Jätän syylliset menneisyyteen

Jaaha, taas yksi (onneksi lyhyt) sairaalajakso takana. Pitkään jatkunut varuillaan olo ja ahdistava ylivireys sai minut romahtamaan täysin. Olin osastolla diagnoosilla kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea psykoottinen masennusjakso. Kärsin masennuksesta ja puhun ylivireydestä. En tarkoita ylivireydellä maanista oloa, enkä missään tapauksessa hyvää oloa. Olin äärimmilleen ahdistunut, peloissani ja valppaana. Olin varuillani joka hetki, jotta huomaan varmasti kaikki mahdolliset merkit, siitä että miehellä on toinen/mies jättää minut. Iltaisin sitten äänet täyttivät pääni. Äänet ilmaantuivat aina, kun yritin rentoutua. Ne keskustelivat ikään kuin ajatuksieni edessä, silloin kun omat ajatukset olivat takaosassa päätä. Kun siirsin huomioni etuosaan ja yritin kuunnella,äänet lakkasivat puhumasta. En koskaan saanut selvää mitä ne sanoivat.

Olen itse ollut todella tyytyväinen tämän hetkiseen lääkitykseeni. Ja olen erittäin iloinen, että psykiatrini kuunteli minua ja tehosti tämän hetkistä lääkitystä eikä lähdetty testailemaan TAAS jotain uutta, mikä ei sitten ehkä sopisikaan minulle. Olen totaalisen kyllästynyt lääkekokeiluihin, olen ollut lääkekoekaniini jo monta vuotta. Päädyimme siis seuraavaan ratkaisuun; Masennuslääke Voxran annos tuplattiin samoin neurolepti Zyprexa. Eräästä syystä otin parina päivänä vähemmän Zyprexaa, kuin mitä oli määrätty, sillä seurauksella että harhaluuloni alkoivat taas nostaa päätään. Tilanne korjaantui kun palasin määrättyyn annokseen. Näillä lääkemuutoksilla vointini kohentui todella nopeasti, harhat lähtivät enkä enää halunnut kuolla. Ja edelleen, olen tyytyväinen lääkitykseeni varsinkin kun osastonlääkäri laittoi vielä Temestan tarvittavaksi. Eli tällä osa alueella kaikki on loistavasti.

Osastolla olo herätti minussa taas kaikenlaisia ajatuksia. Mietin sairauttani, oireitani, diagnoosejani ja ennen kaikkea syitä sairastumiselleni. Olen voimakkaasti ollut sitä mieltä, että monilta osin sairastamiseni on traumaperäistä. Olen ollut tätä mieltä jo kauan ja moni lääkäri, psykologi ja hoitaja tukee tätä mielipidettä. Suurimman syyllisen olen tehnyt henkilöstä, joka saa minut edelleen käytöksellään, puheillaan ja toimillaan voimaan huonosti. Olen hänelle myös todella TODELLA katkera todella TODELLA vanhoista asioista. Voi olla että vihani ja katkeruuteni on saanut jo epärealistiset mittasuhteet. Ja minun täytyy muistaa ja sanon sen nyt teillekin lukijani, että hän on myös ihminen joka auttaa perhettäni monin tavoin ja hän on ihminen joka on tyttärelleni tärkeä. Kovin on siis ristiriitaista. Palataanpas alkuperäiseen asiaan 😀 Aloin siis etsiä syitä harhaluuloisuudelleni ja minä siis syytän henkilöä x ja osittain geenejä ja ehkä vielä osittain oma persoonallisuuttani. Henkilö x taas kieltää koskaan tehneensä mitään traumatisoivaa ja uskoo että ongelmani johtuu huumevuosistani. Voi kuulkaa minkälaisen selvityksen tähän voisin tehdä siitä ettei ongelmani ole huumeiden aiheuttamia, sairastuin jo paljon aiemmin ja kuinka olen tästä puhunut lääkärin kanssa jne. En kuitenkaan lähde siihen, koska minulla ei ole tarkoitus todistella mitään, vaan kirjoittaa oivalluksesta jonka tein. Tajusin, ettei ole mitään syytä etsiä syyllistä sairaudelleni. Se mitä lapsen/nuorena tapahtui ei tapahdu enää, eikä myöskään omat sekoiluni nuorena aikuisena. Ymmräsin, että tällä hetkellä millään syillä ei ole väliä vaan sillä, että minä ja läheiseni hyväksymme sairauteni. Kun hyväksymme sen, että olen sairas, eikä tämä sairaalajakso välttämättä ollut viimeinen, meidän täytyy katsoa tulevaisuuteen. Minulle valkeni että kaikista tärkeintä minulle on se että sairaus pysyisi hallinnassa ja että saan olla hyvä äiti tyttärelleni sekä hyvä vaimo miehelleni. Syyttely ei auta ketään tässä pisteessä. Toki käsittelen traumani, joskus luotettavan ihmisen kanssa, mutta jätän traumat siihen hetkeen elämästäni. Tällä hetkellä jätän syylliset ja syyt sinne minne ne kuuluu; menneisyyteen. Nyt halua toipua ja päästä taas jaloilleni. Nyt haluan elää tässä hetkessä.

Vuosi 2015 osa 1, Epätodellisuus muuttu todeksi – Harhaluuloja

Tässä lupaamaani kertomusta tapahtumarikkaasta vuodestani 2015. Olen jo viikon ajan kirjoittanut tätä tekstiä ja siitä näyttää tulevan pitkä. Siksi päätin jakaa sitä hieman osiin. Kerron siis vuodestani paljolti sen vuoksi että tiedätte kuinka moninaisiin ongelmiin olen törmännyt, oireista kärsinyt ja silti selvinnyt tähän päivään melko…hienosti.. etten sanoisi 🙂

Minun ja avopuolisoni vuosi 2014 päättyi mitä upeimmalla tavalla. Raskas ja pitkä synnytys, joka oli kestänyt 27 tuntia, päättyi tyttäremme syntymään. Tyttö syntyi loppuvuodesta, joten vietimme loppu vuoden sairaalassa. Kaikki meni hyvin, jouduimme tosin olemaan sairaalassa useamman päivän, koska vauvan verensokerit heittelivät. Mutta olimme onnellisesti kaikki yhdessä perhehuoneessa. Väsymys meitä kuitenkin painoa. Ajattelin pienokaisemme synnyttyä onnellisesti nukkumista, mutta valvomisemme ei vielä päättynyt. Tyttäremme oli pienipainoinen ja hänet piti syöttää kolmen tunnin välein, myös yöllä. Kotiin päästyämme väsymykseni alkoi näkyä. En tiedä onko se äidille normaalia kuulla kotona vauvan itkua, vaikka pienokainen nukkuisi. Toinen asia mikä osoitti, että en ehkä ollut ihan kunnossa, oli se, että olin järjettömän huolissani tyttömme terveydestä. Vaikka lääkärit, hoitajat ja muut sanoivat, ettei tytöllä ole mitään hätää olin varma, että pienipainoisuus johtui siitä, että hän oli vakavasti sairas. (Pienipainoisuus johtui ilmeisesti siitä, että napanuora oli osin kalvokinnitteinen, eikä masuasukki ollut saanut loppuvaiheessa ravintoa) Istuin netissä ja etsin tietoa kaikista mahdollisista sairauksista. Aloin myös tutkia kasvukäyriä ja luin kaiken mikä voisi kertoa miten tyttäreni on sairas. Halusin tietää, kuinka vakavasta asiasta on kyse. Pelkäsin että lapsi kuolee. Tällaiset tuntemukset voivat olla kenties myös normaaleja kelle tahansa ensimmäisen lapsensa saaneelle äidille, mutta minun kohdalla olimme monta kertaa puolisoni kanssa huomanneet, että pakko-oireet ja –ajatukset lisääntyivät sairaisiin mittasuhteisiin, kun minulla alkaa sairausjakso. Lisäksi aloin uskomaan että TV:ssä sanotut asiat olivat jumalan merkki minulle siitä, että olin huono ja syntinen ihminen. Iltaisin olin myös pakonomaisesti alkanut rukoilla anteeksiantoa sille, että olin kauhea ihminen ja tehnyt hirveästi vääryyttä.
Näiden asioiden seurauksena ensimmäinen ajatuksemme oli, että olin sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen, joka on kaksisuuntaisilla yleistä. Toimimme heti, psykiatrian poliklinikan hoitaja tuli meille kotikäynnille ja kerroimme tilanteesta. Vaadimme minulle masennuslääkettä ja mainitsimme myös, että SSRI-lääkkeet aiheuttavat minulle manian ja sekamuotoisen oireita. Hoitaja lupasi puhua lääkärin kanssa ja soittavansa myöhemmin. Ja kuinka ollakaan, lääkäri määräsi SSRI-lääkkeen, Sertralinin. Tämä lääke oli muutama vuosi aiemmin lopetettu vauhdilla, kun oireeni muuttuivat masentuneesta hypomaaniseksi. (Silloinkin lääke meni pienellä annoksella). No, tunnollisesti minä aloitin lääkkeen. Ja pian oireeni pahenivat.

Avopuolisoni opiskeli läheisellä paikkakunnalla. Eräänä aamuna hän puki uudet housut jalkaansa ja katseli peilistä, olivatko ne hyvät. Siitä sitten lähti ajatusketju muodostumaan. Mies lähti opiskelijaystävänsä kyydillä koululle. Minä aloin tosissani uskoa, ettei hän mennyt kouluun, vaan toisen naisen luo. Äitini tuli minun ja vauvan seuraksi, kerroin ajatuksistani. Sanoin vakuuttuneena, että miehelläni on toinen. Äitini yritti parhaansa mukaan rauhoitella ja hetkeksi minä aina rauhoituinkin, mutta yhtäkkiä ajatukset valtasivat taas pääni. Mieheni soitti ruokatunnilla niin kuin aina. Kuulin musiikkia ja tivasin missä ukko oikein oli ja mistä musiikki kuului. Hän kertoi olevansa radion alla ja että oppilaitoksen käytävällä soi aina radio. Tuska viilteli sydäntäni, kun ajattelin häntä toisen kanssa. Miten minä pienen vauvan kanssa yksin selviäisin..

Kauheimmat kokemani oireet alkoivat. Aloin iltaisin uskoa, että mieheni käyttäisi tytärtämme seksuaalisesti hyväkseen. En voinut nukkua, jos mieheni oli yksin tyttäremme kanssa olohuoneessa. Vahdin heitä sängyssä ja pienetkin vauvan ääntelyt saivat minut kauhun valtaan. Pelkäsin jotain pahaa tapahtuvan. Tässä kohtaa siis täytyy mainita, etteivät nämä pelot olleet millään tavoin realistisia. Aloin iltaisin väittelemään itseni kanssa (tuttu jakautumisen tunne valtasi minut). Toinen puoli huusi mielessäni, ettei peloissani ole mitään järkeä ja toinen puoli tunsi tuskaa, ahdistusta ja pelkoa. Voin todella huonosti ja ”järjen ääneni” ei millään tavoin kyennyt oloani helpottamaan. Eräänä aamuna kello viisi heräsin. Takanani oli taas huonosti nukuttu yö. Olin vihainen että jouduin taas muutaman tunnin unien jälkeen olemaan hereillä, sillä en saanut enää unta. Mieheni heräsi jossain vaiheessa ja enää en tarkkaa muista mistä riitamme alkoi. Joka tapauksessa riidan aikana menetin kokonaan itsehillintäni ja huusin ja riehuin miehelleni, sylkien hänen kasvoilleen kaikki ne kauheat pelot joita öisin koin. Lopulta muistan olevani keittiössä ja heitteleväni tavaroita pöydältä lattialle. Yksi veitsi teki laminaattiin reiän. Miehelleni alkoi valjeta tilanteen vakavuus ja hän soitti psykiatrianpoliklinikalle hoitajalleni. Sain ajan muutaman tunnin päähän.

Lähdin polille taksilla. Koko matkan kuski höpötti minulle, en muista sanakaan mitä hän sanoin. Olin kuin usvassa. Polilla hoitajani kutsui psykiatrin paikalle ja hän totesi minun todennäköisesti sairastuneen synnytyksen jälkeiseen psykoosiin. Oli keskiviikko, painotin lääkärille, että jos lähtisin sairaalaan, minä en missään tapauksessa olisi siellä paria päivää kauempaa. En tiedä miten saatoin kuvitella toipuvani kahdessa päivässä. Ajattelin todella tulevani viikonlopuksi kotiin rakkaan tyttäreni luo. En voinut kuvitellakaan olevani prinsessastani erossa kauempaa.

Vanhempani veivät minulle jo niin tutuksi tulleeseen sairaalaan suljetulle osastolle. Olin ollut siellä ainakin kymmenen kertaa aiemminkin. Itkin koko matkan, tunsin itseni maailman huonoimmaksi ja hirveimmäksi äidiksi. Vanhempani yrittivät lohduttaa minua ja sanoivat että tämä on kaikkien kannalta paras ratkaisu. Saavuimme sairaalan pihaan, pyysin vanhemmiltani, etteivät he enää tulisi saattamaan minua osastolle. En kestänyt siinä vaiheessa hyvästelyjä. Menin osastolle yksin, itkin, kuulin kuinka suljetun osaston ovi kolahti lohduttomasti takanani kiinni.

Osastolla ollessani avopuolisooni sekä tyttäreeni liittyvät harhaluulot helpottivat. Tosin tilalle tuli varmuus siitä että mieheni jättää minut, vie lapsen, hänellä on jo toinen yms. Lisäksi harhaluuloni alkoivat kohdistua hoitohenkilökuntaan. Olin äärimmilleen ahdistunut, sillä harhaluuloiset ajatukset pyörivät päässäni 2000 km tuntivauhtia. Olin siis varma että mieheni aikoo viedä minulta tyttäreni. Aiemmin tällaisissa oloissa halusin luovuttaa ja kuolla, mutta tällä kertaa minulla heräsi taistelutahto. Minä en aikonut luopua elämän tärkeimmästä asiasta ja päätin taistella sairauttani ja oireitani vastaan. Välillä kuitenkin vajosin epätoivoon, kun ajattelin, ettei avokki kestä minua, kun olen näin sairas, hän varmasti lähtisi. Halusin vain antaa perheelleni kaiken, rakkauteni, elämäni, tämän hetken, tulevaisuuden ja kaiken sen mitä olin menneisyydessäni oppinut. Olin surun murtama. Kirjoitin päiväkirjaani siitä kuinka kovin pelkäsin että tyttäreni joutuu elämään ilman minua, vaikka minä halusin olla hänelle se hyvä äiti. Halusin tyttösen parasta ja pelkäsin että jos joku muu kasvattaa hänet, hän saa traumoja. Kirjoitin kuinka minä olisin paras äiti tytölle ja minä tiesin mitä hän tarvitsee. Itkin kuinka tiedän traumojen aiheuttavan ongelmia läpi elämän. MINÄ OLEN PARAS ÄITI TYTTÄRELLENI huusin teksteissäni. Olin vakuuttunut että menetän tytön. Olin usein epätoivoissani, olin varma, etten koskaan paranisi ja menettäisin kaiken. Eikä pelkoni missään tapauksessa olleet ainoa ongelmani. Minä tunsin itseni täysin vieraaksi, oloni oli epätodellinen ja yritin kiivaasti ymmärtää mitä minulle oli tapahtumassa. Psykoosiin en kuitenkaan uskonut. Kannoin myös suurta syyllisyyttä sairaalassa olostani ja kirjoitin päiväkirjaani toisinaan lohduttomasti vihaten itseäni ja toisinaan vihaisesti vakuutellen etten ole huono äiti. Pian sairaalaan tuloni jälkeen aloin vakaasti uskoa että ympärilläni olevat ihmiset ajattelevat ja puhuvat etten minä tarvitse sairaalaa, että olen hakeutunut sinne turhaan eikä minua mikään vaivaa. Kihisin raivosta. Voin huonommin kuin koskaan ennen ahdistuksen ja epätodellisen, vieraan olon vallassa ja kukaan ei muka uskonut minua. Ensimmäisenä tällaiset ajatukset kohdistuivat läheiseen ystävääni, oli varma että hänen mielestä olin surkea äiti sairaalassa oloni vuoksi ja hän halusi että lapseni otetaan minulta pois. Seuraavaksi ajatukseni kohdistui hoitohenkilökuntaan. Kerran tein töitä itseni kanssa, etten mennyt hoitajille huutamaan että: ” Voin kyllä lähteä kotiin, kun minua ei tänne haluta!!”.

Jo alle kahden viikon jälkeen aloin jotenkin hallitsemaan harhaluuloisia ajatuksiani. Näennäisesti. Halusin kotiin tyttäreni luo. Onnistuinkin kahden viikon hoidon jälkeen vakuuttamaan perheeni, puolisoni, hoitajat sekä hoitavan lääkärini siitä, että tiedostin ajatusteni olevan epärealistisia. Pääsin kotiin. Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin kuin elokuvissa. Pian olisin taas suljettujen ovien takana, vielä pidempään. Siitä kerron taas myöhemmin, jottei pitkästä jutusta tulisi liian puuduttavaa luettavaa ja jotta itsen jaksan tekstiä tasaisesti tuottaa.