Lyhyt pohdinta katkeruuden taake piiloutumisesta

Kuinka kauan olenkaan piiloutunut katkeruuteni taakse. Piiloutunut tehden vääriä ja tuhoisia valintoja elämässäni. Tuhoisia itselleni, mutta myös kaikille läheisilleni. Kaikille jotka minua rakastavat. Tekosyyni on ollut vaikea lapsuus, traumat ja kaltoinkohtelu. Olen tehnyt niin kuin on huvittanut, koska olen ”haavoittunut” sielu. ”Ei minulta voi enempää odottaa, kun lapsuuteni oli sellainen..” ”Ei ihme että olen tällainen, kun minua on vain satutettu ja hyväksikäytetty”.

Minä en voi elää loppu elämääni katkeruuteeni ripustautuen. Minun on otettava vastuu omasta elämästäni, omasta hyvinvoinnistani sekä onnellisuudestani. Ne valinnat joita teen, ei ole kenenkään toisen syytä. On totta että minua on kaltoinkohdeltu useammankin henkilön toimesta läpi elämäni, mutta ketäpä ei olisi!? Ei pidä laittaa pahaa kiertämään. Minä olen itse vastuussa omista teoistani, enkä voi syytellä kaltoinkohtelijoita. Enkä varsinkaan saa vahingoittaa läheisiäni ja rakkaitani, vain koska joku on joskus satuttanu minua. Vaikka satuttaja olisi joku rakkaistani.

Katkeruus, kosto ja itsesääli ovat kovin tuhoisia. Minä olen vihdoin herännyt, enkä enää aio takertua katkeruuteeni, hautoa kosto enkä vaipua itsesääliin. Minun on aika ottaa vastuu teoistani ja niiden seurauksista.

Itsetunnon viimeiset rippeet

Itsetunto. Siinä minulla suuremman luokan ongelma, joka saattaa olla monien muiden ongelmien takana.. ainakin osittain..
Minä en luotan itseeni, enkä arvosta itseäni alkuunkaan. Tämän hetkinen määritelmä itsestäni itselleni on; paska äiti, paska tytär, paska ystävä. Paska ihminen. Huono itsetuntoni on seurannut minua lapsesta asti. Kahdelta sukulaiselta olen kuullut että lapsena pyysin kaikkea anteeksi. Siis aivan kaikkea. Hoin myös ärsyyntymiseen saakka ”tykkääthän sä musta, oothan sä mun kaveri, rakastathan sä mua”. Tälläistä varmistelua kaipaan kai vieläkin. Tulen epävarmaksi jos esim. kumppani ei tarpeeksi usein kerro rakastavansa. Joskus käyttäydyn niinkin lapsellisesti että ongin kehuja. Tämä ei rajoitu vain kumppaniin vaan myös ystäviin, vanhempiin ym.
Olen aina halunnut miellyttää muita hyväksynnän toivossa. Täytän ikäviäkin toiveita, jotta tunnen itseni hyväksi. Pohjimmiltani olen hyvin kiltti ihminen, joka asettaa toisten tarpeet ja onnen omiensa edelle. Valitettavasti monet ihmiset ovat käyttäneet tätä kilttettyä hyväksi surutta. Aina siihen saakka että minä olen niin kuiviin imetty etten enää jaksa. Kunnes olen niin loppu että minun on pakko irottautua ko. ihmisestä. Kunnes jäljellä on vain itsetunnon rippeet.

Minun olisi kai aika alkaa käsittelemään itsetunto ongelmiani. Toivoisin kovasti löytäväni elämääni ihmisen, joka ei käyttäisi minua hyväksi, sanan missään muodossa. Jonkun joka tukisi itsetuntoni vahvistumista, eikä talloisi niitä sen viimeisiäkin rippeitä jalkoihinsa. Toki itsetunnon kanssa työskentely on täysin minun vastuulla, enkä odota että elämääni saapuu ihminen, joka korjaa kaiken. Ei, toivon vain että löytäisin jonkun joka arvostaa minua tälläisenä kuin olen ja tukisi minua kasvussani ehjäksi ihmiseksi. Työn teen minä.

Vaihteleva vointi ja muutosta elämään

Jaaha, kyllä on taas aika hurahtanut enkä edes muista milloin viimeksi panostin blogiin. Joulut ja uudet vuodet on juhlittu ja tietysti myös tyttäreni synttärit ja nyt mennään jo pitkällä tammikuuta. Anteeksi etten ole löytänyt aikaa kirjoittamiselle. Rehellisesti sanottuna; ei minulla mitään ihmeempiä aiheita ole ollutkaan mistä kirjoittaa. Tänään ajattelin kuitenkin päivitellä  ajatuksia ja kuulumisia.

Noh, elämässäni on tapahtunu suuri muutos. Tai ei se ole vain yhtäkkiä tapahtunut, vaan olen tehnyt tietoisesti ratkaisun muuttaa elämäni suunnan. Tämä asia tulee ehkä jossain vaiheessa vaikuttamaan blogini sisältöön, mutta katsotaan milloin, miten ja kuinka paljon. Valitettavasti en voi tässä vaiheessa kertoa tarkemmin mikä tuo muutos on, mutta ehdottomasti positiivisesta sellaisesta on kyse. Uskon vakaasti että tämä tulee vaikuttamaan paljon niin psyykkiseen kuin fyysiseenkin hyvinvointiini. Päätös on ollut vaikea, mutta pitkällä tähtäimellä oikea ratkaisu. Toivotaan, että pian pääsen kertomaan tarkemmin 🙂

Loppu- ja alkuvuoden vointini on vaihdellut paljon. Välillä on ollut todella raskasta, mutta olen pitänyt itseni liikkeessä ja taistellut pahaa oloani vastaan. Huomaan edelleen järjestäväni itselleni paljon tekemistä, jottei tarvitse niin paljon ajatella. Tavallaan pelkään että jos istun alas ja rauhoitun niin romahdan. Mutta tämä on vain vaihe. Tulee vielä parempi aika, kun jaksaa elämässä tämän kohdan yli. En nyt sanoisi, että olen masentunut. Ei, enemmänkin ahdistunut. Mutta joka tapauksessa se mikä toimii masennukseen, toimii myös nyt. Ei saa antaa periksi. Vaikka en haluaisi tehdä asioita, teen niitä silti. Mieli käskee hautautumaan peiton alle niin pitkäksi aikaa, että koittaa parempi päivä. Minä en kuitenkaan anna periksi. Minä teen kaikki ne asiat kuin hyvin voivanakin, koska jos jään sänkyyn makaamaan, en enää nouse.

Tässä kun pohdin vointiani, niin tuntuu että se on ollut jo lähemmäs vuoden hyvin vaihtelevaa. Kenties aina. Ajattelin, että olen blogi kirjoittamisen aikana edistynyt paljonkin itseni kanssa… mutta olenko sittenkään.. ehkä en niinkään mielialojen vaihteluissa, mutta kenties joissain asioissa olenkin.. täytyypä ihan lueskella noita vanhimpia tekstejä, sieltä ehkä saa oivalluksia muuttumisestani ihmisenä.. heiveröinen itsetuntoni on pyörinyt paljon mielessä, taidan kirjoittaa siitä seuraavalla kerralla 🙂

Lapsen pois antaminen, itsekkyyttä vai osoitus todellisesta rakkaudesta?

Kirjoitan nyt aiheesta, joka jonkun mielestä voi olla kauhea. Sellainen aihe, josta ei voi edes puhua. Aihe jonka pohtiminen tekee sinusta huonon vanhemman.

Aihe on oman lapsen pois antaminen. Puhuimme ystäväni kanssa asiasta pitkän aikaa tuossa aiemmin kun olin huono vointinen. (Voxralla ja Abiliflyllä minut taas pelastettiin ja voin jo melko hyvin). Joskus tilanne voi olla sellainen, että lapsen todella on parempi kasvaa jossain muualla kuin oman vanhemman/vanhempien kanssa. Joskus saattaa huomata ettei pysty olemaan hyvä vanhempi, huomata ettei kykene kasvattamaan lastaan.

Onko siis itsekästä antaa lapsi pois? Eikö vanhempi rakasta lastaan kun antaa lapsensa jonkun muun kasvatettavaksi?

Tästä me puhuimme ystäväni kanssa. Oman lapsen pois antaminen on kauhea tilanne kaikille. Yleensä lapsista pidetään loppuun asti kiinni vaikka kasvaisivatkin huonossa jopa vaarallisessa ympäristössä. Minä sanon että sellainen vanhempi, joka tiedostaa ettei voi antaa lapselle hyvää kotia, ei kykene kasvattamaan, on hirvittävän rohkea antaessaan lapsen pois. Ja teko on mitä epäitsekkäin. Niin vaikean päätöksen tehdessään ajattelee varmasti lapsen etua. Jos ei ajattelisi hän pitäisi lapsen vähintäänkin niin kauan että lapsi otetaan pakolla pois. Ja varmasti moni vanhemmista, jotka haluavat lapsensa toisten kasvatettavaksi, rakastaa lastaan. Rakastaa juuri niin paljon, että haluaa hänelle paremman elämän kun ei sitä itse pysty tarjoamaan. Tämä vanhempi tai vanhemmat, tulevat kärsimään päätöksestään loppu elämän, siitä huolimatta he suovat lapselleen onnellisen kodin jossain muualla.

Haluan nyt tähän loppuun painottaa etten aio antaa tytärtäni pois, en suunnittele mitään sellaista. Aihe vaan nousi mieleen voidessani huonosti. Minun mielestä ei vain pitäisi syyllistää ketään joka tällaisen hirveän päätöksen joutuu tekemään. Minä uskon heidän epäitsekkyyteen, rakkauteen lasta kohtaan ja he jotka luopuvat lapsestaan vapaaehtoisesti haluavat lapselleen turvata parhaan mahdollisen lapsuuden.

Masennus nostaa päätään

Taas on aika kulunut hirveällä vauhdilla ja olen luvannut kirjoittaa siitä ja tuosta.. Pitkän aikaa minulla on ollut tarkoitus kirjoittaa palanneesta ja vahvistuneesta itsetunnosta ja -luottamuksestani. Nyt on kuitenkin niin ettei edellä mainitusta ole tietoakaan, vaan masennus nostaa päätään. Taistelen kovasti sitä vastaan, vaikkakin alan olemaan heikoilla tässä ottelussa. Olen kyllästynyt elämääni. Tunnen etten halua tätä elämää mikä minulle on annettu. Ajatukseni ovat todella negatiivisia, oikeasti niin ikäviä, etten halua niitä tänne edes kirjoittaa. Tunnen hirvittävää syyllisyyttä kaiken aikaa ja vihaan itseäni. Haluaisin luovuttaa. Muistan joka hetki sen, että vaikka tästä taistelusta selviytyisin, uusi on edessä. Minä masennun kerta toisensa jälkeen. Siitä huolimatta en lakkaa yrittämästä. Teen kaiken sen mitä arkirutiineihin kuuluu, pidän kiinni siitä mitä on sovittu, vaikkei kiinnostaisi hevon v****a. Jos annan periksi, en enää nouse.

Suureksi onneksi elämääni on tullut ihminen jonka seura on tehnyt minulle hirvittävän hyvää. Tämä ystävyys antaa minulle enemmän kuin voisin toivoa. En voi olla uskomatta, etteikö kohtalolla olisi sormensa pelissä, antaessaan minulle tällaisen ystävän. Hän on ollut suuri tuki ja tärkeä kuuntelija vaikealla hetkellä. Olen myös hirvittävän kiittollinen muista ystävistä jotka tukevat ja kuuntelevat. Ja onneksi vanhempani auttavat käytännössä tyttäreni hoidossa.

Konkreettista apua saan myös psyk.hoitajaltani sekä psykiatrilta. Lääkäri soittaa tänään ja toivon hänen tekevän lääkemuutoksia, josko niistä olisi apua laskevaan mielialaani.

Anteeks rakkaat lukijat, kun kirjoittaminen on taas kestänyt ja tälläkin kertaa teksti on vain lyhytpäivitys voinnistani.. Nyt oma tietokoneeni kuitenkin toimii, niin uskon saavani useammin postauksia aikaiseksi 🙂

Edistystä tunteiden tuntemisen kanssa

Lueskelin aiempia tekstejäni ja jäin kiinni siihen missä kerroin negatiivisten tunteiden tuntemisesta sekä niiden tunnistamisesta. Pohdiskelin asiaa ja tajusin taas yhden uuden ja positiivisen asian, jonka olen saavuttanut eron myötä. Yhdessä tekstissä taisin vähän jo sivutakin asiaa.

Minä olen toden totta alkanut tunnistaa tunteitani. Tai ehkä tuo oli jo vähän liian positiivisesti ilmaistu. 😀
Olen siis oppinut näkemään mitkä tunteet kätkeytyvät ahdistukseni taakse. Kun havainnoin tunteitani kaikki tuntuu kyllä edelleen vain ahdistuksena, mutta kykenen nykyään menemään ahdistukseni taakse ja näkemään mikä asia aiheutti huonon olon ja mikä on se tunne josta seuraa ahdistus. Ehkäpä pystyn jonain päivänä fyysisestikin huomaamaan mikä on häpeän ja surun ero tunteena. 

Tuosta häpeästä jo kirjoitinkin kuinka pääsin siitä yhden asian suhteen eroon.
Eron myötä olen joutunut aikamoisen tunteiden myrskyn keskelle. Olen siis joutunut kohtamaan häpeän lisäksi mielin määrin muita tunteita. Aina helpotuksesta vihaan ja surusta häpeään. Mutta tietoisella tunteiden tutkimisella, ahdistuksen havainnoinnilla ja todellisuuden hyväksymisellä olen selvinnyt. Tämä elämäntilanne on siis pakottanut minut tunnistamaan ja kohtaamaan todelliset tunteeni. Ilman tätä uutta taitoa olisin varmasti todella huono vointinen.
Olen keskittynyt tietoisesti tunne-elämääni sulkematta sitä pois. Olen myös saanut huomata oman vahvuuteni, kestän paljon enemmän romahtamatta kuin mitä olen koskaan voinut kuvitella. Itsetuntoni on kovasti vahvistunut eromme myötä. On myös ihanaa huomata konkreettisesti, että olen edistynyt blogin pitämisen aikana.

Taas pyörii päässä pohdintoja paristakin aiheesta. Mutta nyt on niin kova kiire muuttopuuhastelujen parissa, etten ole ehtinyt kirjoittaa blogiin ajatuksiani. Mielessä on pyörinyt itsetunto sekä ne negatiiviset ajatukset. Näiden molempien saralla olen huomannut edistymistä 🙂 Yritän pian saada ajatukset luettavaan muotoon. Ihanaa alkanutta syksyä lukijat <3

Muiden elämä, parempi elämä

Niin kuin jo aiemmassa tekstissä mainitsin, olen hienosti päässyt yli erosta. Ja täytyy sanoa, että olen suorastaan ylpeä siitä miten hyvin olen omat ja tyttäreni asiat hoitanut. Ja kuinka vahvana olen pysynyt. Eron seurauksena minua on jäänyt vaivaamaan kuitenkin yksi asia;
Oman elämäni vertailu toisten elämiin.
Eron myötä olen tullut kateelliseksi niille, jotka elävät perheenä johon kuuluu molemmat vanhemmat. Mietin usein, että miksi minun täytyy hoitaa kaikki yksin? Miksi minulla ei ole ketään joka jakaisi kanssani huonojen päivien taakan ja huonot hetket. Miksi olen tässä niin yksin?
Ympärilläni on kuitenkin myös sellaisia ihmisiä, jotka ovat eronneet ja ovat siis ns. samassa tilanteessa. Mutta heillepä minä olen suorastaan katkera. Heidän lapsilla on isä, joka ottaa lapset säännöllisesti. Taas, minä olen yksin. Tyttären isä muuttaa toiselle paikkakunnalle, enkä ole varma osallistuuko hän koskaan tytön elämään niin paljon, että tyttö olisi hänellä säännöllisesti. Olen niin yksin.

Tällaista olen pyörittänyt päässäni jo monta kuukautta ja nyt on aika lopettaa. Minun on lakattava vertailemasta omaa elämää muiden elämiin. Ainahan jollain on huonommin…tai paremmin…
Kun katson elämääni ilman katkeruuden sumentamia laseja, huomaan että, minulla on paljon syytä kiitollisuuteen ja elämässäni on suuresti iloa ja onnea. Minulla on ihana tytär joka kasvaa päivä päivältä ja oppii uusia asioita. Tytön kasvuun liittyy kaksi asiaa; pitää nauttia tästä hetkestä, se ei kestä kauan ja mitä enemmän hän oppii sen vähemmän hän tarvitsee apuani. On kaksi ihmistä joille olen suunnattoman kiitollinen. Ilman heitä minä en jaksaisi. He ovat vanhempani. He hoitavat tyttöä usein ja minä saan omaa aikaa. Se on todella tärkeää, sillä ilman ajoittaisia iltoja ystävien kanssa, minä en jaksaisi pyörittää arkea.

Nyt täytyy ymmärtää, etten minä ole ikuisesti sidottuna pieneen lapseen yksin.  Sitä paitsi tuskin tulen olemaankaan loppu elämääni yksin. Tyttö kasvaa ja varmasti löydän elämääni vielä sen toisen puolikkaani. On aika nauttia tästä elämän vaiheesta sellaisena kuin se on. Olla onnellinen. Olla kiitollinen.

Uudet tuulet puhaltaa

Tässä ollaan oltu jo pitkän aikaa ilman tietokonetta. Tekstejä olen kuitenkin miettinyt ja kirjoittanutkin paljon. En ole saanut tilaisuutta siirtä tekstejä paperilta blogiin, mutta nyt päätin, että haluan kirjoitta..vaikka sitten epätoivoisesti puhelimella 😀 Kirjotusvirheitä saattaa siis olla normaalia enemmän.. 🙂 mutta asiaan.. 

Ensimmäisen tulee mieleen teksti minkä Tommy Hellstenin kirja innoitti minut kirjoittamaan. Teksti liittyi minun omaan ongelmakäyttäytymiseen eron jälkeen. Tai itse koen sen ongelmakäyttäytymiseksi, että minun on aina löydettävä heti uusi mies. Minä ilmeisesti pelkään yksinäisyyttä. Kirjoittaessani tulin siihen lopputulokseen etten etsimällä etsi ketään, vaan annan rakkauden tulla elämääni kun se on tullakseen. Toinen asia mistä olen kirjoittanut on se, ettei lasta kannata tehdä jos elämässä on suuria ongelmia, jotka vaativat muutoksen ennen lapsen tuloa. Pienen lapsen kanssa on sen verran raskasta, ettei siinä ole voimavaroja ratkoa isoja asioita. Jossain vaiheessa kirjoitin myös ”entä jos”-elämästäni. Silloin annoin hurjasti ajatuksia sille minkälaista elämäni olisi, jos ex-mieheni olisi vielä tässä. Totesin ettei ”entä jos”-elämälläni ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Hän ei olisi koskaan kyennyt tarjoamaan parempaa elämää..

Ajattelin ensin siirtää edellä kuvaamani tekstit kokonaisuudessaan tänne..mutta en halua, enkä jaksa.. Kirjoitukset liittyvät tavalla tai toisella exääni enkä minä enää ajattele häntä. Suon ajatuksia hänelle enää käytännön asioissa. Eikä minusta ole tarpeellista blogissakaan hänestä enää jauhaa. Tekstit vain eivät ole enää ajankohtaisia. Joku varmasti saattaa ihmetellä että miten voin päästä ”yli” alle 4 kuukaudessa..noh, minä luulen että olin jo kauan sitten valmistautunut eroon sekä työstänyt yksin jäämistä itseni kanssa. Nyt haluan vain antaa uusien tuulien puhaltaa. Se tulee varmasti näkymään blogissakin. Keskitytään taas matkaan jolle lähdettiin blogia aloittaessa. Matkaan kohti eheytymistä. Kenties ero oli yksi askel <3

Elämä hymyilee taas :)

Tervehdys lukijat.

Edelleenkään en pysty käyttämään tietokonettani, mutta ajattelin tässä puhelimella kirjoitella muutaman sanasen tästä hetkestä.

Eli voin hyvin. Elämä on alkanut kulkemaan omalla painollaan ja olen saanut huomata olevani onnellisempi kuin pitkään aikaan saadessani olla tyttären kanssa kahdestaan. Minun ei tarvitse huolehtia kuin itsestä ja tytöstä. Minun ei tarvitse olla varpaillaan. Minun ei tarvitse tuntea ettei minua rakasteta. Päin vastoin, huomaan kuinka ympärilläni olevat ihmiset todella välittävät ja mikä tärkeintä tyttäreni rakastaa minua. Selviytyminen ja jaksaminen on myös vahvistanut itsetuntoani. Ei se aina ole helppoa kantaa yksin vastuu 1 v. 7 kk. tytöstä. On aika voittaja olo ja on ihanaa saada ajatella että aika vahva mimmi oon. 😀 Olen alkanut luottamaan pärjäämiseeni.

On minulla tulevaisuudellekin suunnitelmia. Minulle haettiin ammatillista kuntoutusta, mutta kerron siitä enemmän kun tiedän toteutuuko kuntoutus ja jos toteutuu niin miten..

Tällainen päivitys, elämä hymyilee ja innolla elämässä eteen päin. Kirjoitan taas pidemmin kun pääsen käyttämään konetta 🙂