Minä en ajattele, minä en muista

Herään jokaiseen aamuun vahvana ja voimakkaana. Kuljen eteen päin ajatellen ”minä selviydyn”. Ajoittain tunnen, minulle niin tuttua, ahdistusta. Mutta minä en ajattele. Minä en muista. Enkä minä välitäkkään ajatella tai muistaa. Päiväni ovat kuitenkin täynnä epätodellisuutta. Dissosioin paljon ja voimakkaasti. Tuntuu että kaikki on vain unta. Maailma ei näytä todelliselta ja minä en tunnu olevan todellinen. En juurikaan ole itse paikalla, vaikka käytän paljon tietoisuustaitoja. Joskus tutkiessani tarkkaan jotain esinettä, saatan vähän aikaa olla oikeasti läsnä tässä hetkessä. Kurkkupastillista on taas tullut turvani kun oikein ahdistaa mennä esim. kauppaan tai vierailuille. Keskittyessäni kurkkupastillin muotoon, makuun, siihen miten se ”sulaa” suuhun, suojelen itseäni paniikkikohtaukselta tai siltä että oikeasti katoan. Oikein vaikeina hetkinä tunnen etten ole olemassa ja että katson kaikkea ulkopuolelta, ikään kuin elämäni olisi elokuva, johon minä en kuulu. Mutta kaikesta tästä huolimatta minä en ajattele, minä en muista, koska en haluakaan.

Pohdiskelin onko tällainen oikea tapa selviytyä. Dissosiaatiohan on sairauden oire. Onko sitä hyvä käyttää elämässä kiinni pysymiseen. Epätodellinen olo on inhottava, mutta siitä huolimatta tulin siihen lopputulokseen, että se on sitä mitä juuri nyt tarvitsen. Uskon, että elämässäni tällä hetkellä on kaikista tärkeintä se, että minä jaksan ja tyttärelläni on hyvinvoiva äiti kotona. Luulen että mieleni suojelee minua nyt sellaiselta tunnemyrskyltä, että minun on parempi sulkea se pois.

Kun saamme arjen pyörimään ja elämän sekä muutokset ovat tasapainottuneet, on varmasti aikaa surra, vihata, olla pettynyt ja kaltoinkohdeltu.

Elämäni todella menetti perustuksensa, mutta tänään minä keskityn rakentamaan uutta minulle ja tyttärelleni. Ajan kuluessa tulee varmasti aika ajatella, muistaa ja näiden myötä unohtaa.

Yleviä suunnitelmia ja ylimielisyyttä – Sairautena Bipo?

Ajattelin tällä kertaa kertoa asiasta, jossa olen edistynyt ja jonka suhteen olen nykyään huomattavasti tasapainoisempi. Pienin syy elämäni tasapainottumiseen ei varmasti ole hyvä lääkitys. Kyseessä on siis kaksisuuntainen ja mania. Maaniset jaksoni ovat todennäköisesti olleet lähempänä hypomaniaa, mutta puhun silti tekstissä maniasta, koska niin puhun siitä arjessanikin.

Sain diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä (ja tunne-elämältään epävakaasta persoonallisuudesta) kaiketi vuonna 2010. Vuodesta en ole sata varma, sillä muistan menneisyyttäni huonosti. Olen kuitenkin vähän aikaan sitten lukenut psykologin tutkimusten lausunnon, joka on tehty 2010, joten päättelin, että varmaan niihin aikoihin diagnoositkin on tehty. Lausunnosta ilmenee, että täytän 2-tyypin ”kriteerit”, mutta silti psykologi kirjoitti, että voisiko mielialahäiriö-sairauden sijaan mielialojen vaihtelussa olla kyse dissosiatiivisista vireystilan muutoksista. Itsekin ajoittain epäilen diagnoosejani, enkä vähiten siksi, että kärsin moninaisista dissosiaatiohäiröön liittyvistä oireista ja tällaiset oireet usein sekoitetaan kaksisuuntaiseen ja epävakauteen. Epäilyksiäni vahvistaa sekin että vaikeammat maniat ovat pysyneet poissa. Toki tähän vaikuttaa lääkitys. Lääkitykseeni kuulu Lithium ja sen aloittamisen myötä vauhtijaksot ovat rauhoittuneet. Liton aikana ainoastaan SSRI-lääkkeet ovat nostattaneet maanisia oireita ja siksi ne ovatkin aina lopetettu nopeasti heti aloituksen jälkeen. Ainoa vakava sairausjakso, johon on liittyny mm. kiihtynyttä ajatustoimintaa oli se tammi-huhtikuussa sairastamani psykoosi. Mutta silloin Lito ei kuulunutkaan lääkkeisiini, sillä se oli lopetettu heti kun tulin raskaaksi. Em. sairausjakson aika Lito aloitettiin uudestaan ja se auttoikin viliseviin ajatuksiini.

Lito on valitettavasti vienyt minulta myös luovuuden. En vain enää saa sellaista inspiraatiota kuin ennen. Se on tasannut mieleni, vienyt ajatteluni huiput. Toisaalta olen hyväksynyt taiteellisuuteni kadonneen, sillä olen mielummin ilman maniaa..vaikkakin kaipaan sitä.. Maniat ovat minulle kuin  huumetta, nautin niistä ja aikanaan olin suorastaan riippuvainen niistä. Vuosia sitten käytin huumeita..amfetamiinia.. Luulen, että koukutuin amfetamiiniin heti ensimmäisen kokeilun jälkeen juuri siksi, että rakastan maanista oloa. Amfetamiini antoi samanlaisen euforisen olon kuin voimakas mania. Mutta juuri niin kuin on amfetamiinin laita, on myös manian. Ihanuudesta huolimatta, en halua enää kumpaakaan. Kolikolla on kaksi puolta. Maanisena olen lähimpiä ihmisiä kohtaan erittäin ilkeä. Käyttäydyn kovin ylimielisesti ja saatan olla riidanhaluinenkin. Uskon virheellisesti olevani kaikkia muita parempi, älykkäämpi..kerrassaan upea ihminen. Muut sen sijaan ovat luikertelevia matoja jaloissani. Näissä tunnetiloissa en anna kenellekkään arvoa. Maanisena minulla on ollut myös yleviä suunnitelmia.

Kerrottakoon ensin, ettei minulla ole alkuunkaan kielipäätä. Ammattiin opiskellessa pääsin englannissa juuri ja juuri läpi. Siitä huolimatta uskoin opiskelevani ammattikoulun jälkeen yliopistossa viiden vuoden jatkotutkinnon. Tällä alalla suurin osa kursseista opiskellaan englanniksi. Seuraava mania oli viemässä minua Afrikkaan auttamaan orpoja.
Kerran sairaalassa; SSRI-lääke muutti syvän masennukseni silmän räpäyksessä maniaksi. Keksin perustaa vaateliikkeen, johon itse ompelen myytävät vaatteet kierrätetyistä kankaista. Olen merkonomi, joten tiedän miten tehdä liiketoimintasuunnitelma, budjetti yms. Sain sairaalassa muutamassa päivässä kaiken valmiiksi, mitä paperille voi yritystä perustaessa saada. Liikkeen nimeksi oli tarkoitus tulla uniikki. Kuulostaa varmasti hyvin suunnitellulta ja toteuttamisen arvoiselta idealta. Siitä vain liiketilaa etsimään.. Ongelmana oli vain se, etten ollut kovin hyvä ompelija. Tarkemmin sanottuna; olin ommellut viimeksi peruskoulussa, enkä silloinkaan kovin taidokkaasti. No, onnistuin minä myymään itse neulomani, hiiren häntää muistuttavan, kaulaliinan toiselle potilaalle 5 €:lla. Ja tottahan toki kirjasin tämän summan tekemääni kirjanpitoon. Se jäikin ainoaksi merkinnäksi. Ja potilas palautti niin sanotun kaululiinan ja halusi rahat takaisin 😀

1- ja 2-tyypin ero on kaiketi juuri siinä, että ylevät suunnitelmat jäävät suunnitelmiksi. Mutta ylimielisyyteni ja joskus myös harkintakyvyn pettäminen ovat olleet suuri ongelma. Eikä vähiten siksi, että manian väistyessä tunnen syvää katumusta tekemisistäni. Syyllisyys on monin tavoin raskas taakka, oli se sitten ansaittua tai ei.

Onneksi varsinaista maniaa tulee enää harvoin, jos ollenkaan. Kiitos lääkityksen. Se vauhti ja ärtyneisyys mistä joskus kärsin, hoituu mielen ja ajatuksien hallinnalla. Silloin kun itsestäni tulee esille sellainen ”hypokaniini”, muistutan itseäni siitä, että nämä ylimieliset ajatukset, ärtynyt mielen tila ja yllykkeet toimia tunteiden mukaan ovat osa sairautta. Minä sanon itselleni, että ”ongelma on nyt sun pään sisällä!”. Yritän muistaa, ettei kaikki muut suinkaan ole idiootteja ja vajaita. Minä en missään tapauksessa ole kaikkia muita parempi. Se on sairaus, joka puhuu. Näin saan pidettyä mieleni yllykkeet aisoissa.

Nykyään saan ehkä paremmin sanottuna sekamuotoisia jaksoja ja jonkinlaisia ylivireystiloja. Niitä lääkitys ei ole poistanut, mutta tätä asiaahan pohti jo lähemmäs kuusi vuotta sitten psykologi, niin kuin alussa mainitsin. Uskon vakaasti, että hetken, tunnin ja joskus jopa päiviä kestävä ylivireys on dissosiatiivista. En kiellä maniaa, koska siihen lääkityksellä on selkeästi vaikutusta. Mutta voisiko kaikkien diagnoosieni takana silti piillä dissosiatiivinen häiriö, sillä olen traumatisoitunut tavoilla, jotka dissosiaatio-ongelmia yleensä aiheuttaa. Ja monia oireita bibolaari-tautiin tarkoitetut lääkkeet eivät ole poistaneet.

Oli ihanaa tajuta, että suuremmassakin asiassa on todella tapahtunut edistystä.
Dissosiatiivista, kaksisuuntaista, epävakautta tai mitä lie, ylimielisyyteni, ärtyneisyyteni ja ylitse vuotavat suunnitelmat ovat vuosien jälkeen vihdoin aisoissa.  Hienoa voida sanoa, etten enää edes ajoittain ole syyttä suotta todella ilkeä rakkaimmilleni.

Alituinen, kirottu dissosiaatio on mieleni turva

Dissosiaatio on ollut viime aikoina kovasti keskusteltu asia meillä. (Ei vähiten siksi, että käyn taas mielessäni läpi diagnoosejani ja sitä ovatko ne oikeat..)
Siksi ajattelin vähän kirjoitella tästä kirotusta mielen ”suojamekanismista”. Minä en ole kuitenkaan lääkäri enkä psykologi, joten en osaa kertoa tyhjentävästi mitä dissosiaatio tarkoittaa, miten se toimii ja mistä siinä on kyse. Eli jos joku teistä lukijoista ei tiedä yhteen tuon sanan merkitystä ja haluaa selvennystä, pyydän että vaikka googlettamalla hakisit esimerkiksi jonkun tiivistelmän asiasta. Se ei kyllä ole ollenkaan välttämätöntä, sillä pyrin kertomaan oireistani selkeästi.

Puhuimme keskiviikkona mieheni kanssa dissosiaatio-oireistani. Mieheni koki oireiden pahentuneen raskauden ja synnytyksen jälkeen. Alkuvuodesta oireeni olivatkin vaikeampia, mutta tuolloin asiaan liittyi, todennäköisesti traumojen laukaisema, psykoosi. Toki psykoottisuuden väistyessäkin oireeni jatkuivat normaalia vaikeampina, mutta tällä hetkellä oloni on jo aivan samanlainen kuin mitä se on aina ollut. Se että puolisoni mielestä oireet ovat pahentunee, johtuu uskoakseni siitä, että olen tullut tietoisemmaksi dissosioinnistani.

Olen dissosioinut läpi elämäni, olen vain luullut sen olevan normaalia. Aikuisiälle asti minä luulin kaikkien kokevan tunteita siitä, että itse ja muu maailma ovat epätodellisia tai näyttää kuin kaikki olisi yhtä suurta taulua, johon itse ei kuulu. Unenomaista.  Vaikka kokemukset ovat ikäviä, ajattelin aina, ettei ole ollenkaan tavatonta yhtäkkiä tuntea itsensä todella todella pitkäksi (luonnottoman pitkäksi) ja välillä taas kummallisen lyhyeksi tai, että yhtenä päivänä peiliin katsoessa näkee itsensä kauniin ja toisena päivänä peilikuva on aivan erilainen, peilistä katsoo todella ruma, suorastaan kuvottavan näköinen ihminen. Kuin toinen ihminen. Aiemmin disso-oireista pelottavin, ennen parempaa oireiden ymmärrystä, oli se kun silmissäni muu maailma tulee lähemmäs tai menee kauemmas. Joskus, erityisesti liikkunnan jälkeen, myös seinät näyttävät valuvan.

Ensin minulle kerrottiin, ettei nämä oireet, minun kokemissani määrin, ole normaaleja. Sitten sain nimen oireille. Mutta vasta nyt, vuosia siitä kun sain tietää mistä on kyse, olen todella tullut tietoiseksi näistä oireista. Mutta miksi olen tullut niin tietoiseksi dissosioinnistani juuri nyt? Itse olen pähkäillyt, että äidiksi tulo on herättänyt tarpeen vihdoin päästä näistä lapsuudesta asti kiusanneista oireista eroon. Elämä vaatii nyt enemmän läsnäoloani. Dissoisioidessa on erittäin vaikea pysyä tässä hetkessä läsnä lapselle.
Kävin keväällä jonkun kerran  omakustanteisesti psykoterapeutilla, hän ajatteli dissosioinnin alkaneen ärsyttää minua, koska jollain tavoin koen, etten tarvitse sitä enään. Pohdin tätäkin tulkintaa. Se saattaa pitää paikkansa. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni löytänyt sellaisen ihmisen, johon olen pystynyt rakentamaan todellisen luottamuksen. Se ihminen on avopuolisoni (helmikuussa aviopuolisoni <3 ). Vihdoin tunnen, että joku välittää minusta ehdoitta ja tukee ilman vaatimuksia. Hän antaa minulle tilaa olla oma itseni ja rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen. Eikä minun tarvitse pelätä sitä, että hän pettyisi minuun silmittömästi, sillä hän pysyy rinnallani virheistäni huolimatta. Eli ehkä en tosiaan tarvitse dissosiaatiota, koska elämäni on tällä hetkellä turvallisempaa kuin koskaan. Dissosiaatio ei siis ole tarpeellinen tässä hetkessä. Takanani on kuitenkin vaikeitakin traumamuistoja, joita en halua kohdata ilman tarvittavia taitoja käsitellä muistoja ja ilman traumaterapeutin tukea. Siltä kannalta on siis hyvä, että dissosiointi suojaa mieltäni. Tässäkin asiassa jään odottamaan, että Kela myöntää terapian.

Vaikka dissosiointi onkin osittain tarpeellista, on ikävää että jatkuva dissosiointi hankaloittaa arkeani. Muistini pätkii ja välillä ikään kuin katoan paikalta. Silloin päähäni ei jää mitään. Esimerkiksi TV:ta katsellessa ohjelman kohtaukset saattavat mennä ihan ohi. Usein olen poissa oleva ja voin kesken keskustelun yhtäkkiä ikään kuin palata..silloin joutuu kaivelemaan pääkoppaa tietääkseen mistä puhuttiin tai mitä juuri tapahtui. Se tuntuu kuin heräisi unesta ja kaikki hetki sitten tapahtuneet asiat olisivat olleet unta. Joskus olen kyllä paikalla ja tiedän mitä puhun, mutta tunnen silti kuin minä en puhuisi. Tuntuu ikään kuin minussa olis kaksi osaa, toinen kuori, joka puhuu ja minä joka tarkkailee tilannetta. Silloin todella tuntuu etten hallitse puhettani.
Olen muistin pätkimisen vuoksi myös melko hajamielinen. Olen aina ollut. Lapsena äiti sanoi minua huolimattomaksi. Sitä se ei mielestäni ollut. Uskoisin kyse olevan siitä, etten vain pysy tässä hetkessä. Dissosioidessa en kykene laittamaan asia A ajatuksella paikkaan B. Ja kun pitäisi jotain löytää, en löydä muistini sopukoista millään mihin A:n laitoin. Puhumattakaan siitä, että epätodellisen olon vallassa kykenisin järjestelmällisesti ajattelemaan, mitä tarvitsen kun lähden kotoa. Monesti jotain tärkeää unohtuu.
Muistini pätkii muutenkin. En muista mitä minulle on sanottu tai mitä itse olen sanonut. Silloin kun en vielä tiennyt mistä näissä oireissa on kyse, olin usein vihanen kun luulin ettei minulle ole kerrottu asioista, taphtumista yms. Ajattelin ihmisten valehtelevan kun he sanoivat kertoneensa jostakin asiasta.

Dissosiaatio aiheuttaa minulle myös somaattisia oireita. Kun dissosioin voimakkaasti minua alkaa huimata ja näköni hämärtyy. Joskus tunnen raajojeni olevan irallaan. Saattaa jopa näyttää ettei käteni ole minun kädet.

Näistä moninaisista oireista kärsin koko ajan lievemmin ja päivittäin tulee voimakkaampia kohtauksia. Viime aikoina olen kärsinyt myös voimakkaasta ahdistuksesta. Erään ihmisen aiheuttamat traumat yrittää tunkeutua päähäni väkisin.. Kaikista näistä oireista huolimatta olen toimintakykyinen. En missään nimessä työkykyinen, mutta jaksan hoitaa tytärtäni, itseäni ja tietenkin miestäni 😉 Selviydyn näiden oireiden kanssa edelleen niin, että pyrin olemaan välittämättä niistä. Muistuttelen aina itseäni siitä, että oireeni näkyvät kovin vähän ulospäin. Todennäköisesti sellainen, joka ei tiedä, ei huomaa oireita ollenkaan. Ja kun tiedän mistä kaikki johtuu ja mistä on kyse, niin minun ei tarvitse pelätä inhottavaa, mutta toisaalta turvallista dissosiaatiota.

Tässä oli nyt vähän kuvausta siitä minkälaista elämäni on päivittäin, vaikka muuten onkin menossa ns. hyväjakso. 😀

Vuosi 2015, osa 2, Epätodellisuus muuttaa muotoaan

Jatkoa seuraa..
Pääsin siis kahden viikon sairaalassa olon jälkeen kotiin rakkaan perheeni luo. Olimme kaikki kotiutumisestani hyvin onnellisia, mutta kaikki ei suinkaan mennyt hyvin. Olin kotiutunut täysin puolikuntoisena, enkä oikeastaan itsekkään ymmärtänyt etten ollut kotiutumiskunnossa. Sairaalassa minulle oli aloitettu Abilify ja Serenase 2 mg kolmesti päivässä. Vähensin Serenasea omatoimisesti 1 mg:aan kolmesti. Ystäväni on mielenterveyshoitaja ja hän kertoi minulle että lääkkeellä on ikäviä haittavaikutuksia. Niinpä minä halusin lääkkeestä äkkiä eroon ja vähensin annosta itse, kuitenkin lääkärin antamien ohjeiden mukaisesti. Lääkäri oli ohjeistanut että voin puolittaa Serenase annokseni, mutta lääke piti heti nostaa aiemmalle tasolle mikäli oireet palaavat. Abilifyn piti puolestaan olla minulle hyvä lääke, koska se ei nosta painoa. (Olen psyykelääkkeiden aloittamisen jälkeen lihonnut 30 kg, joista 10 kg olen saanut pudotettua). Ja toinen hyvä asia tässä lääkkeessä oli, että se aktivoi. Aktiivisuudessani ei vain mielestäni ollut mitään vikaa. Päinvastoin kotiin päästyäni ajatukseni riensivät ja touhusin hirveästi.
Niin kuin jo aikaisemmin mainitsin, pakko-oireiden voimistuminen puolestaan on yksi merkki siitä että vointini on huonontumassa. Viime vuosina pakko-oireiluni on ilmennyt erityisesti pakonomaisena oman mielenterveyden pohtimisena ja siitä puhumisena. Puhun ja pulputan, ennen kaikkea puolisolleni, minkälaisia oivalluksia olen tehnyt yms. taukoamatta, niin että hänellä ennemmin tai myöhemmin menee hermot. Uskon tämän ongelman olevan raastavaa puolisolleni. Tosin se on sitä myös minulle. On kamalaa ajatella jotain asiaa taukoamatta, niin ettei voi nukkua eikä keskittyä muuhun ja yrittää olla puhumatta siitä. Yleensä en kuitenkaan pysty olemaan hiljaa vaan käyn läheisteni hermoille jankutuksellani. Sairaalasta päästyäni päätin ostaa päiväkirjan ja purkaa sinne ajattelua ja ”oivalluksiani”. Tämä siksi etten rasittaisi miestäni. Sanoisin että tekstit ovat aikamoista luettavaa. Järjetöntä pohdintaa siitä olenko terve vai hullu. Kirjoitin kuinka diagnoosit ovat kenties vääriä ja ettei minua oikeasti edes vaivaa mikään, olen täysin normaali. Ja seuraavassa lauseessa ihmettelen miksi minulla on epätodellinen, outo, vieras ja erittäin ahdistunut olo?

No miten se kotona olo käytännössä sujui? Yritin epätoivoisesti olla normaali, mutta ajatukset vain kiersivät kehää ja jumiutuivat pakko-oireiden edessä, olin kaukana normaalista. Yritin hallita vointiani, yritin nukkua riittävästi, usein en vain kyennyt nukkumaan ja yöllä en tiennyt nukunko vai olenko hereillä. Yritin muistaa syödä, vaikkei minulla ruokahalua ollutkaan ja kahvin juontia rajoitin, koska uskoin sen liittyvän valtavaan ahdistukseen. Tuskaisimmasta ahdistuksesta, mitä olen koskaan kokenut, huolimatta yritin tehdä kaikkea ”normaalia”. Kävin kaupassa, touhusin kotona tehden kotitöitä ja hoitaen tytärtäni. Halusin niin kovin olla normaali oma itseni.
Vointiani pahensivat kummalliset ajatusrakennelmat. Kuvittelin esimerkiksi että mieheni kävelee tyttäremme kanssa rappukäytävän portaita alas ja kaatuu. Minä kuulen kotiin mieheni huutoa ja menen katsomaan miksi hän huutaa. Tyttäremme makaa lattialla verisenä..kuolleena. Paikalle saapuu naapureita ja mies valehtelee kaikille, että minä olen kaatunut ja tappanut lapsemme. Ne olivat täysin epärealistisia mielikuvia, mutta minut ne saivat voimaan yhtä huonosti kuin mielikuvien mukaiset tapahtumat olisivat totta.
Eräänä iltapäivänä lähdin kauppaan todella voimakkaasta epätodellisuuden kokemuksesta huolimatta. Jo kauppaan kävellessä ja ennen kaikkea kaupassa tuntui, etten mitenkään pystynyt toimimaan. Kävely oli vaikeaa ja raskasta, kaupassa tiputtelin omenoita lattioille kun en saanut niitä pussiin. Irtauduin itsestäni niin, että tunsin kuin minua ei olisi olemassa ja pelkäsin suunnattoman kovasti, etten kohta tiedä kuka olen. Kassa kysyi minulta etukorttia ja minä vain tuijotin häntä, en kyennyt vastaamaan. Kuulin kyllä hänen kysyvän jotain ja tiesin sen sillä hän katsoi minua silmiini kysyvästi, mutta en vain tajunnut enkä ymmärtänyt mitään. Kun pääsin kauppareissun jälkeen rappukäytäväämme, olin niin voimaton, etten meinannut päästä rappusia ylös. En tiedä olivatko oireet dissosiatiivisia vai johtuivatko ne psykoosista, mutta me avopuolisoni kanssa päätimme, että lähtisin takaisin sairaalaan. Äitini vei minut päivystykseen ja sieltä sain lähetteen samalle osastolle jossa olin ollut jo aiemmin.

En tosiaan tiedä olivatko ongelmani tuolla hetkellä dissosiatiivisia vai psykoottisia vai kenties molempia. Kärsin mm. hajoamisen tunteesta. Sen sairaalan psykiatri tulkitsi psykoottiseksi. Omahoitajani kanssa puhuin ensimmäisinä päivinä kiitävistä ja ahdistavista ajatuskierteistäni. Hoitaja ajattelin niiden olevan pakkoajatuksia. Muistan jostain lukeneeni, että pakkoajatuksetkin saattavat liittyä psykoosiin. Pian sairaalaan menemiseni jälkeen aloin taas koota päässäni ajatuksia siitä, että hoitohenkilökunta on minua vastaan. Minä uskoin, että he pitivät minua teeskentelijänä, huonona äitinä ja he olivat sitä mieltä, etten saa olla osastolla, koska minua ei heidän mielestään mikään vaivaa. Päiväkirjani on täpötäynnä todistelua siitä, että todella voin huonosti, olin todella ahdistunut ja että pääni hajoaa ajatuksien määrästä. Kirjoitukseni olivat kovin vihamielisiä. Olin selvästi täynnä aggressiivisuutta hoitohenkilökuntaa kohtaan, mutta niin kuin aina, en uskaltanut näyttää vihaani vaan purin sitä kirjoittamalla. Hyvä niin, sillä vihani oli aiheetonta. Kuitenkin puhumisen tarpeeni oli hirvittävän suuri. Olihan pääni pullollaan asiaa ja oli sietämätöntä ajatella ja kehitellä psykoottisia ajatusketjuja ja -rakennelmia hirveällä nopeudella yksin. Minulle jäi kokemus että olin sairaalassa pahemman luokan maanvaiva, kun ramppasin kansliassa selvittämässä kaikki mieleni liikkeet. Tässä oli kyllä pointtikin. Halusin tuoda kaiken mahdollisen esille, ettei minua vain ”taas” diagnosoitaisi väärin. Vaikka olinkin alituiseen menossa hoitajien juttusille, jouduin joka kerta tarkkaan suunnittelemaan mitä hoitajalle sanon, miten sanon jne. Saatoin istua huoneessani puoli tuntia miettien tulevaa keskustelua hoitajan kanssa. Ja auta armias kun hoitajalla ei ollutkaan heti aikaa minulle. Suunnitelmani valui hukkaan ja minä olin varma, ettei kanssani haluttu puhua, minua vihataan ja minusta halutaan eroon. Jouduin miettimään sanomisiani siksi, että mietin alituiseen miten kukakin minua tulkitsee. Esimerkiksi: jos olin äärimmilleen ahdistunut, menin istumaan ja nojasin polviini, hetkessä päähän muodostui ajatusketju, jonka loppu tulos oli se, että ”nyt hoitajat katsovat, että mitä toikin tossa esittää, että muka ahdistaa.. lähtis kotiin ku ei sitä mikään vaivaa!”. Kaikesta huolimatta, luulen, että minä olin se koko osaston pahin tulkitsija. Sillä ajatusrakennelmat alkoivat aina rakentua toisen potilaan, lääkärin, hoitajan tai perheenjäseneni yhdestä sanasta, eleestä, ilmeestä ja jopa asennosta.
Oloni oli kerrassaan kaaoottinen.

Parin viikon päästä vointini alkoi kuitenkin pikkuhiljaa helpottamaan ja minut ohjattiin psykologin juttusille. Keskustelimme menneisyydestä, tästä hetkestä, oireista..ihan kaikesta.. Psykologi tuli siihen loppu tulokseen, että kärsin dissosiatiivisista oireista. Ja, että olisi suorastaan ihme, jos en historiallani kärsisi. Tätä oli kyllä epäillyt jo viisi vuotta sitten toinen psykologi, mutta hänen lausuntonsa oli ilmeisesti hautautunut johonkin lausuntoviidakkoon, kun lääkärit eivät tätä hoksanneet. Psykologi ei uskonut kuitenkaan että psykoosi-diagnoosi olisi väärä. Hän kertoi, että myös dissosiatiiviset oireet voivat muuttua psykoottisiksi. Itse tuohon aikaan epäilin kovasti, ettei minulla ole kaksisuuntaista, mutta psykologi oli tästäkin eri mieltä, sillä minulla on menneisyydessäni ollut ylivireysjaksoja. Suurin hyöty psykologin käynneistä oli se, että hän suositteli psykoterapiaa, jota minulle sitten haettiinkin, mutta hakemus hylättiin.

Olin osastolla yhteensä kuusi viikkoa, harhaluulot loppuivat kun palasimme vanhaan, raskautta edeltäneeseen lääkitykseen. Lito+Zyprexa. Psykoottisuus siis väistyi, mutta vaikea dissosiatiivinen epätodellisuus valtasi kehoni ja mieleni. Psykoosi-epätodellisuus muuttui todellisen tuntemisen epätodelliseksi. Voimakkuudellaan se vei minulta elämisen mahdollisuuden. Lisäksi ongelmakseni muodostui yksi paniikkikohtaus, jonka osastolla sain. Kohtauksen aikana tunsin täysin irtautuvani kehostani, kaikki mitä näin muuttui pelottavan kirkkaaksi ja teräväksi, sydämeni hakkasi ja vapisin kauhusta. Paniikkikohtaukselle tyypillinen tunne lopullisesta sekoamisesta valtasi minut. Jostain syystä tämä yksi ja ainoa kohtaus sai minut pelkäämään suunnattomasti. Kohtauksen pelko rajoitti elämääni suuresti puoli vuotta. (Annan todella suuren ymmärryksen ja myötätunnon paniikkihäiriötä kärsiville). Ongelmakseni muodostui pääasiassa se, että saamani paniikkikohtauksen aikana dissosioin voimakkaasti. Näin ollen jatkuva dissosiointini aiheutti pelon uudesta paniikkikohtauksesta ja pelko puolestaan lietsoi paniikin tunnetta. Peloistani huolimatta, en kuitenkaan koskaan saanut toista kohtausta, mutta tuskallinen olo sai minut pysymään poissa julkisiltapaikoilta aina kun se vain oli mahdollista. Kauheinta oli, että pelkäsin jopa jäädä yksin tyttäremme kanssa. Mitä ihmettä olisin tehnyt, jos olisin saanut kohtauksen tytön kanssa, eikä se olisikaan loppunut?? Olen vasta hiljattain päässyt eroon rauhoittavista ja kyennyt taas toimimaan normaalisti ulkomaailmassa. Tärkeintä, että toivuin paniikkioireista, oli se, että sitkeästi vain yritin tehdä asioita normaalisti. Ensin aloin tehdä rauhoittavien kanssa. Yksi Opamox tuntia ennen päiväosastolle menoa oli turvaköyteni. Aloin uskoa niin hanakasti lääkkeen voimaan etten enää edes ajatellut paniikkia. Jossain vaiheessa siirryin puolikkaaseen tablettiin. Lopulta päätin selviytyä ilman ja onnekseni selviydyinkin. Kun huomasin, ettei mitään pahaa tapahdu, aloin toipua. Aloin selviytyä myös tyttäreni kanssa, koska minun oli pakko! Miksi? Kirjoitan tästä aiheesta vielä kolmannen osan, lupaan, että se on viimeinen kuluneesta vuodestani. Sen jälkeen panostan tähän hetkeen, oivalluksiin, ajatuksiin jne. Kiitos, kun jaksoit lukea 🙂

Dissosioin, mutta olen onnellinen

Ennen kuin paneudun aiheeseen vuosi 2015 ja kerron teille mitä tämä ”suuri vuosi” on mukanaan elämääni tuonut ja miten se on minuun vaikuttanut, haluan kertoa teille tästä hetkestä. Haluan aloittaa varsinaiset tekstini sillä positiivisuudella mitä sisältäni nyt kumpuaa.
Toki kärsin vieläkin/edelleen dissosiatiivisista oireista, mutta olen niiden kanssa taas tasapainossa. Oireilla ja minulla on jonkinlainen yhteisymmärrys, minä siedän niiden olemassa olon ja ne eivät kasva rampauttaviksi. Kuitenkin nämä oireet ovat minulla edelleen päivittäisiä ja melko jatkuvia. Aamut ovat parasta aikaa, herätessä oloni on kutakuinkin normaali, mutta melko pian ensimmäiset ”hämy”-olot valtaavat. Pääasiassa disso esiintyy niin, etten tunne olevani paikalla. Esimerkiksi: Kun puhun, minusta tuntuu, etten itse puhu, niin kuin joku muu puhuisi ja minä itse kuuntelen puhetta jostain kaukaa. Joskus puhuessani jonkun kanssa saatan yhtäkkiä havahtua ja palata takaisin, tällöin saatan olla täydellisen pihalla siitä mistä juuri oli puhuttu. Usein saan kuitenkin, mieltäni kaivelemalla, kiinni siitä mistä oli kyse. Usein kuunnellessani toista (varsinkin jos juttu on pitkä) vajoan pois. Kun minulla ei ole käsitystä mistä puhuttiin, saan usein tilanteen pelastettu hymyilemällä, sanomalla: ”hmm”, ”niin” tai ”aivan”. Lähes jatkuvasti tunnen myös itseni ja ympäristöni epätodelliseksi. Ympäristö näyttää taululta johon en itse kuulu… ikään kuin eläisi unessa ja seuraisi elämässä tapahtuvia asioita kauempaa.
Se miten voin tällä hetkellä olla onnellinen ja hyvinvoiva, on siinä että dissosiaatio on kulkenut mukanani läpi elämäni. Olen yli 20 vuotta dissosioinut, lapsuudesta asti ja niin kauan kuin muistan. Tällä hetkellä vain kestän olojani. Oikeastaan en välitä niistä, annan niiden vain olla. Jos ahdistusta tai pelkoa alkaa syntyä disson takia sanon tai ainakin ajattelen: ”sulla on nyt vähän outo olo, mutta se ei ole vaarallista, anna sen olla, älä välitä”. Kaikista tärkeintä disson sietämisessä minulle on se, etten yritä päästä siitä eroon, jos yrittäisin, se vain pahentaisi tilannettani. Kerron vakavuudessaan vaihtelevista dissosiaatio-oireista enemmän, mutta myöhemmin. Pyhitän sillekkin oman artikkelin.

Reilu kuukausi sitten minulle aloitettiin masennuslääke, Voxra. Olen hoidossa tällä hetkellä päiväyksikössä (päiväosasto, päiväsairaala) ja siellä hoitavalääkärini on sellainen, joka kuuntelee myös minua sekä kokemuksiani. Minulla on vuosien aikana syötetty vaikka mitä eri SSRI-lääkkeitä, vaikka viime vuosina olen painottanut uudestaan ja uudestaan etteivät ne sovi minulle…aiheuttavat maniaa tai pahoja sekamuotoisia jaksoja. No tämä lääkäri kuunteli ja omasta toiveestani hän määräsi minulle Voxran. Alkuvaikeuksien jälkeen se toimii minulla paremmin kuin hyvin. Eli disso-oireet ovat ja pysyvät ja lääkettä aloittaessa hiukan pahenivatkin, mutta nyt voin todella hyvin. Olen kovin onnellinen ja nautin tylsästä, rutiinien täyttämästä elämästäni. Elän nyt sitä elämää, jota halusin elää heti tyttäreni synnyttyä. Valitettavasti sairastuin heti tytön syntymän jälkeen psykoosiin. Sitä seurasi kärjistyneet paniikin sekaiset disso-oireet, romahduttava kesä ja kesän seurauksena uusi sairaalajakso. Kamppailin elämästä ja kuolemasta koko tämän vuoden, aina viime kuuhun asti. Nyt olen tässä. En enää taistele, vaan elän elämääni. Nautin täysin rinnoin tästä hetkestä ja rakastan perhettäni. Olen saanut tunteeni takaisin ja vaikka ne eivät aina ole ”hyviä”, olen niistäkin onnellinen sillä ne on terveitä.. ne ovat todellista minua. Mikään ei ole ihanampaa kuin kyetä aamulla heräämään aikaisin, vaikka ilta olisi venynyt TV:tä katsellessa lähemmäs yötä. Ja mitä vielä, minun ei tarvitse laskea tunteja, jotta nukun riittävästi, siinä pelossa, etten väsyneenä selviä seuraavan päivän oireista. Koskaan en ole ollut näin tyytyväinen lääkitykseeni, sillä nyt minun ei tarvitse ottaa lääkkeitä heti neidin ummistaessa silmänsä, jotta kykenen aamulla heräämään. Tällä hetkellä minä en pelkää. Minä kykenen normaalisti tekemään kaikki tarvittavat asiat. Ja voin ajatella vain pikku tyttöäni ja perhettäni, heidän hyvinvointia sekä heidän parastaan. Sanottakoon vielä tähän loppuun, olen onnellinen! 😀