ollen jatkuva dissosiointini aiheutti pelon uudesta paniikkikohtauksesta ja pelko puolestaan lietsoi paniikin tunnetta. Peloistani huolimatta, en kuitenkaan koskaan saanut toista kohtausta, mutta tuskallinen olo sai minut pysymään poissa julkisiltapaikoilta aina kun se vain oli mahdollista. Kauheinta oli, että pelkäsin jopa jäädä yksin tyttäremme kanssa. Mitä ihmettä olisin tehnyt, jos olisin saanut kohtauksen tytön kanssa, eikä se olisikaan loppunut?? Olen vasta hiljattain päässyt eroon rauhoittavista ja kyennyt taas toimimaan normaalisti ulkomaailmassa. Tärkeintä, että toivuin paniikkioireista, oli se, että sitkeästi vain yritin tehdä asioita normaalisti. Ensin aloin tehdä rauhoittavien kanssa. Yksi Opamox tuntia ennen päiväosastolle menoa oli turvaköyteni. Aloin uskoa niin hanakasti lääkkeen voimaan etten enää edes ajatellut paniikkia. Jossain vaiheessa siirryin puolikkaaseen tablettiin. Lopulta päätin selviytyä ilman ja onnekseni selviydyinkin. Kun huomasin, ettei mitään pahaa tapahdu, aloin toipua. Aloin selviytyä myös tyttäreni kanssa, koska minun oli pakko! Miksi? Kirjoitan tästä aiheesta vielä kolmannen osan, lupaan, että se on viimeinen kuluneesta vuodestani. Sen jälkeen panostan tähän hetkeen, oivalluksiin, ajatuksiin jne. Kiitos, kun jaksoit lukea 🙂