DKT ymmärtää epävakautta

Olen miettinyt tätä Dialektista käyttäytymisterapiaa (DKT). Muistan vuosia sitten kun kävin sitä ensi kertaa ajattelin, ettei tällaiset uudet taidot voi mitenkään toimia. Mietin, että miten ne muka auttaisi pahaan oloon, ahdistukseen ja muihin ongelmiin. Mitä hyötyä on mindfulness-harjoituksista tai muista ahdingonsietokeinoista ja niin edelleen.. Kuitenkin olen nyt käydessäni terapiaa uudestaan huomannut, että monia taitoja on jäänyt takaraivoon. En ole sitä ennen ymmärtänyt, mutten käyttäydy enää niin ”epävakaasti”. Uskon täysin sen johtuvan niistä taidoista, jotka (ehkä tiedostamattani) omaksuin ensimmäisessä terapiassa. Nyt alkaneen terapian edetessä, on todella ihanaa huomata, että on paljon taitoja joita käytän automaattisesti ja sitäkin enemmän kaikenlaista kypsää käyttäytymistä jonka hallitsen sujuvasti. Ja näiden asioiden myötä epävakaus on hellittämässä otettaan.

Tämän terapian alkaessa ensimmäinen ajatus joka DKT:aa kohtaan heräsi oli, että miksi kaikesta syytetään minua. Tuntui epäreilulta, että minun pitää muuttaa käytöstäni ja ajatuksiani sekä selvitä erilaisilla taidoilla niissäkin tilanteissa joissa minua kohdellaan väärin. Siis miksi MINUN pitää toimia toisin, vaikkei syy ole minussa. Edellinen tekstini hipoi juuri tätä asiaa, jonka jokin aika sitten oivalsin. Ymmärsin, että voidakseni paremmin, minulla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin etsiä helpotusta itsestäni. Minähän en voi toista ihmistä muuttaa. En voi vaikuttaa siihen miten toinen ihminen ajattelee, tuntee ja käyttäytyy. Ja vielä vähemmän voin vaikuttaa niihin asioihin jotka ovat jo kauan sitten tapahtuneet. Kun tunnen ahdistusta esimerkiksi traumoistani ja elän tapahtumia kerta toisensa jälkeen uudelleen, en voi palata meneisyyteen ja muuttaa vahingoittaneiden ihmisten toimia. Jos silloin haluan helpotusta ahdistukseeni, minun on pakko kohdata omat ajattelumallini ja etsiä keinoja selviytyä itsestäni. Tämä on vain yksi esimerkki. Mutta, DKT antaa minulle näitä keinoja. DKT antaa keinoja selviytyä ylipäänsä elämästä hieman paremmin. Koenkin, että tämä terapia on minulle henkilökohtaisesti tällä hetkellä juuri se apu mitä tarvitsen, jotta voin voida edes hitusen paremmin ja elää ”taidokkaammin”.

Oivalsin myös viime ryhmätapaamisen jälkeen, että DKT todella ymmärtää epävakautta. Kävimme läpi äärimmäisestä ahdingosta selviytymisen keinoja. Aloitimme ihan sillä, miten aivot tällaisissa tilanteissa toimii. Mikä on nopea ensiapu ”hätä”-tilanteessa. Miten saa rauhoituttua sen verran, että kykenee ajattelemaan ja sen myötä ottamaan käyttöön oppimiaan taitoja. Terve ja normaali ihminen tarvitsee tällaisia taitoja todennäköisesti harvemmin. Joku ehkä ajattelee, että tuollaisia taitojahan tarvii vasta äärimmäisessä tilanteessa esim. kun sairastuu itse vakavasti tai läheinen kuolee. Mutta tässäpä se tuleekin, epävakaat ja miksei muutkin herkemmät ihmiset tarvitsevat tällaisia taitoja jo ”pienemmässäkin” ahdingossa, pieni murhe voi jollekkin todella olla äärimmäinen ahdinko. Hmmm…ehkäpä en voi puhua kuitenkaan muiden puolesta, mutta omalla kohdallani ja varsinkin muutamia vuosia sitten, kun epävakaus vielä voimakkaasti ohjaili elämääni, minä olisin tarvinnut näitä taitoja päivittäin. Minulla oli niin ylitsepursuavat ja suuret tunteet, että pienempikin asia sai minut suunniltani. Pieni riita poikaystävän kanssa ajoi minut hajottamaan astioita, itkemään ja vahingoittamaan itseäni. Saatoin käydä myös toisten kimppuun, kun olin sietämättömien tunteiden vallassa.
Olen siis sitä mieltä, että epävakailla kertakaikkiaan tunteet ovat niin sietämättömän suuria, että he tarvitsevat ahdingonsietokeinoja todella usein verrattuna terveempiin verrokkeihinsa. Tässä siis tulee se, että DKT todella osaa huomioda terveen ja epävakaan tunne-elämän eroja. Itsekin nykyään harvoin tarvitsen edellä mainitsemiani taitoja ja olin aluksi hieman turhautunutkin, että miksi tällaisista nyt puhutaan. Nyt kun kuitenkin ymmärsin kuinka paljon enemmän joku muu voi tarvitakkaan apua selviytymiseen, tuomitsevat ajatukset hiljenivät päässäni. Minä muistin kuinka vaikeaa minun oli vuosikymmenen alussa selvityä tunteideni kanssa.

Uusivuosi on alkanut ja arki koittanut

Hei vaan taas lukijani ja ihanaa vuoden alkua kaikille. Itselleni loppu vuosi, vuoden vaihde ja alku vuosi on ollut kaiken kaikkiaan ihana. Stressaava, mutta ihana. Hetkeen keskittyminen ja asia kerrallaan toimiminen hermoilematta ei onnistunut ihan niin kuin olisin halunnut, mutta onneksi minulla on aikaa harjoitella. Juhlia ja järjestelyitä riitti loppu vuodelle ja välillä koristeltiin kakkua itku silmässä, ettei mistään muka tule mitään. Kuitenkin kaikki meni loppujen lopuksi hyvin, myös pelkäämäni joulu. Jouluaattona olin kovin ahdistunut, ehkä peloistani johtuen, mutta mitään ikävää ei sattunut ja mistään ikävästä ei puhuttu. Uutenavuotena riitti taas syytä ilotulituksille, kun juhlimme tyttäremme syntymäpäivää. Loppiaisena saimme mieheni kanssa ”omaa-aikaa”, kun tyttö yökyläili mummin ja papan luona. Nyt on pyhät vietetty ja on ollut aika palata normaali arkeen.

Eilen se paluu arkeen sitten alkoi DKT-ryhmä tapaamisella. Ryhmään mennessä vointini oli jokseenkin huono. Olin väsynyt, ahdistunut ja dissosioin. Matkalla ryhmään käytiin jo paniikin puolella. Päässäni jumitin ajatuksessa, etten mene tapaamiseen. Ajattelin, että sieltähän voi olla 4 kertaa pois, ennen kuin lentää ryhmästä.  Minä kuitenkin työnsin väkivalloin jumiutuneen ajatuksen pois, otin Opamoxin ja marssin terapiaan. Olin paikalla hyvissä ajoin ennen alkua ja ehdin vielä muistuttaa itseäni, että olen luvannut panostaa tähän täysillä, vaikkei se aina tunnukkaan hyvältä! Niinpä minä kuuntelin, mahdollisuuksien mukaan keskittyneesti, koko 1 tunnin ja 45 minuuttia. Osallistuin myös keskusteluun, vaikka se, huonosta voinnista johtuen, tuntui pelottavalta. Menin myös pyytämään kannuun lisää maitoa, vaikka käteni tärisivät kuin haavan lehdet ja tiesin maidon läikkyvän lattioille. Olin ylpeä itsestäni, kun ohjaaja vain totesi, että: ”nyt sinun täytyy vain sietää käsiesi tärinä.” ja minä tyttö siedin.

Puhuimme eilen tunne mielestä, järki mielestä ja viisaasta mielestä. Kotitehtäväksi saimme taulukon johon kirjata joka päivä tilanteita joissa käyttää edellä mainittuja. Huomaan jo kahden päivän jälkeen että aikaisemmista DKT:sta on jotain jäänyt käteen, sillä monessa tilanteessa osaan jo automaattisesti ajatella viisaasti, en lähde liika tunteiden mukaan, mutten ryhdy myöskään pelkästään loogiseksi ja ”järkeväksi” kaikissa asioissa. Myönnän kyllä, että monissa tilanteissa tunne mieli voittaa järjen, mutta tarkoitan, että monissa arjen tilanteissa osaan toimia viisaasti, kuunnellen molempia puolia itsestäni.

On DKT:sta jäänyt paljon muutakin mieleen ja ”takaraivoon”, mutta kirjoittelen niistä silloin kun ne ovat ”ajankohtaisia” ja tulevat esille arjessa. Kirjoittelen myös DKT:sta ja tietenkin kaikenlaisesta kehityksestä ja oivalluksista mitä matkan varella sattuu tulemaan. Tässä nyt vuoden alkuun tällainen lyhyt postaus, kirjotelen taas.

Ps. On ollut huimaa nähdä kävijälaskurin lukua, joka on (minun mielestä) noussut hurjasti parissa kuukaudessa. Tiedostan toki, että siellä on varmasti myös ”vahingossa” sivulle eksyneitä, mutta olen kovin iloinen ihan vain muutamasta tai vaikka yhdestäkin lukijasta, joka palaa blogiini. Suuri kiitos siis kaikille lukijoille edellisen vuoden lopusta ja toivotaan, että osaan jatkossakin kirjoittaa niin, että sitä haluaa lukea 🙂 Ja minulle saa ehdottomasti antaa palautetta, arvostan niin ruusuja kuin risujakin 😀

Tuomitsemattomuus

En ole vielä valmis viimeisen osan kanssa vuodesta 2015. Sain pienen älynväläyksen ja haluan kertoa sen heti blogissani. Eli väliin lyhyesti muuta pohdintaa.

Käyn DKT-kertausryhmää ja jokin aika sitten me käsittelimme tuomitsemattomuutta. Sitä miten voi olla tuomitsematta muita ja itseään. Olen viime aikoina voinut huonosti erään läheisen ihmisen vuoksi. Hänen käyttäytymisensä minua kohtaan on ajoittain syvää ahdistusta herättävää. Tosin hän ei ole pitkään aikaan toiminut ikävästi, mutta valitettavasti lähimenneisyyden ja todella vanhojenkin asioiden mielessä pyörittäminen on vallannut pääni. Ongelmakseni siis muodostui tuomitsemattomuus häntä kohtaan ja toisaalta myös itseni tuomitsemattomuus. Viikkotolkulla yritin ja yritin olla tuomitsematta kyseessä olevaa ihmistä, mutta en vain kyennyt. Tuomitsin tämän ihmisen päästä varpaisiin ja kaiken siltä väliltä. Voi sitä syyllisyyttä ja kykenemättömyyden tunnetta mitä koin. DKT ohjeistaa olemaan tuomitsematta, mutta minä en siihen yhden ihmisen kohdalla pystynyt ja näin ollen tuomitsin siis itsenikin. Aikani taisteltuani asian kanssa päätin ottaa asian puheeksi ryhmässä. Ryhmää vetävä psykologi totesi, ettei tuomitsemattomuus suinkaan tarkoita, että kaikenlainen käytös pitäisi hyväksyä. En heti saanut siitä kiinni mitä tämä tarkoitti käytännössä. Miten voi olla hyväksymättä, mutta silti tuomitsematta? Pohdin asiaa ja ajattelisin näin. En hyväksy ihmisen tiettyä toimintaa. Minulla on oikeus suuttua ja olla vihainen, jos minua kohdellaan epäreilusti. Saan ja minun kuuluu pitää puoleni. Minun ei kuitenkaan tarvitse tuomita ihmistä. En vain hyväksyä käyttäytymistä ja näin ollen tuomitsen vain toiminnan. En vihaa koska ihminen on huono. Vaan olen vihainen koska minua on kohdeltu huonosti. Täytyy myöntää, että kun kirjoitin edellisen tekstin, tämä ajatus ei toiminut käytännössä. Mutta nyt olen vakuuttunut, että pohdintani ja oivallukseni olivat askel oikeaan suuntaan. Tänään huomasin, etten ole jumiutunut useampaan päivään ahdistaviin ja tuomitseviin ajatuksiin tästä ihmisestä. Viikko tolkulla minulla oli vaikeuksia olla, koska tämä ihminen herätti minussa todella negatiivisia tunteita. Mutta nyt kun ymmärrän, ettei minun tarvitse tuomita, mutta ei myöskään kaikkea hyväksyä, oloni on parempi. Sekin on hienoa, ettei minun tarvitsi tuomita itseäni. En ole huono enkä kyvytön, vaikka tunnenkin ikäviä tunteita toisten ihmisten käyttäytymistä kohtaan. Ja eihän kukaan ole täydellinen, ei tällaisessakaan asiassa. Täytyy sanoa, että on myös mahtavaa, etten enää tuomitse ajoittaista tuomitsemistani.