Minä en vain muista…

”Haluaisin muistaa. Muistaa hyvän ja pahan. Haluaisin rakentaa menneisyyteni palapelin. Rakentaa sen niin, että jokainen pala olisi oikeassa kohdassa, oikeassa ajassa. Haluaisin maalata kuvan. Oikean kuvan todellisuudesta. Haluaisin nähdä kuluneen elämäni, jotta voisin elää tänään tässä ja nyt.”

Minulla on äärimmäisen huono muisti. Huono muisti kaikissa merkityksissään. Menneisyyteni on minulle kovin usvainen. En muista kunnolla lapsuuttani, nuoruuttani, joskus tämä päiväkin häviää mielestä. Menneisyyteni on kuin palapeli, josta puuttuu suurin osa paloista. Lähi menneisyyttäkään en osaa laittaa kronologiseen järjestykseen. Minun on vaikea muistaa mitä asioita on milloinkin tapahtunut ja missä järjestyksessä. Usein joudun päättelemään asioita pienistä yksityiskohdista. Esim. olemme veljeni kanssa sairastaneet molemmat vakavan somaattisen sairauden. Sen kumpi sairasti ensin, olen päätellyt yksityiskohdista. Veljeni sairastui ennen minua, tiedän sen koska veljeni olessa sairas pukeuduin mustiin ja olin kovin masentunut ja kapinoin elämää vastaan. Oman sairastumisen jälkeen kaikki muuttui. Minä aloin arvostaa elämää ja sen antamia pieniä onnen hippuja. Toki tiedän järjestyksen myös sen takia, koska siitä on puhuttu, mutta itse en sitä varsinaisesti muista. Jos asiasta ei olisi puhuttu kotona vuosienkin jälkeen, en voisi mitenkään kertoa paljonko aikaa kului meidän sairastamisiemme välillä. No näistä tapahtumista on jo vuosia, mutta lähi menneisyyskin rakoilee. Ystäväni kertoi että olemme yhdessä käyneet vanhalla kirkolla, jossa on seinässä ollut venäläisiä kirjaimia. Minä olin ihastellut sen hienoutta. Minulla taas ei ole pienintäkään muistikuvaa koko kirkosta eikä siitä että olisimme koskaan siellä käyneet. Minä joudun kovin usein vastamaan kysymyksiin tapahtumista etten muista. Ajoittain tuntuu pahalta, kun ystävät nauraen muistelee jotain mitä olemme tehneet eikä minulla ole asioista mitään käsitystä. Näin siis lyhyt aikuisikä, nuoruus sekä teini vuodet. Lapsuudesta puhumattakaan. Kerron monista tapahtumista (jotka ovat todellisia), vaikka minulla ei ole asioista minkäänlaisia muistoja. Kerron niistä, koska ne ovat tarinoita, joita olen aina kertonut. Olen kertonut niitä aina sieltä asti kun ne ovat tapahtuneet, mutta ajan myötä minä olen unohtanut ja kerron vain sen mitä olen aina kertonut. Minä tiedän asioiden olevan totta, koska en jaksa uskoa että olisin joskus keksinyt asiat päästäni.

Myös lähimuistini reistailee ajoittain. Välillä saatta esimerkiksi maistaa tupakan suussani, vaikka en muista käyneeni tupakalla. Voin tietää juuri juoneeni jotain, koska maku on voimakkaana suussa, mutta en kuitenkaan muista että olisin juonut. Voin kävellä 2 kilometriä kauppaan yksin, muistamatta koko matkasta mitään. Iltaisin, kun alan tekemään tämän päivän osalta DKT-tehtäviä, minun saattaa olla hyvin vaikea muistaa mitä päivän aikana on tapahtunut. Tiedän, että miestäni ärsyttä, kun en koskaan löydä avaimiani ja puhelimeni on aina hukassa ja löytyy mitä ihmeellisimmistä paikoista. En myöskään muista mistä asioista on puhuttu ja mitä sovittu. Kerran sovimme aamulla, että haen tupakkaa, kun lähden tytön kanssa ulos. No koko päivänä en saanut päähäni, mitä minun pitikään hakea. Mieheni tullessa kotiin ja kysyessä olinko ostanut tupakkaa, minä lähdin sitä hakemaan. Mieheni sanoi, että tarvitsemme vain sätkätopan. Matkalla soitin miehelleni, että mitähän me tarvittiinkaan?

Lähimuisti ongelmat ovat sitä vaikeampia, mitä huonommin voin. Mutta menneisyys, se on sellainen kysymysmerkki, johon en tunnu saavan vastausta. Menneisyyteni tuntuu olevan minulta visusti peitossa, vaikka kyse ei olisi kuin muutamia vuosia sitten tapahtuneista asioista. Puhumattakaan kuinka kovin haluaisin löytää kokonaisia muistoja lapsuudesta. Kuinka kovin kaipaankaan niitä onnellisia hetkiä pikku tyttönä. Sata varmasti niitä on tuhat määrin, minä en vain muista.

Onnea ja pettymyksiä

Heipä hei vaan taas lukijat. Heti alkuun pahoitteluni siitä, etten ole löytänyt aikaa kirjoittamiselle. Aiheita kyllä on riittänyt niin, etten enää edes muista mistä kaikesta olen aikonut kirjoittaa. (Hölmö, kun ei kirjoita ylös heti ”inspiksen” iskettyä) Tällä kertaa ajattelin kirjoitella ihan vain kuulumisia, sillä näihin viikkoihin on mahtunut paljon kaikenlaista, iloa sekä surua.
12. päivä oli elämäni yksi onnellisimmista päivistä, sillä menimme avokin kanssa naimisiin. Voi onnea, vihdoin kauan suunniteltu avioituminen tapahtui ja minä sain yhteisen sukunimen mieheni ja tyttäreni kanssa, johon on kyllä ollut totuttelemista. Häämme eivät olleet mitkään suuret pirskeet. Kahvitimme vain vanhemmat ja isovanhemmat minun vanhempien luona ja ilalla biletettiin muutaman ystävän kanssa. Hääiltamme oli melkolailla onnistunut, mutta kokonaisuudessaan viikonloppu ei mennyt niin kuin piti. Valitettavasti emme saaneet tuoreen mieheni kanssa omaa rauhaa lainkaan hääviikonloppuna, sillä ystävämme ei syystä ja toisesta päässeet lähtemään kotoamme lauantaina, vaan viipyivät sunnutaihin. Tässä ei sinällään ole mitään kamalan väärää, mutta olin suunnitellut lauantain minun ja mieheni päiväksi, sillä tyttäremmekin yökyläili mummin ja papan luona koko viikonlopun. Ihmiset jotka minut tuntee tietävät, että tällainen suunnitelmien mönkään meneminen on minulle kovin vaikea sietää. Suren tätä menetettyä yhteistä aikaa vieläkin kovasti ja kirjoitan tätäkin tekstiä aikamoisen ahdistuksen vallassa. Tosin täytyy myöntää, että kun mieheni sanoi hänenkin olleen pettynyt ajasta jota emme saaneet olla kahden, helpotti oloani. En siis ole onnellinen, että miestäni harmittaa vaan olen iloinen, että hänkin todella toivoi aikaa kanssani ja en ole tunteideni kanssa yksin.
Hääiltaamme liittyvää surua lisää myös hyvin paljon se, että ne kaksi ystävää, jotka minä olin kutsunut, eivät kumpikaan tullut paikalle. Olin kovin pettynyt kun ne parhaimmat ihmiset, jotka saapuivat paikalle olivat mieheni ystävä ja mieheni sukulaistyttö. No, päätin sinä iltana etten anna paikalla olemattomien pilata iltaani. Ja onneksi mieheni kutsumat pitivät päivää tärkeänä ja tulivat paikalle, kiitos siitä heille <3 (ensi kerralla, jos osaisitte lähteäkin ajallaan 😉 ) Tässä siis iloa, onnea ja hieman pettymystäkin.

Meillä on välillä ollut muutenkin vaikeaa, miehelläni raskasta. En kuitenkaan ala blogissani avautumaan mieheni asioista, mutta omistani kerron sen verran että olen ollut ajoittain voimakkaan ahdistuksen sekä pelon vallassa. Järjettömästi olen pelännyt mieheni suunnitelevan minun jättämistä vaikka olemme juuri luvanneet loppu elämän toisillemme. Ihmettelen miksen pysty kestämään mieheni ”huono vointisuutta”, vaan alan heti rakennella kauhukuvia siitä kuinka taas jään yksin? Miksen uskalla jo viimeistään vaimona luottaa siihen, että elämä kantaa ja me olemme tässä yhdessä? No, pelkoni ja ahdistukseni ajoivat minut sanelemaan miehelleni kuinka hänen täytyy toimia ja ajatella. Yritin näin varmistaa, että asiat menevät parhain päin ja niin kuin olen suunnitellut. Tarkoitin hyvää, mutta jouduin pysähtymään ja menemään itseeni. Kun vihdoin päätin hiljentyä ja keskittyä kuuntelemaan miestäni, oivalsin mitä hän juuri nyt kokee ja käy läpi. Mitä hän toivoo ja haluaa. Kun vihdoin olin vastaanottavainen, aloin ymmärtää, että vaikka asiat eivät tule menemäänkään niin sanotusti minun tavallani, kaikki on hyvin. Ja asiat kääntyikin parhain päin, koko meidän perheen kannalta. Tämän em. ongelman myötä oivalsin myös etten minä voi määrätä mitä mieheni tekee elämälleen ja miten hän sitä elää, vaikka yhteistä elämää nyt eletäänkin. Me molemmat teemme itse päätöksemme ja olemme niistä myös vastuussa, niin itsellemme kuin toisillemmekin.

Näihin viikkoihin on siis mahtunut elämäni onnellisimpia hetkiä, mutta olen myös joutunut radikaalisti hyväksymään todellisuutta, voimatta muuttaa sitä. Todellisuus on mitä se on ja joskus me emme ole vallassa sen muuttamiseksi. Mutta me voimme ottaa sen hyväksyen vastaan, vaikkemme siitä pitäisikään.

DKT ymmärtää epävakautta

Olen miettinyt tätä Dialektista käyttäytymisterapiaa (DKT). Muistan vuosia sitten kun kävin sitä ensi kertaa ajattelin, ettei tällaiset uudet taidot voi mitenkään toimia. Mietin, että miten ne muka auttaisi pahaan oloon, ahdistukseen ja muihin ongelmiin. Mitä hyötyä on mindfulness-harjoituksista tai muista ahdingonsietokeinoista ja niin edelleen.. Kuitenkin olen nyt käydessäni terapiaa uudestaan huomannut, että monia taitoja on jäänyt takaraivoon. En ole sitä ennen ymmärtänyt, mutten käyttäydy enää niin ”epävakaasti”. Uskon täysin sen johtuvan niistä taidoista, jotka (ehkä tiedostamattani) omaksuin ensimmäisessä terapiassa. Nyt alkaneen terapian edetessä, on todella ihanaa huomata, että on paljon taitoja joita käytän automaattisesti ja sitäkin enemmän kaikenlaista kypsää käyttäytymistä jonka hallitsen sujuvasti. Ja näiden asioiden myötä epävakaus on hellittämässä otettaan.

Tämän terapian alkaessa ensimmäinen ajatus joka DKT:aa kohtaan heräsi oli, että miksi kaikesta syytetään minua. Tuntui epäreilulta, että minun pitää muuttaa käytöstäni ja ajatuksiani sekä selvitä erilaisilla taidoilla niissäkin tilanteissa joissa minua kohdellaan väärin. Siis miksi MINUN pitää toimia toisin, vaikkei syy ole minussa. Edellinen tekstini hipoi juuri tätä asiaa, jonka jokin aika sitten oivalsin. Ymmärsin, että voidakseni paremmin, minulla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin etsiä helpotusta itsestäni. Minähän en voi toista ihmistä muuttaa. En voi vaikuttaa siihen miten toinen ihminen ajattelee, tuntee ja käyttäytyy. Ja vielä vähemmän voin vaikuttaa niihin asioihin jotka ovat jo kauan sitten tapahtuneet. Kun tunnen ahdistusta esimerkiksi traumoistani ja elän tapahtumia kerta toisensa jälkeen uudelleen, en voi palata meneisyyteen ja muuttaa vahingoittaneiden ihmisten toimia. Jos silloin haluan helpotusta ahdistukseeni, minun on pakko kohdata omat ajattelumallini ja etsiä keinoja selviytyä itsestäni. Tämä on vain yksi esimerkki. Mutta, DKT antaa minulle näitä keinoja. DKT antaa keinoja selviytyä ylipäänsä elämästä hieman paremmin. Koenkin, että tämä terapia on minulle henkilökohtaisesti tällä hetkellä juuri se apu mitä tarvitsen, jotta voin voida edes hitusen paremmin ja elää ”taidokkaammin”.

Oivalsin myös viime ryhmätapaamisen jälkeen, että DKT todella ymmärtää epävakautta. Kävimme läpi äärimmäisestä ahdingosta selviytymisen keinoja. Aloitimme ihan sillä, miten aivot tällaisissa tilanteissa toimii. Mikä on nopea ensiapu ”hätä”-tilanteessa. Miten saa rauhoituttua sen verran, että kykenee ajattelemaan ja sen myötä ottamaan käyttöön oppimiaan taitoja. Terve ja normaali ihminen tarvitsee tällaisia taitoja todennäköisesti harvemmin. Joku ehkä ajattelee, että tuollaisia taitojahan tarvii vasta äärimmäisessä tilanteessa esim. kun sairastuu itse vakavasti tai läheinen kuolee. Mutta tässäpä se tuleekin, epävakaat ja miksei muutkin herkemmät ihmiset tarvitsevat tällaisia taitoja jo ”pienemmässäkin” ahdingossa, pieni murhe voi jollekkin todella olla äärimmäinen ahdinko. Hmmm…ehkäpä en voi puhua kuitenkaan muiden puolesta, mutta omalla kohdallani ja varsinkin muutamia vuosia sitten, kun epävakaus vielä voimakkaasti ohjaili elämääni, minä olisin tarvinnut näitä taitoja päivittäin. Minulla oli niin ylitsepursuavat ja suuret tunteet, että pienempikin asia sai minut suunniltani. Pieni riita poikaystävän kanssa ajoi minut hajottamaan astioita, itkemään ja vahingoittamaan itseäni. Saatoin käydä myös toisten kimppuun, kun olin sietämättömien tunteiden vallassa.
Olen siis sitä mieltä, että epävakailla kertakaikkiaan tunteet ovat niin sietämättömän suuria, että he tarvitsevat ahdingonsietokeinoja todella usein verrattuna terveempiin verrokkeihinsa. Tässä siis tulee se, että DKT todella osaa huomioda terveen ja epävakaan tunne-elämän eroja. Itsekin nykyään harvoin tarvitsen edellä mainitsemiani taitoja ja olin aluksi hieman turhautunutkin, että miksi tällaisista nyt puhutaan. Nyt kun kuitenkin ymmärsin kuinka paljon enemmän joku muu voi tarvitakkaan apua selviytymiseen, tuomitsevat ajatukset hiljenivät päässäni. Minä muistin kuinka vaikeaa minun oli vuosikymmenen alussa selvityä tunteideni kanssa.

Jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan

Mielessäni on viime aikoina pyörinyt sellainen asia kuin, että jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Sanontakin sanoo, että jokainen on oman onnensa seppä. Kovin usein kuulee ihmisten sanovan, että ”olen onneton koska kumppanini….”, ”olen onneton koska vanhempani…”, ” olen onneton koska ystäväni..”. Syitä on myös huono ja vähäpalkkainen työ, laskut ja ulosottomies. Kuitenkin ajattelisin, että jokainen voi tehdä elämästään juuri niin onnellisen kuin haluaa. Lähes kaikkiin näihin syihin voi vaikuttaa. Voi etsiä uuden työpaikan, ottaa etäisyyttä ihmisiin, jotka tekevät onnettomiksi tai hankkiutua todella vaikeista ihmissuhteista kokonaan eroon. Ja, jos ei pysty tekemään muutoksia elämäänsä, on asia myös asennekysymys. Jos asennoituu olemaan onneton, on sitä taatusti. Tietenkään en missään nimessä sano, että oman elämän onnelliseksi tekeminen olisi helppoa. Se voi vaatia kirpaisevia muutoksia ja toisaalta muutokset saattavat olla jostain luopumista ja näin ollen aiheuttaa myös surua.

En tietenkään pidä onnettomia ihmisiä ”huonoina”. Olen usein itsekin onneton ihminen. Niin kuin olen jo aiemmin maininnut, minä saan ajatuksillani itseni hyvinkin onnettomaksi. Tästä tämä onnellisuus/onnettomuus-kysymys nousikin mieleeni. Aloin ajatella kuinka usein itsekin syyttelen muita onnettomasta elämästäni. Vaikka kyse on kohdallani täysin omasta ajattelusta ja asenteesta.

Tässä onkin syytä kirjoittaa siitä, kuinka ONNELLINEN oikeasti olen. Minulla on rakastava, välittävä, ymmärtävinen ja ennen muuta samanhenkinen mies. Olemme menossa muutaman viikon päästä naimisiin. Olen kuntoutustuella, joten taloudellinen tilanteeni ei ole hyvä, mutta perus toimeentulo on turvattu ja saan olla kotona tyttäreni kanssa ja keskittyä rauhassa terapiaan, meillä on iso ja lähes tulkoon unelmien asunto ja mikä tärkeintä minulla on valloittavan ihana ja rakas tytär. Perhe, koti, ystävät, toimeentuloon riittävä talous…Siinä on minun onnellinen elämäni.

Ja kun taas vajoan ajatuksissani siihen, että olen niin sairas, minusta ei ole mihinkään, se ja tuo ihminen aiheuttaa ahdistusta jne. luen edellisen tekstin ja muistan, että minulla on kaikki mitä onneen tarvitaan. Ja mikäli onnettomuus iskee, muistan kääntää huomioni ensin tuomitseviin ja ahdistaviin ajatuksiin sekä asenteeseen.

Tällainen lyhyt pohdinta tähän väliin. Toivon, että niin minulla kuin sinullakin on joku syy olla onnellinen <3

Pahoista ajatuksista irti päästäminen

Olen ikäni kärsinyt ”ikävistä” ajatuksista. Saan itselleni todella ahdistuneen ja vaikean olon ajatuksillani. Ajattelen usein kuinka minua on kohdeltu kaltoin, loukattu ja mitä väärää minulle on tehty. Jään jumiin vanhoihin tapahtumiin, jotka ovat tapahtuneet aikoja sitten ja joista olisi jo pitänyt päästä yli. Mieleni lietsoo usein vihaa myös itseäni kohtaan, kuinka tyhmä, ruma ja lihava olen…kuinka olen nolannut itseni..kuinka kukaan ei voi minua rakastaa.
Näihin ahdistaviin ajatuksiin liittyy myös pakonomaisuutta, joudun syvälle ajatuksieni syövereihin, enkä pääse pois. En pysty lopettamaan kurjia mielikuvia ja pahojen muistojen muistelemista.

DKT:ssä ohjeistetaan havannoimaan ajatuksia tuomitsematta. Siihen olenkin ryhtynyt. Jo kuukausia olen ikävän asian ajattelemisen yhteydessä yrittänyt kuvailla ajatusta. ”Nyt sinulla on kurja ajatus, se ei ole totta..” tai ”nyt muistelen pahaa tapahtumaa, se on inhottava, ahdistusta herättävä ajatus, mutta se ei tapahdu uudestaan!”. Kuvailtuani ja lohdutettuani itseäni olen yrittänyt työntää ajatuksen vain pois. Se ei toimi. Mikään edellä mainitusta ei toimi. Ahdistus jää ja kieltämäni ajatus pyrkii aina vain uudestaan tietoisuuteeni. Alku viikosta minä kuitenkin keksin keinon, joka ainakin osittain ja välillä toimii. Ehkä harjoittelun myötä se alkaa toimia useammin ja aina vain paremmin.

DKT:ssa ohjeistetaan myös tekemään sitä mikä toimii. Olenkin päättänyt lopettaa havannoinnin ja ajatusten kieltämisen, koska ajatuksen analysointi saa minut vain entistä enemmän jumiin. Huomasin, että voin vain huomioida ajatukseni. Ja kun huomaan että ahdistava mielikuva tai muisto valtaa mieleni, päästän siitä heti irti. Annan myös tunteille tilaa, mutta en takerru ahdistukseeni, vaan annan senkin vain mennä. Kun esim. ikävä muisto valtaa mieleni; huomaan ajatuksen ja sanon: ”ai, ajattelet vanhaa tapahtumaa taas.” En annan muistolle mitään muuta ajatusta, huomioin sen, lopetan ajattelemisen ja keskityn siihen mitä olin tekemässä. Mikäli minua on jo ehtinyt alkaa ahdistamaan, annan senkin vain olla, touhuan omiani ja pian huomaan…tai oikeastaan huomaamattani..en enää ole jumissa vanhoissa vaan keskitynkin tähän hetkeen.

Ei tämäkään vielä ihan aina toimi, joskus ehdin upota niin syvälle pahoihin asioihin ja pahoihin oloihin, etten pääse sieltä pois. Mutta, yhä useammin minun ei sinne tarvitse enää mennä. Tämä saattaa kuulostaa helpolta ja yksinkertaiselta. Oikeastaan monelle varmaan tällainen taito on itsestään selvää, mutta ei minulle. Olen vuosia, oikeastaan koko elämäni, kärsinyt tällaisesta ahdistuksesta ja myös siitä epätodellisesta olosta mihin ahdistus usein johtaa. Tämä keino on kuitenkin, sanalla sanoen, helppo kun sen oppii. Minä jotenkin vain oivalsin, miten minun täytyy ajatuksiini suhtautua. Kyllähän sitä on jo vuosia toitotettu, ettei ajatukset ole tosiasioita, mutta nyt tiedän mitä tämä tarkoittaa käytännössä. Ajatukset ovat VAIN ajatuksia, mieleni tuottaa ne. Vaikka ajattelen olevani ruma, se ei tarkoita, että kaikki pitävät minua rumana tai että todella olisin sitä. Minä tajusin myös, ettei minun tarvitse ajatella turhia ikäviä asioita mitenkään loppuun, vaan ne voi katkaista heti kun tiedostaa ajattelevansa turhuuksia.

Nyt löytyi kyllä sellainen taito, että tätä voin ajan myötä varmasti hyödyntää muuhunkin. Mietin jo miten ehkä jonain päivänä voin päästää irti pakko-oireistani tällaisen ajattelun avulla.. mutta, asia kerrallaan.. Toivottavasti tästä oivalluksestani olisi myös jollekkin toiselle apua 🙂

Uusivuosi on alkanut ja arki koittanut

Hei vaan taas lukijani ja ihanaa vuoden alkua kaikille. Itselleni loppu vuosi, vuoden vaihde ja alku vuosi on ollut kaiken kaikkiaan ihana. Stressaava, mutta ihana. Hetkeen keskittyminen ja asia kerrallaan toimiminen hermoilematta ei onnistunut ihan niin kuin olisin halunnut, mutta onneksi minulla on aikaa harjoitella. Juhlia ja järjestelyitä riitti loppu vuodelle ja välillä koristeltiin kakkua itku silmässä, ettei mistään muka tule mitään. Kuitenkin kaikki meni loppujen lopuksi hyvin, myös pelkäämäni joulu. Jouluaattona olin kovin ahdistunut, ehkä peloistani johtuen, mutta mitään ikävää ei sattunut ja mistään ikävästä ei puhuttu. Uutenavuotena riitti taas syytä ilotulituksille, kun juhlimme tyttäremme syntymäpäivää. Loppiaisena saimme mieheni kanssa ”omaa-aikaa”, kun tyttö yökyläili mummin ja papan luona. Nyt on pyhät vietetty ja on ollut aika palata normaali arkeen.

Eilen se paluu arkeen sitten alkoi DKT-ryhmä tapaamisella. Ryhmään mennessä vointini oli jokseenkin huono. Olin väsynyt, ahdistunut ja dissosioin. Matkalla ryhmään käytiin jo paniikin puolella. Päässäni jumitin ajatuksessa, etten mene tapaamiseen. Ajattelin, että sieltähän voi olla 4 kertaa pois, ennen kuin lentää ryhmästä.  Minä kuitenkin työnsin väkivalloin jumiutuneen ajatuksen pois, otin Opamoxin ja marssin terapiaan. Olin paikalla hyvissä ajoin ennen alkua ja ehdin vielä muistuttaa itseäni, että olen luvannut panostaa tähän täysillä, vaikkei se aina tunnukkaan hyvältä! Niinpä minä kuuntelin, mahdollisuuksien mukaan keskittyneesti, koko 1 tunnin ja 45 minuuttia. Osallistuin myös keskusteluun, vaikka se, huonosta voinnista johtuen, tuntui pelottavalta. Menin myös pyytämään kannuun lisää maitoa, vaikka käteni tärisivät kuin haavan lehdet ja tiesin maidon läikkyvän lattioille. Olin ylpeä itsestäni, kun ohjaaja vain totesi, että: ”nyt sinun täytyy vain sietää käsiesi tärinä.” ja minä tyttö siedin.

Puhuimme eilen tunne mielestä, järki mielestä ja viisaasta mielestä. Kotitehtäväksi saimme taulukon johon kirjata joka päivä tilanteita joissa käyttää edellä mainittuja. Huomaan jo kahden päivän jälkeen että aikaisemmista DKT:sta on jotain jäänyt käteen, sillä monessa tilanteessa osaan jo automaattisesti ajatella viisaasti, en lähde liika tunteiden mukaan, mutten ryhdy myöskään pelkästään loogiseksi ja ”järkeväksi” kaikissa asioissa. Myönnän kyllä, että monissa tilanteissa tunne mieli voittaa järjen, mutta tarkoitan, että monissa arjen tilanteissa osaan toimia viisaasti, kuunnellen molempia puolia itsestäni.

On DKT:sta jäänyt paljon muutakin mieleen ja ”takaraivoon”, mutta kirjoittelen niistä silloin kun ne ovat ”ajankohtaisia” ja tulevat esille arjessa. Kirjoittelen myös DKT:sta ja tietenkin kaikenlaisesta kehityksestä ja oivalluksista mitä matkan varella sattuu tulemaan. Tässä nyt vuoden alkuun tällainen lyhyt postaus, kirjotelen taas.

Ps. On ollut huimaa nähdä kävijälaskurin lukua, joka on (minun mielestä) noussut hurjasti parissa kuukaudessa. Tiedostan toki, että siellä on varmasti myös ”vahingossa” sivulle eksyneitä, mutta olen kovin iloinen ihan vain muutamasta tai vaikka yhdestäkin lukijasta, joka palaa blogiini. Suuri kiitos siis kaikille lukijoille edellisen vuoden lopusta ja toivotaan, että osaan jatkossakin kirjoittaa niin, että sitä haluaa lukea 🙂 Ja minulle saa ehdottomasti antaa palautetta, arvostan niin ruusuja kuin risujakin 😀

Lupauksia uudelle vuodella ja vähän vanhallekkin

Ensi vuonna aloitan uudelleen varsinaisen DKT:n. Terapia kestää viisi kuukautta ja tällä kertaa ryhmän lisäksi terapiaan sisältyy yksilöterapeutti. Asetin/asetimme yksilöterapeutin kanssa terapian tavoitteeksi vahvistaa keinoja, joilla selviytyä sitten varsinaisen psykoterapian (traumaterapian) aiheuttamista vaikeista tunteista.
Kun kävin alunperin DKT:n (ehkä vuoden 2010 tai 2011 tienoilla), käytin samaan aikaan huumeita. En siis muista terapiasta juuri mitään, enkä siihen päihteiden käytön lomassa juurikaan panostanut. Siksikin on hyvä päästä mukaan uudelleen. Mutta, lupaukseni tulevalle vuodelle on siis panostaa terapiaan täysillä. Itseni, mutta myös perheeni takia.

Tänä syksynä olen antanut itselleni aikaa. Myös mieheni on antanut sitä minulle. Olen viettänyt ”omaa aikaa” salilla 2 – 4 kertaa viikossa. Lisäksi olen kirjoittanut paljon, blogia. Tämä ajan ottaminen ja liikuntaan sekä kirjoittamiseen keskittyminen on tehnyt minulle todella hyvää, enkä aio siitä luopua ensi vuonnakaan. Mutta, ensi vuonna aion opetella olemaan tässä hetkessä läsnä. Tähän saan varmasti apua DKT:sta. Dissosiaation takia se on minulle usein todella vaikeaa, mutta aion yrittää. Pyrin siihen, että silloin kun olen perheeni kanssa olen siinä ja silloin kun olen salilla, treenaan keskittäen ajatukseni siihen mitä teen. Ensi vuonna aion antaa enemmän aikaa ja ennen kaikkea läsnäoloa tyttärelleni! (tähän liittyy pieni itsekkyys, minua surettaa kun lapsestamme on tullut ihan isin tyttö 🙂 ) Aion siis panostaa yhteiseen aikaamme. Aion keskittyä myö arjen kiireiden lomassa näyttämään rakkaalle miehelleni, kuinka paljon häntä rakastan ja arvostan. Ensi vuoden tavoite on siis osoittaa perheelleni, että he ovat elämäni tärkein asia ja he tulevat aina ennen kaikkea muuta.

Vielä yksi lupaus. Se on tehty loppua lähenevälle vuodelle 2015. Olen viime aikoina ollut kovin stressantunut ja ahdistunut. Mieheni ehdotti, että jos vain rentoutuisin. Päätin pyrkiä siihen, että hoidan joulun järjestelyt rauhassa, asia kerrallaan. Siitä kun ei ole apua, että stressaan tänään miten ehdin ensi viikolla tekemään lohirullat ja mascarpone-kakun. Minua myös ahdistaa kovin tuleva aatto, niin kuin edellisessä tekstissäni jo mainitsin. Tässäkin asiassa aion yrittää sitä, mitä mieheni ehdotti. Mennään aaton viettoon avoimin mielin. On hyvinkin todennäköistä, että kaikki menee hyvin. Jos ei, pääsemme vaikka yöllä kotiin ja silloin tiedämme, että ensi joulun olemme kotona. Ei pidä asennoitua siihen, että aatto on tuhoon tuomittu, vaan toivoa, että tyttäremme ensimmäisestä joulusta tulee ilon ja onnen täyteinen.
Tähän viimeiseen lupaukseen liittyy myö se, että jätän blogini ”joululomalle”, käytän loppu vuoden aikani joulun ja tyttäreni syntymäpäiväjuhlien järjestelyihin.

Oikein rauhaisaa joulun aikaa teille lukijani ja paljon onnea sekä rakkautta vuodelle 2016. Palataan tammikuussa 😀

Yleviä suunnitelmia ja ylimielisyyttä – Sairautena Bipo?

Ajattelin tällä kertaa kertoa asiasta, jossa olen edistynyt ja jonka suhteen olen nykyään huomattavasti tasapainoisempi. Pienin syy elämäni tasapainottumiseen ei varmasti ole hyvä lääkitys. Kyseessä on siis kaksisuuntainen ja mania. Maaniset jaksoni ovat todennäköisesti olleet lähempänä hypomaniaa, mutta puhun silti tekstissä maniasta, koska niin puhun siitä arjessanikin.

Sain diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä (ja tunne-elämältään epävakaasta persoonallisuudesta) kaiketi vuonna 2010. Vuodesta en ole sata varma, sillä muistan menneisyyttäni huonosti. Olen kuitenkin vähän aikaan sitten lukenut psykologin tutkimusten lausunnon, joka on tehty 2010, joten päättelin, että varmaan niihin aikoihin diagnoositkin on tehty. Lausunnosta ilmenee, että täytän 2-tyypin ”kriteerit”, mutta silti psykologi kirjoitti, että voisiko mielialahäiriö-sairauden sijaan mielialojen vaihtelussa olla kyse dissosiatiivisista vireystilan muutoksista. Itsekin ajoittain epäilen diagnoosejani, enkä vähiten siksi, että kärsin moninaisista dissosiaatiohäiröön liittyvistä oireista ja tällaiset oireet usein sekoitetaan kaksisuuntaiseen ja epävakauteen. Epäilyksiäni vahvistaa sekin että vaikeammat maniat ovat pysyneet poissa. Toki tähän vaikuttaa lääkitys. Lääkitykseeni kuulu Lithium ja sen aloittamisen myötä vauhtijaksot ovat rauhoittuneet. Liton aikana ainoastaan SSRI-lääkkeet ovat nostattaneet maanisia oireita ja siksi ne ovatkin aina lopetettu nopeasti heti aloituksen jälkeen. Ainoa vakava sairausjakso, johon on liittyny mm. kiihtynyttä ajatustoimintaa oli se tammi-huhtikuussa sairastamani psykoosi. Mutta silloin Lito ei kuulunutkaan lääkkeisiini, sillä se oli lopetettu heti kun tulin raskaaksi. Em. sairausjakson aika Lito aloitettiin uudestaan ja se auttoikin viliseviin ajatuksiini.

Lito on valitettavasti vienyt minulta myös luovuuden. En vain enää saa sellaista inspiraatiota kuin ennen. Se on tasannut mieleni, vienyt ajatteluni huiput. Toisaalta olen hyväksynyt taiteellisuuteni kadonneen, sillä olen mielummin ilman maniaa..vaikkakin kaipaan sitä.. Maniat ovat minulle kuin  huumetta, nautin niistä ja aikanaan olin suorastaan riippuvainen niistä. Vuosia sitten käytin huumeita..amfetamiinia.. Luulen, että koukutuin amfetamiiniin heti ensimmäisen kokeilun jälkeen juuri siksi, että rakastan maanista oloa. Amfetamiini antoi samanlaisen euforisen olon kuin voimakas mania. Mutta juuri niin kuin on amfetamiinin laita, on myös manian. Ihanuudesta huolimatta, en halua enää kumpaakaan. Kolikolla on kaksi puolta. Maanisena olen lähimpiä ihmisiä kohtaan erittäin ilkeä. Käyttäydyn kovin ylimielisesti ja saatan olla riidanhaluinenkin. Uskon virheellisesti olevani kaikkia muita parempi, älykkäämpi..kerrassaan upea ihminen. Muut sen sijaan ovat luikertelevia matoja jaloissani. Näissä tunnetiloissa en anna kenellekkään arvoa. Maanisena minulla on ollut myös yleviä suunnitelmia.

Kerrottakoon ensin, ettei minulla ole alkuunkaan kielipäätä. Ammattiin opiskellessa pääsin englannissa juuri ja juuri läpi. Siitä huolimatta uskoin opiskelevani ammattikoulun jälkeen yliopistossa viiden vuoden jatkotutkinnon. Tällä alalla suurin osa kursseista opiskellaan englanniksi. Seuraava mania oli viemässä minua Afrikkaan auttamaan orpoja.
Kerran sairaalassa; SSRI-lääke muutti syvän masennukseni silmän räpäyksessä maniaksi. Keksin perustaa vaateliikkeen, johon itse ompelen myytävät vaatteet kierrätetyistä kankaista. Olen merkonomi, joten tiedän miten tehdä liiketoimintasuunnitelma, budjetti yms. Sain sairaalassa muutamassa päivässä kaiken valmiiksi, mitä paperille voi yritystä perustaessa saada. Liikkeen nimeksi oli tarkoitus tulla uniikki. Kuulostaa varmasti hyvin suunnitellulta ja toteuttamisen arvoiselta idealta. Siitä vain liiketilaa etsimään.. Ongelmana oli vain se, etten ollut kovin hyvä ompelija. Tarkemmin sanottuna; olin ommellut viimeksi peruskoulussa, enkä silloinkaan kovin taidokkaasti. No, onnistuin minä myymään itse neulomani, hiiren häntää muistuttavan, kaulaliinan toiselle potilaalle 5 €:lla. Ja tottahan toki kirjasin tämän summan tekemääni kirjanpitoon. Se jäikin ainoaksi merkinnäksi. Ja potilas palautti niin sanotun kaululiinan ja halusi rahat takaisin 😀

1- ja 2-tyypin ero on kaiketi juuri siinä, että ylevät suunnitelmat jäävät suunnitelmiksi. Mutta ylimielisyyteni ja joskus myös harkintakyvyn pettäminen ovat olleet suuri ongelma. Eikä vähiten siksi, että manian väistyessä tunnen syvää katumusta tekemisistäni. Syyllisyys on monin tavoin raskas taakka, oli se sitten ansaittua tai ei.

Onneksi varsinaista maniaa tulee enää harvoin, jos ollenkaan. Kiitos lääkityksen. Se vauhti ja ärtyneisyys mistä joskus kärsin, hoituu mielen ja ajatuksien hallinnalla. Silloin kun itsestäni tulee esille sellainen ”hypokaniini”, muistutan itseäni siitä, että nämä ylimieliset ajatukset, ärtynyt mielen tila ja yllykkeet toimia tunteiden mukaan ovat osa sairautta. Minä sanon itselleni, että ”ongelma on nyt sun pään sisällä!”. Yritän muistaa, ettei kaikki muut suinkaan ole idiootteja ja vajaita. Minä en missään tapauksessa ole kaikkia muita parempi. Se on sairaus, joka puhuu. Näin saan pidettyä mieleni yllykkeet aisoissa.

Nykyään saan ehkä paremmin sanottuna sekamuotoisia jaksoja ja jonkinlaisia ylivireystiloja. Niitä lääkitys ei ole poistanut, mutta tätä asiaahan pohti jo lähemmäs kuusi vuotta sitten psykologi, niin kuin alussa mainitsin. Uskon vakaasti, että hetken, tunnin ja joskus jopa päiviä kestävä ylivireys on dissosiatiivista. En kiellä maniaa, koska siihen lääkityksellä on selkeästi vaikutusta. Mutta voisiko kaikkien diagnoosieni takana silti piillä dissosiatiivinen häiriö, sillä olen traumatisoitunut tavoilla, jotka dissosiaatio-ongelmia yleensä aiheuttaa. Ja monia oireita bibolaari-tautiin tarkoitetut lääkkeet eivät ole poistaneet.

Oli ihanaa tajuta, että suuremmassakin asiassa on todella tapahtunut edistystä.
Dissosiatiivista, kaksisuuntaista, epävakautta tai mitä lie, ylimielisyyteni, ärtyneisyyteni ja ylitse vuotavat suunnitelmat ovat vuosien jälkeen vihdoin aisoissa.  Hienoa voida sanoa, etten enää edes ajoittain ole syyttä suotta todella ilkeä rakkaimmilleni.

Pelottava, kultainen joulu

Olen pohdiskellut aiheita mistä kirjoittaa ja päädyin, näin joulun alla, kirjoittamaan ihan vain kuulumisia ja tunnelmia.

Rakastan tätä aikaa vuodessa. Ensimmäiset lumihiutaleet herättävät minut eloon, vaikka tänä vuonna ohut lumipeite sulikin nopeasti pois. Yleensä olen syksyn, aina ensilumeen asti, kovin masentunut. Tämä vuosi on siinäkin poikkeava, sillä minulle löytyi sopiva masennuslääke jo alku syksystä. Mutta vaikka olenkin voinut melko hyvin, piristyin silti entisestään hetken maassa ympäristöä valaiseesta lumesta. Myös tuleva joulu aktivoi minua. Aina ennen joulua minusta tulee esiin eräänlainen innostuja. Kyllä sitä innostujaa näkyy muutenkin kuin jouluna, mutta tähän aikaan vuodesta on mahdottoman kiva suunnitella tulevaa vuotta. Ja jouluakin. Tällä hetkellä kaikki mitä teen onnistuu ja kaikki mitä teen tuntuu hyvältä.

Kuitenkin vaikka pääosin hymyilen ja nautin olostani, olen välillä myös kovin ahdistunut. Kaikessa ihanuudessaan tämä hetki vuodesta on kovin kovin ristiriitainen. Aina välillä, joulun suunnittelun lomassa, putoan. Putoan syvään ahdistukseen. Minulle jouluun on aina liittynyt alkoholi. Lapsuudenkodissa juotiin ja siitä seurasi useasti myös riitoja. Eipä silti, kasvaessani vanhemmaksi myös minulle itselleni joulu on tarkoittanut juomista, yleensä humalahakuista juomista. Siinä suhteessa pitäis olla tulossa erilainen joulu. Tämä on tyttäreni ensimmäinen joulu ja siitä pidän huolen ettei lapseni mieleen jää jouluista humalaiset ja riitelevät ihmiset. Vietämme joulun vanhempieni kanssa. Tytön mummi ja pappa ovatkin samoilla linjoilla, ettei joulusta tehdä mitään ryyppy juhlaa. Mutta… silti joulu herättää minussa vaikeita tunteita, mikä ilmenee pääasiassa ahdistuksena ja epätodellisena olona.
Jouluisin on nostettu usein esille minulle todella vaikeaa asiaa, traumaa. En tiedä miksi siitä pitää puhua aina jouluisin. Jaksan silti uskoa, ettei tänä vuonna kukaan halua pilata pikku prinsessamme ensimmäistä joulua, mutta pelkään silti… entä jos siitä asiasta taas puhutaan…?? Ihminen joka tämän asian yleensä ottaa esille, saa minut vajoamaan lapsen tasolle. Minua alkaa pelottaa, kiusaajani vaikuttaa niin voimakkaalta etten mahda hänelle mitään. En uskalla sanoa vastaan, nielen vain ikävät tunteeni ja yritän kestää… Toimin, tunnen ja ajattelen juuri niin kuin lapsi. Juuri niin kuin lapsena. Mutta tällä kertaa minulla on turva. Onneksi minulla on mieheni, joka tietyissä tilanteissa osaa suojella minua ja puolustaa. Itse minulla ei tällaisissa tilanteissa näitä taitoja ole. En osaa puolustautua, enkä osaa ilmaista mitä otan vastaan ja mitä en.

Kyllä meni synkäksi tämä tunnelmista kirjoittaminen. Kun aloin kirjoittaa, ajatukseni olivat siinä, että tämä vuoden aika piristää. Päädyinkin kuvaamaan ahdistusta ja lapseksi vajoamistani. Ajattelin jo, etten julkaise tätä tekstiä, mutta tulinkin siihen lopputulokseen, että tämäkin kertoo minusta jotain. Tässä siis taas rehellistä pohdintaa siitä, minkälaisia tunteita (myös ikäviä) tämä ”kultainen” joulu minussa herättää..
Huomaan olevani kovin ristiriitainen ihminen..

Alituinen, kirottu dissosiaatio on mieleni turva

Dissosiaatio on ollut viime aikoina kovasti keskusteltu asia meillä. (Ei vähiten siksi, että käyn taas mielessäni läpi diagnoosejani ja sitä ovatko ne oikeat..)
Siksi ajattelin vähän kirjoitella tästä kirotusta mielen ”suojamekanismista”. Minä en ole kuitenkaan lääkäri enkä psykologi, joten en osaa kertoa tyhjentävästi mitä dissosiaatio tarkoittaa, miten se toimii ja mistä siinä on kyse. Eli jos joku teistä lukijoista ei tiedä yhteen tuon sanan merkitystä ja haluaa selvennystä, pyydän että vaikka googlettamalla hakisit esimerkiksi jonkun tiivistelmän asiasta. Se ei kyllä ole ollenkaan välttämätöntä, sillä pyrin kertomaan oireistani selkeästi.

Puhuimme keskiviikkona mieheni kanssa dissosiaatio-oireistani. Mieheni koki oireiden pahentuneen raskauden ja synnytyksen jälkeen. Alkuvuodesta oireeni olivatkin vaikeampia, mutta tuolloin asiaan liittyi, todennäköisesti traumojen laukaisema, psykoosi. Toki psykoottisuuden väistyessäkin oireeni jatkuivat normaalia vaikeampina, mutta tällä hetkellä oloni on jo aivan samanlainen kuin mitä se on aina ollut. Se että puolisoni mielestä oireet ovat pahentunee, johtuu uskoakseni siitä, että olen tullut tietoisemmaksi dissosioinnistani.

Olen dissosioinut läpi elämäni, olen vain luullut sen olevan normaalia. Aikuisiälle asti minä luulin kaikkien kokevan tunteita siitä, että itse ja muu maailma ovat epätodellisia tai näyttää kuin kaikki olisi yhtä suurta taulua, johon itse ei kuulu. Unenomaista.  Vaikka kokemukset ovat ikäviä, ajattelin aina, ettei ole ollenkaan tavatonta yhtäkkiä tuntea itsensä todella todella pitkäksi (luonnottoman pitkäksi) ja välillä taas kummallisen lyhyeksi tai, että yhtenä päivänä peiliin katsoessa näkee itsensä kauniin ja toisena päivänä peilikuva on aivan erilainen, peilistä katsoo todella ruma, suorastaan kuvottavan näköinen ihminen. Kuin toinen ihminen. Aiemmin disso-oireista pelottavin, ennen parempaa oireiden ymmärrystä, oli se kun silmissäni muu maailma tulee lähemmäs tai menee kauemmas. Joskus, erityisesti liikkunnan jälkeen, myös seinät näyttävät valuvan.

Ensin minulle kerrottiin, ettei nämä oireet, minun kokemissani määrin, ole normaaleja. Sitten sain nimen oireille. Mutta vasta nyt, vuosia siitä kun sain tietää mistä on kyse, olen todella tullut tietoiseksi näistä oireista. Mutta miksi olen tullut niin tietoiseksi dissosioinnistani juuri nyt? Itse olen pähkäillyt, että äidiksi tulo on herättänyt tarpeen vihdoin päästä näistä lapsuudesta asti kiusanneista oireista eroon. Elämä vaatii nyt enemmän läsnäoloani. Dissoisioidessa on erittäin vaikea pysyä tässä hetkessä läsnä lapselle.
Kävin keväällä jonkun kerran  omakustanteisesti psykoterapeutilla, hän ajatteli dissosioinnin alkaneen ärsyttää minua, koska jollain tavoin koen, etten tarvitse sitä enään. Pohdin tätäkin tulkintaa. Se saattaa pitää paikkansa. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni löytänyt sellaisen ihmisen, johon olen pystynyt rakentamaan todellisen luottamuksen. Se ihminen on avopuolisoni (helmikuussa aviopuolisoni <3 ). Vihdoin tunnen, että joku välittää minusta ehdoitta ja tukee ilman vaatimuksia. Hän antaa minulle tilaa olla oma itseni ja rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen. Eikä minun tarvitse pelätä sitä, että hän pettyisi minuun silmittömästi, sillä hän pysyy rinnallani virheistäni huolimatta. Eli ehkä en tosiaan tarvitse dissosiaatiota, koska elämäni on tällä hetkellä turvallisempaa kuin koskaan. Dissosiaatio ei siis ole tarpeellinen tässä hetkessä. Takanani on kuitenkin vaikeitakin traumamuistoja, joita en halua kohdata ilman tarvittavia taitoja käsitellä muistoja ja ilman traumaterapeutin tukea. Siltä kannalta on siis hyvä, että dissosiointi suojaa mieltäni. Tässäkin asiassa jään odottamaan, että Kela myöntää terapian.

Vaikka dissosiointi onkin osittain tarpeellista, on ikävää että jatkuva dissosiointi hankaloittaa arkeani. Muistini pätkii ja välillä ikään kuin katoan paikalta. Silloin päähäni ei jää mitään. Esimerkiksi TV:ta katsellessa ohjelman kohtaukset saattavat mennä ihan ohi. Usein olen poissa oleva ja voin kesken keskustelun yhtäkkiä ikään kuin palata..silloin joutuu kaivelemaan pääkoppaa tietääkseen mistä puhuttiin tai mitä juuri tapahtui. Se tuntuu kuin heräisi unesta ja kaikki hetki sitten tapahtuneet asiat olisivat olleet unta. Joskus olen kyllä paikalla ja tiedän mitä puhun, mutta tunnen silti kuin minä en puhuisi. Tuntuu ikään kuin minussa olis kaksi osaa, toinen kuori, joka puhuu ja minä joka tarkkailee tilannetta. Silloin todella tuntuu etten hallitse puhettani.
Olen muistin pätkimisen vuoksi myös melko hajamielinen. Olen aina ollut. Lapsena äiti sanoi minua huolimattomaksi. Sitä se ei mielestäni ollut. Uskoisin kyse olevan siitä, etten vain pysy tässä hetkessä. Dissosioidessa en kykene laittamaan asia A ajatuksella paikkaan B. Ja kun pitäisi jotain löytää, en löydä muistini sopukoista millään mihin A:n laitoin. Puhumattakaan siitä, että epätodellisen olon vallassa kykenisin järjestelmällisesti ajattelemaan, mitä tarvitsen kun lähden kotoa. Monesti jotain tärkeää unohtuu.
Muistini pätkii muutenkin. En muista mitä minulle on sanottu tai mitä itse olen sanonut. Silloin kun en vielä tiennyt mistä näissä oireissa on kyse, olin usein vihanen kun luulin ettei minulle ole kerrottu asioista, taphtumista yms. Ajattelin ihmisten valehtelevan kun he sanoivat kertoneensa jostakin asiasta.

Dissosiaatio aiheuttaa minulle myös somaattisia oireita. Kun dissosioin voimakkaasti minua alkaa huimata ja näköni hämärtyy. Joskus tunnen raajojeni olevan irallaan. Saattaa jopa näyttää ettei käteni ole minun kädet.

Näistä moninaisista oireista kärsin koko ajan lievemmin ja päivittäin tulee voimakkaampia kohtauksia. Viime aikoina olen kärsinyt myös voimakkaasta ahdistuksesta. Erään ihmisen aiheuttamat traumat yrittää tunkeutua päähäni väkisin.. Kaikista näistä oireista huolimatta olen toimintakykyinen. En missään nimessä työkykyinen, mutta jaksan hoitaa tytärtäni, itseäni ja tietenkin miestäni 😉 Selviydyn näiden oireiden kanssa edelleen niin, että pyrin olemaan välittämättä niistä. Muistuttelen aina itseäni siitä, että oireeni näkyvät kovin vähän ulospäin. Todennäköisesti sellainen, joka ei tiedä, ei huomaa oireita ollenkaan. Ja kun tiedän mistä kaikki johtuu ja mistä on kyse, niin minun ei tarvitse pelätä inhottavaa, mutta toisaalta turvallista dissosiaatiota.

Tässä oli nyt vähän kuvausta siitä minkälaista elämäni on päivittäin, vaikka muuten onkin menossa ns. hyväjakso. 😀