Sairauden taakse piiloutuminen

Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat psyykkisesti sairaita. Heitä on tälläkin hetkellä ympärilläni ja joidenkin kanssa olen tekemisissä jatkuvasti. Ymmärrän hyvin, että moniin sairauksiin kuuluu erilaisia oireita ja niitä on vaikea hallita. Silti, olen kiinnittänyt huomiota siihen kuinka ihmiset piiloutuvat sairautensa taakse. Mielestäni on väärin, että ihmiset käyttäytyvät miten mielii vedoten siihen, että heillä on sairaus, heillä on oikeus käyttäytyä näin. Se on väärin. Minä ymmärrän, että siinä vaiheessa kun ei vielä ymmärrä olevansa sairas, oireet ja tunteet voi viedä mennessään, niin, ettei ymmärrä käyttäytyvänsä väärin. Mutta siinä vaiheessa, kun saa diagnoosin, sairaudesta kerrotaan potilaalle ja sairautta aletaan hoitaa, pitäisi minusta jokaisen ottaa vastuu omasta käytöksestään. En puhu nyt vaikeaista psykoottisista oireista vaan ehkä vähän lievemmistä ongelmista. Minua vain suuresti ärsyttää ihmiset jotka takertuvat sairauteensa niin ettei edes yritä toipua. Ainoa apu mitä otetaan vastaan, on se mikä helpottaa omaa oloa, mutta kun kyse on käyttäytymisestä toisia kohtaan, vedotaan ”minä olen sairas, siksi käyttäydyn näin.” Isolla PISTE. Ei anteeksi pyyntöä, ei mitään yritystäkään yrittää enemmän ja toimia paremmin.

Itse olen tiedostanut, että esim. maniassa kaikki ihmiset alkavat ärsyttää minua, tunnen olevani muiden yläpuolella ja kaikki muut ovat idiootteja. Helppoahan tähän olisi lähteä mukaan ja toimia tunteen ehdottamalla tavalla. Voisin alkaa ylimieliseksi, vihaiseksi ja vittumaiseksi. Koska tiedostan ongelman ja tiedän mihin tunteen mukaan lähteminen vie, toimin toisin. Muistutan itseäni, ettei vika ole muissa vaan minun pään sisällä. Näin pystyn toimimaan rakentavammin ja ”terveemmin”. Toinen tällainen asia on epävakauteen liittyvä eli valtavien tunteiden vallassa riehuminen, paikkojen hajottaminen ja itsensä vahingoittaminen. Olen tiedostanut, että tämä on raju ja pahemman luokan ongelma. Parisuhteessa kanssani on helvetillistä olla jos joutuu koko ajan pelkäämään mitä sanoo ja mitä ei sekä itsensä vahingoittaminen on kaikin tavoin väärin sitä toista kohtaan, joka joutuu pahimmassa tapauksessa soittamaan ambulanssin ja sen jälkeen aina pelkäämään mitä tapahtuu, jos tunne nousee minussa liian voimakkaaksi. Tällainen on kohtuutonta puolisolle. Niinpä minä olen pyrkinyt opettelemaan tunnesäätely taitoja ja ahdingonsieto taitoja DKT:ssa oikein ahkerasti. Ja ilokseni voin kertoa, että edellä mainittu käyttäytyminen on jäänyt huomattavasti vähäisemmäksi.

Toki ymmärrän ettei kaikkea voi mitenkään heti ja koko ajan hallita. Ei kukaan pysty täydellisyyteen. Mutta voi yrittää parhaansa. Ja kun mokaa ja kohtelee toista kaltoin täytyy pystyä ottamaan vastuu ja kaiketi myös korjaamaan tilanne, ainakin pyytämällä anteeksi käytöstään. Minäkin olen joutunut jokaikisen sairaalajaksoni jälkeen pyytämään puolisoltani anteeksi, vaikka käytökseni onkin ollut sairauden aiheuttamaa.

Jätän syylliset menneisyyteen

Jaaha, taas yksi (onneksi lyhyt) sairaalajakso takana. Pitkään jatkunut varuillaan olo ja ahdistava ylivireys sai minut romahtamaan täysin. Olin osastolla diagnoosilla kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea psykoottinen masennusjakso. Kärsin masennuksesta ja puhun ylivireydestä. En tarkoita ylivireydellä maanista oloa, enkä missään tapauksessa hyvää oloa. Olin äärimmilleen ahdistunut, peloissani ja valppaana. Olin varuillani joka hetki, jotta huomaan varmasti kaikki mahdolliset merkit, siitä että miehellä on toinen/mies jättää minut. Iltaisin sitten äänet täyttivät pääni. Äänet ilmaantuivat aina, kun yritin rentoutua. Ne keskustelivat ikään kuin ajatuksieni edessä, silloin kun omat ajatukset olivat takaosassa päätä. Kun siirsin huomioni etuosaan ja yritin kuunnella,äänet lakkasivat puhumasta. En koskaan saanut selvää mitä ne sanoivat.

Olen itse ollut todella tyytyväinen tämän hetkiseen lääkitykseeni. Ja olen erittäin iloinen, että psykiatrini kuunteli minua ja tehosti tämän hetkistä lääkitystä eikä lähdetty testailemaan TAAS jotain uutta, mikä ei sitten ehkä sopisikaan minulle. Olen totaalisen kyllästynyt lääkekokeiluihin, olen ollut lääkekoekaniini jo monta vuotta. Päädyimme siis seuraavaan ratkaisuun; Masennuslääke Voxran annos tuplattiin samoin neurolepti Zyprexa. Eräästä syystä otin parina päivänä vähemmän Zyprexaa, kuin mitä oli määrätty, sillä seurauksella että harhaluuloni alkoivat taas nostaa päätään. Tilanne korjaantui kun palasin määrättyyn annokseen. Näillä lääkemuutoksilla vointini kohentui todella nopeasti, harhat lähtivät enkä enää halunnut kuolla. Ja edelleen, olen tyytyväinen lääkitykseeni varsinkin kun osastonlääkäri laittoi vielä Temestan tarvittavaksi. Eli tällä osa alueella kaikki on loistavasti.

Osastolla olo herätti minussa taas kaikenlaisia ajatuksia. Mietin sairauttani, oireitani, diagnoosejani ja ennen kaikkea syitä sairastumiselleni. Olen voimakkaasti ollut sitä mieltä, että monilta osin sairastamiseni on traumaperäistä. Olen ollut tätä mieltä jo kauan ja moni lääkäri, psykologi ja hoitaja tukee tätä mielipidettä. Suurimman syyllisen olen tehnyt henkilöstä, joka saa minut edelleen käytöksellään, puheillaan ja toimillaan voimaan huonosti. Olen hänelle myös todella TODELLA katkera todella TODELLA vanhoista asioista. Voi olla että vihani ja katkeruuteni on saanut jo epärealistiset mittasuhteet. Ja minun täytyy muistaa ja sanon sen nyt teillekin lukijani, että hän on myös ihminen joka auttaa perhettäni monin tavoin ja hän on ihminen joka on tyttärelleni tärkeä. Kovin on siis ristiriitaista. Palataanpas alkuperäiseen asiaan 😀 Aloin siis etsiä syitä harhaluuloisuudelleni ja minä siis syytän henkilöä x ja osittain geenejä ja ehkä vielä osittain oma persoonallisuuttani. Henkilö x taas kieltää koskaan tehneensä mitään traumatisoivaa ja uskoo että ongelmani johtuu huumevuosistani. Voi kuulkaa minkälaisen selvityksen tähän voisin tehdä siitä ettei ongelmani ole huumeiden aiheuttamia, sairastuin jo paljon aiemmin ja kuinka olen tästä puhunut lääkärin kanssa jne. En kuitenkaan lähde siihen, koska minulla ei ole tarkoitus todistella mitään, vaan kirjoittaa oivalluksesta jonka tein. Tajusin, ettei ole mitään syytä etsiä syyllistä sairaudelleni. Se mitä lapsen/nuorena tapahtui ei tapahdu enää, eikä myöskään omat sekoiluni nuorena aikuisena. Ymmräsin, että tällä hetkellä millään syillä ei ole väliä vaan sillä, että minä ja läheiseni hyväksymme sairauteni. Kun hyväksymme sen, että olen sairas, eikä tämä sairaalajakso välttämättä ollut viimeinen, meidän täytyy katsoa tulevaisuuteen. Minulle valkeni että kaikista tärkeintä minulle on se että sairaus pysyisi hallinnassa ja että saan olla hyvä äiti tyttärelleni sekä hyvä vaimo miehelleni. Syyttely ei auta ketään tässä pisteessä. Toki käsittelen traumani, joskus luotettavan ihmisen kanssa, mutta jätän traumat siihen hetkeen elämästäni. Tällä hetkellä jätän syylliset ja syyt sinne minne ne kuuluu; menneisyyteen. Nyt halua toipua ja päästä taas jaloilleni. Nyt haluan elää tässä hetkessä.

Minä olen valpas ja varuillani, minä pelkään…mitä vielä tapahtuukaan.

Taas tauko kirjoittamisessa. Anteeksi lukijani. En ole pahalta ololtani pystynyt kirjoittamaan, ainakaan mitään positiivisuudella, jolla olen luvannut kirjoittaa. Tänään päätin saada tekstin aikaiseksi tämän hetkisestä elämästäni. Anteeksi taas, en kirjoita positiivisuuden kautta. Minä en jaksa hymyillä, iloita enkä olla onnellinen. Olen väsynyt, olen peloissani, olen ahdistunut enkä enää halua elää elämääni. Ei, en suunnittele itsemurhaa, mutta en jaksa elääkkään. Minä sinnittelen. Jo kuukausia olen ollut varuillani, varpaillani. Olen ollut ahdistunut ja hieman epäluuloinen. Viime viikkoina olen alkanut vahtimaan öisinkin sitä mitä tapahtuu. Hetkellisen helpotuksen sain kun mieheni lähti hetkeksi hoitoon omien ongelmiensa takia. Olin onnellinen ettei minun tarvinnut olla enää huolissaan hänestä. Helpotusta kesti päivän, ehkä kaksi. Epäluuloisuuteni alkoi syventyä. Ajatukseni ovat muuttuneet epärealistisiksi. Joku kutsui sitä harhaluuloiseksi. Hoitaja puhui psykoottisista läpilyönneistä. Ja me mieheni kanssa psykoottisesta masennuksesta. Ajatteluni pyörii miehessäni. Olen varma, että hän pettää, että hän lähtee, että hän vie minulta tyttäreni. Kaikki mitä hän sanoo, ei sano tai tekee vahvistaa minulle luulojeni olevan totta. Rakennan päässäni pitkiä ajatusketjuja, siitä kuinka pieni, merkityksetön asia, vahvistaa luulojeni olevan totta. Esimerkiksi mieheni pyysi omaa pankkikorttiaan itselleen (siellä ei ole rahaa). Minä päädyin siihen lopputulokseen että miehelläni on hoitopaikassaan suhde toiseen potilaaseen, jonka kanssa hän aikoo karata heti kun sosiaalitoimi maksaa meidän toimeentulotuen. Tämä esimerkki on yksi sadoista, joita kehittelen päässäni.

Pakko-oireet puolestaan myös vahvistavat sen että jotain pahaa tapahtuu. Toiminnot ovat samanlaisia kuin aina, mutta jos toiminto ei onnistu, se on selvä merkki, että elämäni romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Hui kauhea, sitä ahdistuksen määrää mitä epäonnistuneet toiminnot aiheuttaa.

Olen päivät sellaisessa ylivireystilassa. Ahdistunut, varuillani ja valppaana huomaamaan kaikki merkit. Iltaisin kun yritän rentoutua alan kuulla ääniä pään sisällä. Äänet tulevat pään etuosaan, kun taas ajatukset ovat takaosassa. Heti jos lakkaan ajattelemasta ja yritän kuunnella ääniä, ne lakkaa puhumasta. En siis tiedä mitä ne sanoo, joskus kuulen äitini äänen. Ajoittain äänet puhuvat ajatuksiani.

Hetkittäin tiedän olevani sairas. Toisella hetkellä harhani tuntuvat niin todelta, ettei mikään saa minua uskomaan että olen väärässä. Ja vaikka ajatukset kohdistuvat pääasiassa mieheeni, ajatuksia syntyy kaikkia kohtaan kenen kanssa olen tekemisissä.

Nyt minä en löydä positiivisuuttani, olen väsynyt, peloissani, hädissäni, äääääärimmilleen ahdistunut. Haluaisin luovuttaa, mutta onneksi en voi. Voi kuinka toivon olevani väärässä ja mitään pahaa ei tapahtuisi, minä en jaksa yksin.

Minä en vain muista…

”Haluaisin muistaa. Muistaa hyvän ja pahan. Haluaisin rakentaa menneisyyteni palapelin. Rakentaa sen niin, että jokainen pala olisi oikeassa kohdassa, oikeassa ajassa. Haluaisin maalata kuvan. Oikean kuvan todellisuudesta. Haluaisin nähdä kuluneen elämäni, jotta voisin elää tänään tässä ja nyt.”

Minulla on äärimmäisen huono muisti. Huono muisti kaikissa merkityksissään. Menneisyyteni on minulle kovin usvainen. En muista kunnolla lapsuuttani, nuoruuttani, joskus tämä päiväkin häviää mielestä. Menneisyyteni on kuin palapeli, josta puuttuu suurin osa paloista. Lähi menneisyyttäkään en osaa laittaa kronologiseen järjestykseen. Minun on vaikea muistaa mitä asioita on milloinkin tapahtunut ja missä järjestyksessä. Usein joudun päättelemään asioita pienistä yksityiskohdista. Esim. olemme veljeni kanssa sairastaneet molemmat vakavan somaattisen sairauden. Sen kumpi sairasti ensin, olen päätellyt yksityiskohdista. Veljeni sairastui ennen minua, tiedän sen koska veljeni olessa sairas pukeuduin mustiin ja olin kovin masentunut ja kapinoin elämää vastaan. Oman sairastumisen jälkeen kaikki muuttui. Minä aloin arvostaa elämää ja sen antamia pieniä onnen hippuja. Toki tiedän järjestyksen myös sen takia, koska siitä on puhuttu, mutta itse en sitä varsinaisesti muista. Jos asiasta ei olisi puhuttu kotona vuosienkin jälkeen, en voisi mitenkään kertoa paljonko aikaa kului meidän sairastamisiemme välillä. No näistä tapahtumista on jo vuosia, mutta lähi menneisyyskin rakoilee. Ystäväni kertoi että olemme yhdessä käyneet vanhalla kirkolla, jossa on seinässä ollut venäläisiä kirjaimia. Minä olin ihastellut sen hienoutta. Minulla taas ei ole pienintäkään muistikuvaa koko kirkosta eikä siitä että olisimme koskaan siellä käyneet. Minä joudun kovin usein vastamaan kysymyksiin tapahtumista etten muista. Ajoittain tuntuu pahalta, kun ystävät nauraen muistelee jotain mitä olemme tehneet eikä minulla ole asioista mitään käsitystä. Näin siis lyhyt aikuisikä, nuoruus sekä teini vuodet. Lapsuudesta puhumattakaan. Kerron monista tapahtumista (jotka ovat todellisia), vaikka minulla ei ole asioista minkäänlaisia muistoja. Kerron niistä, koska ne ovat tarinoita, joita olen aina kertonut. Olen kertonut niitä aina sieltä asti kun ne ovat tapahtuneet, mutta ajan myötä minä olen unohtanut ja kerron vain sen mitä olen aina kertonut. Minä tiedän asioiden olevan totta, koska en jaksa uskoa että olisin joskus keksinyt asiat päästäni.

Myös lähimuistini reistailee ajoittain. Välillä saatta esimerkiksi maistaa tupakan suussani, vaikka en muista käyneeni tupakalla. Voin tietää juuri juoneeni jotain, koska maku on voimakkaana suussa, mutta en kuitenkaan muista että olisin juonut. Voin kävellä 2 kilometriä kauppaan yksin, muistamatta koko matkasta mitään. Iltaisin, kun alan tekemään tämän päivän osalta DKT-tehtäviä, minun saattaa olla hyvin vaikea muistaa mitä päivän aikana on tapahtunut. Tiedän, että miestäni ärsyttä, kun en koskaan löydä avaimiani ja puhelimeni on aina hukassa ja löytyy mitä ihmeellisimmistä paikoista. En myöskään muista mistä asioista on puhuttu ja mitä sovittu. Kerran sovimme aamulla, että haen tupakkaa, kun lähden tytön kanssa ulos. No koko päivänä en saanut päähäni, mitä minun pitikään hakea. Mieheni tullessa kotiin ja kysyessä olinko ostanut tupakkaa, minä lähdin sitä hakemaan. Mieheni sanoi, että tarvitsemme vain sätkätopan. Matkalla soitin miehelleni, että mitähän me tarvittiinkaan?

Lähimuisti ongelmat ovat sitä vaikeampia, mitä huonommin voin. Mutta menneisyys, se on sellainen kysymysmerkki, johon en tunnu saavan vastausta. Menneisyyteni tuntuu olevan minulta visusti peitossa, vaikka kyse ei olisi kuin muutamia vuosia sitten tapahtuneista asioista. Puhumattakaan kuinka kovin haluaisin löytää kokonaisia muistoja lapsuudesta. Kuinka kovin kaipaankaan niitä onnellisia hetkiä pikku tyttönä. Sata varmasti niitä on tuhat määrin, minä en vain muista.

Onnea ja pettymyksiä

Heipä hei vaan taas lukijat. Heti alkuun pahoitteluni siitä, etten ole löytänyt aikaa kirjoittamiselle. Aiheita kyllä on riittänyt niin, etten enää edes muista mistä kaikesta olen aikonut kirjoittaa. (Hölmö, kun ei kirjoita ylös heti ”inspiksen” iskettyä) Tällä kertaa ajattelin kirjoitella ihan vain kuulumisia, sillä näihin viikkoihin on mahtunut paljon kaikenlaista, iloa sekä surua.
12. päivä oli elämäni yksi onnellisimmista päivistä, sillä menimme avokin kanssa naimisiin. Voi onnea, vihdoin kauan suunniteltu avioituminen tapahtui ja minä sain yhteisen sukunimen mieheni ja tyttäreni kanssa, johon on kyllä ollut totuttelemista. Häämme eivät olleet mitkään suuret pirskeet. Kahvitimme vain vanhemmat ja isovanhemmat minun vanhempien luona ja ilalla biletettiin muutaman ystävän kanssa. Hääiltamme oli melkolailla onnistunut, mutta kokonaisuudessaan viikonloppu ei mennyt niin kuin piti. Valitettavasti emme saaneet tuoreen mieheni kanssa omaa rauhaa lainkaan hääviikonloppuna, sillä ystävämme ei syystä ja toisesta päässeet lähtemään kotoamme lauantaina, vaan viipyivät sunnutaihin. Tässä ei sinällään ole mitään kamalan väärää, mutta olin suunnitellut lauantain minun ja mieheni päiväksi, sillä tyttäremmekin yökyläili mummin ja papan luona koko viikonlopun. Ihmiset jotka minut tuntee tietävät, että tällainen suunnitelmien mönkään meneminen on minulle kovin vaikea sietää. Suren tätä menetettyä yhteistä aikaa vieläkin kovasti ja kirjoitan tätäkin tekstiä aikamoisen ahdistuksen vallassa. Tosin täytyy myöntää, että kun mieheni sanoi hänenkin olleen pettynyt ajasta jota emme saaneet olla kahden, helpotti oloani. En siis ole onnellinen, että miestäni harmittaa vaan olen iloinen, että hänkin todella toivoi aikaa kanssani ja en ole tunteideni kanssa yksin.
Hääiltaamme liittyvää surua lisää myös hyvin paljon se, että ne kaksi ystävää, jotka minä olin kutsunut, eivät kumpikaan tullut paikalle. Olin kovin pettynyt kun ne parhaimmat ihmiset, jotka saapuivat paikalle olivat mieheni ystävä ja mieheni sukulaistyttö. No, päätin sinä iltana etten anna paikalla olemattomien pilata iltaani. Ja onneksi mieheni kutsumat pitivät päivää tärkeänä ja tulivat paikalle, kiitos siitä heille <3 (ensi kerralla, jos osaisitte lähteäkin ajallaan 😉 ) Tässä siis iloa, onnea ja hieman pettymystäkin.

Meillä on välillä ollut muutenkin vaikeaa, miehelläni raskasta. En kuitenkaan ala blogissani avautumaan mieheni asioista, mutta omistani kerron sen verran että olen ollut ajoittain voimakkaan ahdistuksen sekä pelon vallassa. Järjettömästi olen pelännyt mieheni suunnitelevan minun jättämistä vaikka olemme juuri luvanneet loppu elämän toisillemme. Ihmettelen miksen pysty kestämään mieheni ”huono vointisuutta”, vaan alan heti rakennella kauhukuvia siitä kuinka taas jään yksin? Miksen uskalla jo viimeistään vaimona luottaa siihen, että elämä kantaa ja me olemme tässä yhdessä? No, pelkoni ja ahdistukseni ajoivat minut sanelemaan miehelleni kuinka hänen täytyy toimia ja ajatella. Yritin näin varmistaa, että asiat menevät parhain päin ja niin kuin olen suunnitellut. Tarkoitin hyvää, mutta jouduin pysähtymään ja menemään itseeni. Kun vihdoin päätin hiljentyä ja keskittyä kuuntelemaan miestäni, oivalsin mitä hän juuri nyt kokee ja käy läpi. Mitä hän toivoo ja haluaa. Kun vihdoin olin vastaanottavainen, aloin ymmärtää, että vaikka asiat eivät tule menemäänkään niin sanotusti minun tavallani, kaikki on hyvin. Ja asiat kääntyikin parhain päin, koko meidän perheen kannalta. Tämän em. ongelman myötä oivalsin myös etten minä voi määrätä mitä mieheni tekee elämälleen ja miten hän sitä elää, vaikka yhteistä elämää nyt eletäänkin. Me molemmat teemme itse päätöksemme ja olemme niistä myös vastuussa, niin itsellemme kuin toisillemmekin.

Näihin viikkoihin on siis mahtunut elämäni onnellisimpia hetkiä, mutta olen myös joutunut radikaalisti hyväksymään todellisuutta, voimatta muuttaa sitä. Todellisuus on mitä se on ja joskus me emme ole vallassa sen muuttamiseksi. Mutta me voimme ottaa sen hyväksyen vastaan, vaikkemme siitä pitäisikään.

DKT ymmärtää epävakautta

Olen miettinyt tätä Dialektista käyttäytymisterapiaa (DKT). Muistan vuosia sitten kun kävin sitä ensi kertaa ajattelin, ettei tällaiset uudet taidot voi mitenkään toimia. Mietin, että miten ne muka auttaisi pahaan oloon, ahdistukseen ja muihin ongelmiin. Mitä hyötyä on mindfulness-harjoituksista tai muista ahdingonsietokeinoista ja niin edelleen.. Kuitenkin olen nyt käydessäni terapiaa uudestaan huomannut, että monia taitoja on jäänyt takaraivoon. En ole sitä ennen ymmärtänyt, mutten käyttäydy enää niin ”epävakaasti”. Uskon täysin sen johtuvan niistä taidoista, jotka (ehkä tiedostamattani) omaksuin ensimmäisessä terapiassa. Nyt alkaneen terapian edetessä, on todella ihanaa huomata, että on paljon taitoja joita käytän automaattisesti ja sitäkin enemmän kaikenlaista kypsää käyttäytymistä jonka hallitsen sujuvasti. Ja näiden asioiden myötä epävakaus on hellittämässä otettaan.

Tämän terapian alkaessa ensimmäinen ajatus joka DKT:aa kohtaan heräsi oli, että miksi kaikesta syytetään minua. Tuntui epäreilulta, että minun pitää muuttaa käytöstäni ja ajatuksiani sekä selvitä erilaisilla taidoilla niissäkin tilanteissa joissa minua kohdellaan väärin. Siis miksi MINUN pitää toimia toisin, vaikkei syy ole minussa. Edellinen tekstini hipoi juuri tätä asiaa, jonka jokin aika sitten oivalsin. Ymmärsin, että voidakseni paremmin, minulla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin etsiä helpotusta itsestäni. Minähän en voi toista ihmistä muuttaa. En voi vaikuttaa siihen miten toinen ihminen ajattelee, tuntee ja käyttäytyy. Ja vielä vähemmän voin vaikuttaa niihin asioihin jotka ovat jo kauan sitten tapahtuneet. Kun tunnen ahdistusta esimerkiksi traumoistani ja elän tapahtumia kerta toisensa jälkeen uudelleen, en voi palata meneisyyteen ja muuttaa vahingoittaneiden ihmisten toimia. Jos silloin haluan helpotusta ahdistukseeni, minun on pakko kohdata omat ajattelumallini ja etsiä keinoja selviytyä itsestäni. Tämä on vain yksi esimerkki. Mutta, DKT antaa minulle näitä keinoja. DKT antaa keinoja selviytyä ylipäänsä elämästä hieman paremmin. Koenkin, että tämä terapia on minulle henkilökohtaisesti tällä hetkellä juuri se apu mitä tarvitsen, jotta voin voida edes hitusen paremmin ja elää ”taidokkaammin”.

Oivalsin myös viime ryhmätapaamisen jälkeen, että DKT todella ymmärtää epävakautta. Kävimme läpi äärimmäisestä ahdingosta selviytymisen keinoja. Aloitimme ihan sillä, miten aivot tällaisissa tilanteissa toimii. Mikä on nopea ensiapu ”hätä”-tilanteessa. Miten saa rauhoituttua sen verran, että kykenee ajattelemaan ja sen myötä ottamaan käyttöön oppimiaan taitoja. Terve ja normaali ihminen tarvitsee tällaisia taitoja todennäköisesti harvemmin. Joku ehkä ajattelee, että tuollaisia taitojahan tarvii vasta äärimmäisessä tilanteessa esim. kun sairastuu itse vakavasti tai läheinen kuolee. Mutta tässäpä se tuleekin, epävakaat ja miksei muutkin herkemmät ihmiset tarvitsevat tällaisia taitoja jo ”pienemmässäkin” ahdingossa, pieni murhe voi jollekkin todella olla äärimmäinen ahdinko. Hmmm…ehkäpä en voi puhua kuitenkaan muiden puolesta, mutta omalla kohdallani ja varsinkin muutamia vuosia sitten, kun epävakaus vielä voimakkaasti ohjaili elämääni, minä olisin tarvinnut näitä taitoja päivittäin. Minulla oli niin ylitsepursuavat ja suuret tunteet, että pienempikin asia sai minut suunniltani. Pieni riita poikaystävän kanssa ajoi minut hajottamaan astioita, itkemään ja vahingoittamaan itseäni. Saatoin käydä myös toisten kimppuun, kun olin sietämättömien tunteiden vallassa.
Olen siis sitä mieltä, että epävakailla kertakaikkiaan tunteet ovat niin sietämättömän suuria, että he tarvitsevat ahdingonsietokeinoja todella usein verrattuna terveempiin verrokkeihinsa. Tässä siis tulee se, että DKT todella osaa huomioda terveen ja epävakaan tunne-elämän eroja. Itsekin nykyään harvoin tarvitsen edellä mainitsemiani taitoja ja olin aluksi hieman turhautunutkin, että miksi tällaisista nyt puhutaan. Nyt kun kuitenkin ymmärsin kuinka paljon enemmän joku muu voi tarvitakkaan apua selviytymiseen, tuomitsevat ajatukset hiljenivät päässäni. Minä muistin kuinka vaikeaa minun oli vuosikymmenen alussa selvityä tunteideni kanssa.

Jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan

Mielessäni on viime aikoina pyörinyt sellainen asia kuin, että jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Sanontakin sanoo, että jokainen on oman onnensa seppä. Kovin usein kuulee ihmisten sanovan, että ”olen onneton koska kumppanini….”, ”olen onneton koska vanhempani…”, ” olen onneton koska ystäväni..”. Syitä on myös huono ja vähäpalkkainen työ, laskut ja ulosottomies. Kuitenkin ajattelisin, että jokainen voi tehdä elämästään juuri niin onnellisen kuin haluaa. Lähes kaikkiin näihin syihin voi vaikuttaa. Voi etsiä uuden työpaikan, ottaa etäisyyttä ihmisiin, jotka tekevät onnettomiksi tai hankkiutua todella vaikeista ihmissuhteista kokonaan eroon. Ja, jos ei pysty tekemään muutoksia elämäänsä, on asia myös asennekysymys. Jos asennoituu olemaan onneton, on sitä taatusti. Tietenkään en missään nimessä sano, että oman elämän onnelliseksi tekeminen olisi helppoa. Se voi vaatia kirpaisevia muutoksia ja toisaalta muutokset saattavat olla jostain luopumista ja näin ollen aiheuttaa myös surua.

En tietenkään pidä onnettomia ihmisiä ”huonoina”. Olen usein itsekin onneton ihminen. Niin kuin olen jo aiemmin maininnut, minä saan ajatuksillani itseni hyvinkin onnettomaksi. Tästä tämä onnellisuus/onnettomuus-kysymys nousikin mieleeni. Aloin ajatella kuinka usein itsekin syyttelen muita onnettomasta elämästäni. Vaikka kyse on kohdallani täysin omasta ajattelusta ja asenteesta.

Tässä onkin syytä kirjoittaa siitä, kuinka ONNELLINEN oikeasti olen. Minulla on rakastava, välittävä, ymmärtävinen ja ennen muuta samanhenkinen mies. Olemme menossa muutaman viikon päästä naimisiin. Olen kuntoutustuella, joten taloudellinen tilanteeni ei ole hyvä, mutta perus toimeentulo on turvattu ja saan olla kotona tyttäreni kanssa ja keskittyä rauhassa terapiaan, meillä on iso ja lähes tulkoon unelmien asunto ja mikä tärkeintä minulla on valloittavan ihana ja rakas tytär. Perhe, koti, ystävät, toimeentuloon riittävä talous…Siinä on minun onnellinen elämäni.

Ja kun taas vajoan ajatuksissani siihen, että olen niin sairas, minusta ei ole mihinkään, se ja tuo ihminen aiheuttaa ahdistusta jne. luen edellisen tekstin ja muistan, että minulla on kaikki mitä onneen tarvitaan. Ja mikäli onnettomuus iskee, muistan kääntää huomioni ensin tuomitseviin ja ahdistaviin ajatuksiin sekä asenteeseen.

Tällainen lyhyt pohdinta tähän väliin. Toivon, että niin minulla kuin sinullakin on joku syy olla onnellinen <3

Pahoista ajatuksista irti päästäminen

Olen ikäni kärsinyt ”ikävistä” ajatuksista. Saan itselleni todella ahdistuneen ja vaikean olon ajatuksillani. Ajattelen usein kuinka minua on kohdeltu kaltoin, loukattu ja mitä väärää minulle on tehty. Jään jumiin vanhoihin tapahtumiin, jotka ovat tapahtuneet aikoja sitten ja joista olisi jo pitänyt päästä yli. Mieleni lietsoo usein vihaa myös itseäni kohtaan, kuinka tyhmä, ruma ja lihava olen…kuinka olen nolannut itseni..kuinka kukaan ei voi minua rakastaa.
Näihin ahdistaviin ajatuksiin liittyy myös pakonomaisuutta, joudun syvälle ajatuksieni syövereihin, enkä pääse pois. En pysty lopettamaan kurjia mielikuvia ja pahojen muistojen muistelemista.

DKT:ssä ohjeistetaan havannoimaan ajatuksia tuomitsematta. Siihen olenkin ryhtynyt. Jo kuukausia olen ikävän asian ajattelemisen yhteydessä yrittänyt kuvailla ajatusta. ”Nyt sinulla on kurja ajatus, se ei ole totta..” tai ”nyt muistelen pahaa tapahtumaa, se on inhottava, ahdistusta herättävä ajatus, mutta se ei tapahdu uudestaan!”. Kuvailtuani ja lohdutettuani itseäni olen yrittänyt työntää ajatuksen vain pois. Se ei toimi. Mikään edellä mainitusta ei toimi. Ahdistus jää ja kieltämäni ajatus pyrkii aina vain uudestaan tietoisuuteeni. Alku viikosta minä kuitenkin keksin keinon, joka ainakin osittain ja välillä toimii. Ehkä harjoittelun myötä se alkaa toimia useammin ja aina vain paremmin.

DKT:ssa ohjeistetaan myös tekemään sitä mikä toimii. Olenkin päättänyt lopettaa havannoinnin ja ajatusten kieltämisen, koska ajatuksen analysointi saa minut vain entistä enemmän jumiin. Huomasin, että voin vain huomioida ajatukseni. Ja kun huomaan että ahdistava mielikuva tai muisto valtaa mieleni, päästän siitä heti irti. Annan myös tunteille tilaa, mutta en takerru ahdistukseeni, vaan annan senkin vain mennä. Kun esim. ikävä muisto valtaa mieleni; huomaan ajatuksen ja sanon: ”ai, ajattelet vanhaa tapahtumaa taas.” En annan muistolle mitään muuta ajatusta, huomioin sen, lopetan ajattelemisen ja keskityn siihen mitä olin tekemässä. Mikäli minua on jo ehtinyt alkaa ahdistamaan, annan senkin vain olla, touhuan omiani ja pian huomaan…tai oikeastaan huomaamattani..en enää ole jumissa vanhoissa vaan keskitynkin tähän hetkeen.

Ei tämäkään vielä ihan aina toimi, joskus ehdin upota niin syvälle pahoihin asioihin ja pahoihin oloihin, etten pääse sieltä pois. Mutta, yhä useammin minun ei sinne tarvitse enää mennä. Tämä saattaa kuulostaa helpolta ja yksinkertaiselta. Oikeastaan monelle varmaan tällainen taito on itsestään selvää, mutta ei minulle. Olen vuosia, oikeastaan koko elämäni, kärsinyt tällaisesta ahdistuksesta ja myös siitä epätodellisesta olosta mihin ahdistus usein johtaa. Tämä keino on kuitenkin, sanalla sanoen, helppo kun sen oppii. Minä jotenkin vain oivalsin, miten minun täytyy ajatuksiini suhtautua. Kyllähän sitä on jo vuosia toitotettu, ettei ajatukset ole tosiasioita, mutta nyt tiedän mitä tämä tarkoittaa käytännössä. Ajatukset ovat VAIN ajatuksia, mieleni tuottaa ne. Vaikka ajattelen olevani ruma, se ei tarkoita, että kaikki pitävät minua rumana tai että todella olisin sitä. Minä tajusin myös, ettei minun tarvitse ajatella turhia ikäviä asioita mitenkään loppuun, vaan ne voi katkaista heti kun tiedostaa ajattelevansa turhuuksia.

Nyt löytyi kyllä sellainen taito, että tätä voin ajan myötä varmasti hyödyntää muuhunkin. Mietin jo miten ehkä jonain päivänä voin päästää irti pakko-oireistani tällaisen ajattelun avulla.. mutta, asia kerrallaan.. Toivottavasti tästä oivalluksestani olisi myös jollekkin toiselle apua 🙂

Uusivuosi on alkanut ja arki koittanut

Hei vaan taas lukijani ja ihanaa vuoden alkua kaikille. Itselleni loppu vuosi, vuoden vaihde ja alku vuosi on ollut kaiken kaikkiaan ihana. Stressaava, mutta ihana. Hetkeen keskittyminen ja asia kerrallaan toimiminen hermoilematta ei onnistunut ihan niin kuin olisin halunnut, mutta onneksi minulla on aikaa harjoitella. Juhlia ja järjestelyitä riitti loppu vuodelle ja välillä koristeltiin kakkua itku silmässä, ettei mistään muka tule mitään. Kuitenkin kaikki meni loppujen lopuksi hyvin, myös pelkäämäni joulu. Jouluaattona olin kovin ahdistunut, ehkä peloistani johtuen, mutta mitään ikävää ei sattunut ja mistään ikävästä ei puhuttu. Uutenavuotena riitti taas syytä ilotulituksille, kun juhlimme tyttäremme syntymäpäivää. Loppiaisena saimme mieheni kanssa ”omaa-aikaa”, kun tyttö yökyläili mummin ja papan luona. Nyt on pyhät vietetty ja on ollut aika palata normaali arkeen.

Eilen se paluu arkeen sitten alkoi DKT-ryhmä tapaamisella. Ryhmään mennessä vointini oli jokseenkin huono. Olin väsynyt, ahdistunut ja dissosioin. Matkalla ryhmään käytiin jo paniikin puolella. Päässäni jumitin ajatuksessa, etten mene tapaamiseen. Ajattelin, että sieltähän voi olla 4 kertaa pois, ennen kuin lentää ryhmästä.  Minä kuitenkin työnsin väkivalloin jumiutuneen ajatuksen pois, otin Opamoxin ja marssin terapiaan. Olin paikalla hyvissä ajoin ennen alkua ja ehdin vielä muistuttaa itseäni, että olen luvannut panostaa tähän täysillä, vaikkei se aina tunnukkaan hyvältä! Niinpä minä kuuntelin, mahdollisuuksien mukaan keskittyneesti, koko 1 tunnin ja 45 minuuttia. Osallistuin myös keskusteluun, vaikka se, huonosta voinnista johtuen, tuntui pelottavalta. Menin myös pyytämään kannuun lisää maitoa, vaikka käteni tärisivät kuin haavan lehdet ja tiesin maidon läikkyvän lattioille. Olin ylpeä itsestäni, kun ohjaaja vain totesi, että: ”nyt sinun täytyy vain sietää käsiesi tärinä.” ja minä tyttö siedin.

Puhuimme eilen tunne mielestä, järki mielestä ja viisaasta mielestä. Kotitehtäväksi saimme taulukon johon kirjata joka päivä tilanteita joissa käyttää edellä mainittuja. Huomaan jo kahden päivän jälkeen että aikaisemmista DKT:sta on jotain jäänyt käteen, sillä monessa tilanteessa osaan jo automaattisesti ajatella viisaasti, en lähde liika tunteiden mukaan, mutten ryhdy myöskään pelkästään loogiseksi ja ”järkeväksi” kaikissa asioissa. Myönnän kyllä, että monissa tilanteissa tunne mieli voittaa järjen, mutta tarkoitan, että monissa arjen tilanteissa osaan toimia viisaasti, kuunnellen molempia puolia itsestäni.

On DKT:sta jäänyt paljon muutakin mieleen ja ”takaraivoon”, mutta kirjoittelen niistä silloin kun ne ovat ”ajankohtaisia” ja tulevat esille arjessa. Kirjoittelen myös DKT:sta ja tietenkin kaikenlaisesta kehityksestä ja oivalluksista mitä matkan varella sattuu tulemaan. Tässä nyt vuoden alkuun tällainen lyhyt postaus, kirjotelen taas.

Ps. On ollut huimaa nähdä kävijälaskurin lukua, joka on (minun mielestä) noussut hurjasti parissa kuukaudessa. Tiedostan toki, että siellä on varmasti myös ”vahingossa” sivulle eksyneitä, mutta olen kovin iloinen ihan vain muutamasta tai vaikka yhdestäkin lukijasta, joka palaa blogiini. Suuri kiitos siis kaikille lukijoille edellisen vuoden lopusta ja toivotaan, että osaan jatkossakin kirjoittaa niin, että sitä haluaa lukea 🙂 Ja minulle saa ehdottomasti antaa palautetta, arvostan niin ruusuja kuin risujakin 😀

Lupauksia uudelle vuodella ja vähän vanhallekkin

Ensi vuonna aloitan uudelleen varsinaisen DKT:n. Terapia kestää viisi kuukautta ja tällä kertaa ryhmän lisäksi terapiaan sisältyy yksilöterapeutti. Asetin/asetimme yksilöterapeutin kanssa terapian tavoitteeksi vahvistaa keinoja, joilla selviytyä sitten varsinaisen psykoterapian (traumaterapian) aiheuttamista vaikeista tunteista.
Kun kävin alunperin DKT:n (ehkä vuoden 2010 tai 2011 tienoilla), käytin samaan aikaan huumeita. En siis muista terapiasta juuri mitään, enkä siihen päihteiden käytön lomassa juurikaan panostanut. Siksikin on hyvä päästä mukaan uudelleen. Mutta, lupaukseni tulevalle vuodelle on siis panostaa terapiaan täysillä. Itseni, mutta myös perheeni takia.

Tänä syksynä olen antanut itselleni aikaa. Myös mieheni on antanut sitä minulle. Olen viettänyt ”omaa aikaa” salilla 2 – 4 kertaa viikossa. Lisäksi olen kirjoittanut paljon, blogia. Tämä ajan ottaminen ja liikuntaan sekä kirjoittamiseen keskittyminen on tehnyt minulle todella hyvää, enkä aio siitä luopua ensi vuonnakaan. Mutta, ensi vuonna aion opetella olemaan tässä hetkessä läsnä. Tähän saan varmasti apua DKT:sta. Dissosiaation takia se on minulle usein todella vaikeaa, mutta aion yrittää. Pyrin siihen, että silloin kun olen perheeni kanssa olen siinä ja silloin kun olen salilla, treenaan keskittäen ajatukseni siihen mitä teen. Ensi vuonna aion antaa enemmän aikaa ja ennen kaikkea läsnäoloa tyttärelleni! (tähän liittyy pieni itsekkyys, minua surettaa kun lapsestamme on tullut ihan isin tyttö 🙂 ) Aion siis panostaa yhteiseen aikaamme. Aion keskittyä myö arjen kiireiden lomassa näyttämään rakkaalle miehelleni, kuinka paljon häntä rakastan ja arvostan. Ensi vuoden tavoite on siis osoittaa perheelleni, että he ovat elämäni tärkein asia ja he tulevat aina ennen kaikkea muuta.

Vielä yksi lupaus. Se on tehty loppua lähenevälle vuodelle 2015. Olen viime aikoina ollut kovin stressantunut ja ahdistunut. Mieheni ehdotti, että jos vain rentoutuisin. Päätin pyrkiä siihen, että hoidan joulun järjestelyt rauhassa, asia kerrallaan. Siitä kun ei ole apua, että stressaan tänään miten ehdin ensi viikolla tekemään lohirullat ja mascarpone-kakun. Minua myös ahdistaa kovin tuleva aatto, niin kuin edellisessä tekstissäni jo mainitsin. Tässäkin asiassa aion yrittää sitä, mitä mieheni ehdotti. Mennään aaton viettoon avoimin mielin. On hyvinkin todennäköistä, että kaikki menee hyvin. Jos ei, pääsemme vaikka yöllä kotiin ja silloin tiedämme, että ensi joulun olemme kotona. Ei pidä asennoitua siihen, että aatto on tuhoon tuomittu, vaan toivoa, että tyttäremme ensimmäisestä joulusta tulee ilon ja onnen täyteinen.
Tähän viimeiseen lupaukseen liittyy myö se, että jätän blogini ”joululomalle”, käytän loppu vuoden aikani joulun ja tyttäreni syntymäpäiväjuhlien järjestelyihin.

Oikein rauhaisaa joulun aikaa teille lukijani ja paljon onnea sekä rakkautta vuodelle 2016. Palataan tammikuussa 😀