Kasvukipuja yhteisössä

Ajattelin tässä avata syvemmin matkastani päihdekuntoutuksessa. En halua, enkä edes tiedä saisinko, mainita paikan nimeä. Kyseessä kuitenkin on yhteisöhoito, joten puhun yhteisöstä.

Tulin yhteisöön lyötynä. Addiktioni oli nujertanut minut. Olin löytänyt henkilökohtaisen pohjani, syvemmälle en enää voinut vajota.. olinhan antanut lapseni pois. Olin peloissani, epätoivoinen ja voi kai puhua harhaisuudestakin. Erään sanoja lainatakseni; olin yhteisöön tullessa ”ihan sekaisin!”. En kunnolla edes muista ensimmäisiä viikkoja, mutta minulle on kerrottu, että ensi töikseni luettelin liudan psykiatrisia ongelmia, joista kärsin.
Olinhan minä huonossa hapessa. Muistan kuinka koin kaikkien vihaavan minua, haluavan minusta eroon ja juonivan minua vastaan. Räikein muistoni alusta on kun kuvittelin toisen asiakkaan kuvaavan minua yhteisön puhelimella ja lähettelevän sitten videokuvaa omille ystävilleen kertoen ”millainen idiootti meillä täällä on!”.

Harhaisuus helpotti hiljalleen yhteisön muuttuessa, mutta todellinen taistelu vasta alkoi. Aloin kärsiä sietämättömistä käyttöhaluista. Minulla oli kaiken aikaa voimakkaita ja todentuntuisia mielikuvia piikittämisestä, saatoin jopa tuntea pirin suonissani. Kamppailin kahden vaiheilla; käyttääkö vielä vai ei. Pelastukseni oli suurehko vastuutehtävä jonka sain hoidettavakseni. Toinen apu tapahtui omassa ajattelussa. Päätin luovuttaa. Lakkasin taistelemasta. Hyväksyin, että toipuvalla narkkarilla on käyttöhaluja, mutta se ei kuitenkaan tarkoita, että minun tarvitsisi enää käyttää. Halut ovat ajatuksia, niiden ei tarvitse johtaa toimintaan. Olen kyllä varma, että jos tyttäreni ei olisi ollut hoidossa kanssani, olisin lähtenyt vetämään. Olen kiitollinen, että sain kärsiä nuo sietämättömät himot turvallisessa ympäristössä. Se oli yksi elämäni vaikeimmista kamppailuista, mutta selvisin siitä ja nyt olen saanut olla ilman vetohaluja. Toki käyttöajatuksia on silloin tällöin edelleen, mutta en ole käynyt käyttääkö vai ei-taistelua pitkään aikaan. Vakaa aikomukseni on pysyä puhtaana. Pelko käyttämään joutumisesta on edelleen suuri, mutta se vain vahvistaa minussa halua olla nyt hyvä äiti lapselleni.
Käyttöhalu-taistelun jälkeen taistelin vielä syyllisyyden ja ulkopuolisuuden tunteen kanssa.

Syyllisyys on tunne, jonka kanssa taistelen edelleen. On kauheaa ajatella miten olin valmis jättämään lapseni. Ainoa onni on, että tulin ajoissa järkiini. Lasta ei ehditty sijoittaa sijaisperheeseen. Eräs sunnuntai pyörin kotona – krapulassa, laskuissa, totaalisen tuskissani. Tiesin etten voinut elää ilman lastani. Oli selviö, että ilman tyttö tapan itseni.. joko huumeilla tai nopeammin olisin riistänyt henkeni kerta heitolla. Järjettömässä syyllisyyden ja ikävän tuskassani päätin soittaa lastensuojeluun, että haluan lapseni kanssa hoitoon. Soitin seuraavana aamuna. Sain kuulla, että tytölle oli juuri löytynyt sijaiskoti, mutta onnekseni minun ehdotukseen tartuttiin ja alettiin järjestää hoitopaikkaa. Kaksi viikkoa olin hoidossa yksin. Elämäni pisimmät kaksi viikkoa. Kun sain tytön luokseni aloin ymmärtää kuinka suuresti häntä rakastankaan. Myöhemmin eräällä kotiharjoittelulla se tunne todella iski tajuntaan. Huomasin olevani onnellinen. Onnellinen siitä että on me, me kaksi. Juuri me, eikä muuta tarvita.
Minulla oli syntynyt suhde mieheen, joka oli toisessa hoitolaitoksessa. Kun hän päätti lähteä käyttämään oivalsin sen. Minä en tarvitse miestä. En tunnekuohuja, en pettymyksiä. Ainoa asia millä tässä maailmassa on merkitystä on lapseni.
Mutta syyllisyys, se kalvaa.
Toisaalta olen ajatellut, että suuren äidinrakkauden myötä, jonka olen saanut, on tullut syyllisyys. Toisaalta syyllisyys on antanut minulle kärsivällisyyttä. Haluan olla hyvä äiti.

Ulkopuolisuus on ikävä tunne. Se tunne valtasi minut uudelleen loppuvaiheessa hoitoa. Yhteisö muuttui muuttumistaan ”pitkän” hoitoni aikana. Kirjoitan sanan pitkä heittomerkeissä, koska koen hoitoni olleen vähintäänkin sen pituinen kuin tarvitsin. Ikävä kyllä hoidot ovat nykyään kovin lyhyitä, vain muutaman kuukauden mittaisia, joten minun hoidostani täytyy puhua pitkänä hoitona. Tarvitsin viidestä kuukaudesta jokaisen päivän, vaikkakin olin uloskirjautumassa jo kolme viikkoa ennen hoidon päättymistä ulkopuolisuuden tunteen vuoksi. Koin ettei yhteisö enää toiminut. Vastuutehtäviä ei hoidettu niin kuin piti ja näin epäkohtia joka puolella. Yhteisöön muodostui klikki, jonka ulkopuolelle koin jääväni. Silloinkin kun yhteisö ei mielestäni toiminut, sain oppia itsestäni. Olen edelleen epävarma. Pelkään, että minusta ei pidetä ja heti kun joku porukka viettää enemmän aikaa keskenään, ajattelen että minussa on jotain vikaa kun minua ei pyydetä mukaan.
Tällä kertaa kokemukseni ei musertanut minua, muistin että oli yhteisö johon kuuluin olennaisesti ja minusta pidettiin. Oivalsin, että uudessa yhteisössä olin suurimman osan ajasta pois ja monet eivät tunteneet minua juuri ollenkaan. Uloskirjautumis ajatukseni muuttui kun puhuin yhden toisen asiakkaan kanssa. Keskustellessa muistin, miten olin monille sanonut hoidon aikana, että ”pysy täällä, tuntu miltä tuntu!”. Oli aika toimia omien neuvojen mukaan. Olen kiitollinen, että hoidin hoidon kunnialla loppuun.

Nyt on hyvä olla kotona. Olen onnellinen. Olen kiitollinen. Ja olen helpottunut, ettei minun tarvitse enää käyttää.

Rehellinen vuodatus

Hei lukijat (mikäli niitä vielä tällä blogilla on). Olen pahoillani etten ole saanut kirjoitettua hoidon aikana. Hoito on ollut todella intensiivinen ja toipuessa blogi on jäänyt sivuun mielestä. Lupasin kirjoittaa täydellä rehellisyydellä seuraavan tekstin. Ja sen teen. Aluksi haluan kuitenkin sanoa etten aio muuttaa blogini ideaa, vaikkakin sisältö saattaa olla hieman toisenlaista. Huumeiden käytön myöntäminen ja addiktion kanssa taistelu ovat muuttaneet minua ja elämääni. Mutta käyn edelleen taistelua mielenterveysongelmien kanssa, jotka tosin ovat helpottaneet paljon päihteettömän elämäntavan ansiosta. Mutta rikkinäinen ihminen olen edelleen ja aion kertoa toipumisesta, edelleen yrittäen kasvaa ihmisenä.

No niin, asiaan. Aloitin päihteiden käytön 12 vuotiaana alkoholilla. Viinan kittaaminen oli heti ensimmäisen kokeilun jälkeen joka viikonloppuista, joskus molempina päivinä. Muistan ikuisesti sen hetken, kun isältä varastetusta koskenkorvasta humaltuneena tuijotin  säästöpankin kylttiä ja huusin: ”nyt mä oon kännissä!”. Vuosia ei seurannut kuin muutama,kun aloin polttaa pilveä. Se ei alkuunkaan ollut minun juttu. En pitänyt siitä olosta minkä sain, mutta pitihän sitä poltella, kun muutkin.. Sairastuttuani syöpään 14 vuotiaana, lopetin kaikkien päihteiden käytön, mutta hyvin pian parannuttuani aloin taas ryypätä, mutta huumeet saivat jäädä. Vielä parikymppisenä olin niin tyhmä, että päätin kokeilla amfetamiinia. Ja sehän kolahti ja kovaa. Rakastin manioita ja nyt sain huomata, että sellaisen olotilanhan saa ihan itse aikaan aineella. Piri oli rakkauteni ja koukutuin heti. Ehdin käyttää kaksi vuotta, kun vanhempani saivat tietää. Käyttäminen oli minun mielestä suorastaan ihanaa, mutta rakastin vanhempiani ja päätin lähteä kuntoutukseen 2011. Ilman minkäänlaista todellista motivaatiota lopettaa. Olin hoidossa kahdeksan kuukautta, mutta retkahdin jo hoidon aikana. Tutustuin laitoksessa tyttäreni isään ja kotiutuessamme päädyimme lähes suoraan ryyppykierteeseen. Ryyppäsimme kaikki rahamme ja pahimmillaan olimme nälissämme. Viimeisillä rahoilla ostettiin mieluummin kaljalaatikko kuin ruokaa. Huumeetkin palasivat kuvioihin nopeasti. Elämä oli hurjaa, viinaa, joskus huumeita, riitelyä ja väkivaltaisia tappeluita.
Tulin raskaaksi 2014. Päihteiden käyttö loppui kohdallani kuin seinään, eikä se oikeasti ollut edes vaikeaa. Mutta tytön synnyttyä ja kasvettua puoli vuotiaaksi, käyttö alkoi taas. Minun kohdalla se oli hyvin harvoin, mutta alkoholia kului aina kun tyttö oli hoidossa. Jossain vaiheessa käyttö lisääntyi lisääntymistään. Kunnes vuosi sitten aloin romahdella. Vajosin syvään käyttämisen pakko mielteeseen, vaikka en käyttänyt kuin silloin kun tyttö oli hoidossa. Kaiket päivät minä vain makasin sohvalla ja mieli oli kentällä. Tytön kanssa kommunikaatio oli usein vain huutamista minun osalta. Aloin kokea taas etten halua elämääni enkä lastani. Luulen, että olin psyykkisesti todella huonossa kunnossa.
Maaliskuussa jouduin sairaalaan suljetulle ja siellä vaadin että tytär pitää sijoittaa. Ja näin alettiin toimiakin. Ja minä olin vapaa vetämään mitä ikinä halusin, niin paljon kuin halusin. Mutta ei, ei se elämä ollutkaan kivaa, ei edes kohtuullista. Minä kärsin, suorastaan kiduin.. tuska tyttärestä oli niin suuri että en voinut olla kuin sekaisin lähes kaiken aikaa. Tulin vihdoin siihen pisteeseen, että halusin aluksi vastustamaani laitoshoitoon. Lastensuojelu oli tyytyväisiä ratkaisuuni ja niin pääsimme yhdessä lapseni kanssa hoitoon.

Tyttö oli onneksi vain kaksi kuukautta perhekeskuksessa. Tuska siitä on vieläkin suuri, mutta olen yrittänyt nähdä asian niin, että oli hyvä nähdä tämäkin vaihtoehto. Enää minun ei tarvitse miettiä että haluanko lapsestani eroon ja kentälle. En halua. Mikään elämässän ei koskaan ole ollut niin raastavaa kuin olla erossa lapsestani.

Päihteettömyydestään ei koskaan voi olla varma, pelkään kuollakseni että joudun vielä käyttämään. Mutta silti en tiedä mikä maailman mahti minut siihen vielä ajaisi.

Tämä vuodatus ei ehkä ole sitä mitä blogissani haen, mutta halusin kertoa lukijoille suunnilleen kuinka asiat menivät. Jatketaan ensi kerralla kasvusta jonka sain tehdä päihdekuntoutukseesa, kotiudun vajaan kahden viikon päästä 🙂

Kiitos kaikille, ketkä tätä vielä lukevat 🙂

Olen tehnyt elämäni vaikeimman, kipeimmän ja tuskaisimman päätöksen hiljattain. Kirjoitin asiasta jokin aika sitten, mutta uskottelin teille ja itselleni etten minä tälläistä harkitse. Olen kuitenkin miettinyt asiaa jo kauan. En edes tiedä kuinka kauan asia on ollut tiedostamatta mielessäni, mutta vuosi sitten aloin tiedostaa ajatuksen hetkittäin. Pelkkänä ajatuksena, ei todellisena eikä minulla ollut tarkoitustakaan toimia sen mukaan. Pikku hiljaa asia kuitenkin kasvoi sisälläni ja tuli todellisemmaksi ja todellisemmaksi. Aloin nähdä sen todellisena vaihtoehtona. Aloin ymmärtää ettei minulla todellisuudessa ole muuta vaihtoehtoa. Niin moni pitää minua itsekkäänä ja pahana ihmisenä. Olen kuullut kauheita asioita. Mutta minä tiedän että rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta maailmassa  ja teen hänen vuokseen mitä tahansa. Jopa tämän teen hänen hyvin voinnin vuoksi, vaikka tuntuu etten minä itse enää selviä tästä. Minulla ei yksin ole tarjota hänelle turvallista ja tasapainoista kotia. Minä suon hänelle onnellisen lapsuuden jossain muualla. Pitäkää vain minua itsekkäänä, mutta minä annoin tyttäreni pois.

Lyhyt pohdinta katkeruuden taake piiloutumisesta

Kuinka kauan olenkaan piiloutunut katkeruuteni taakse. Piiloutunut tehden vääriä ja tuhoisia valintoja elämässäni. Tuhoisia itselleni, mutta myös kaikille läheisilleni. Kaikille jotka minua rakastavat. Tekosyyni on ollut vaikea lapsuus, traumat ja kaltoinkohtelu. Olen tehnyt niin kuin on huvittanut, koska olen ”haavoittunut” sielu. ”Ei minulta voi enempää odottaa, kun lapsuuteni oli sellainen..” ”Ei ihme että olen tällainen, kun minua on vain satutettu ja hyväksikäytetty”.

Minä en voi elää loppu elämääni katkeruuteeni ripustautuen. Minun on otettava vastuu omasta elämästäni, omasta hyvinvoinnistani sekä onnellisuudestani. Ne valinnat joita teen, ei ole kenenkään toisen syytä. On totta että minua on kaltoinkohdeltu useammankin henkilön toimesta läpi elämäni, mutta ketäpä ei olisi!? Ei pidä laittaa pahaa kiertämään. Minä olen itse vastuussa omista teoistani, enkä voi syytellä kaltoinkohtelijoita. Enkä varsinkaan saa vahingoittaa läheisiäni ja rakkaitani, vain koska joku on joskus satuttanu minua. Vaikka satuttaja olisi joku rakkaistani.

Katkeruus, kosto ja itsesääli ovat kovin tuhoisia. Minä olen vihdoin herännyt, enkä enää aio takertua katkeruuteeni, hautoa kosto enkä vaipua itsesääliin. Minun on aika ottaa vastuu teoistani ja niiden seurauksista.

Itsetunnon viimeiset rippeet

Itsetunto. Siinä minulla suuremman luokan ongelma, joka saattaa olla monien muiden ongelmien takana.. ainakin osittain..
Minä en luotan itseeni, enkä arvosta itseäni alkuunkaan. Tämän hetkinen määritelmä itsestäni itselleni on; paska äiti, paska tytär, paska ystävä. Paska ihminen. Huono itsetuntoni on seurannut minua lapsesta asti. Kahdelta sukulaiselta olen kuullut että lapsena pyysin kaikkea anteeksi. Siis aivan kaikkea. Hoin myös ärsyyntymiseen saakka ”tykkääthän sä musta, oothan sä mun kaveri, rakastathan sä mua”. Tälläistä varmistelua kaipaan kai vieläkin. Tulen epävarmaksi jos esim. kumppani ei tarpeeksi usein kerro rakastavansa. Joskus käyttäydyn niinkin lapsellisesti että ongin kehuja. Tämä ei rajoitu vain kumppaniin vaan myös ystäviin, vanhempiin ym.
Olen aina halunnut miellyttää muita hyväksynnän toivossa. Täytän ikäviäkin toiveita, jotta tunnen itseni hyväksi. Pohjimmiltani olen hyvin kiltti ihminen, joka asettaa toisten tarpeet ja onnen omiensa edelle. Valitettavasti monet ihmiset ovat käyttäneet tätä kilttettyä hyväksi surutta. Aina siihen saakka että minä olen niin kuiviin imetty etten enää jaksa. Kunnes olen niin loppu että minun on pakko irottautua ko. ihmisestä. Kunnes jäljellä on vain itsetunnon rippeet.

Minun olisi kai aika alkaa käsittelemään itsetunto ongelmiani. Toivoisin kovasti löytäväni elämääni ihmisen, joka ei käyttäisi minua hyväksi, sanan missään muodossa. Jonkun joka tukisi itsetuntoni vahvistumista, eikä talloisi niitä sen viimeisiäkin rippeitä jalkoihinsa. Toki itsetunnon kanssa työskentely on täysin minun vastuulla, enkä odota että elämääni saapuu ihminen, joka korjaa kaiken. Ei, toivon vain että löytäisin jonkun joka arvostaa minua tälläisenä kuin olen ja tukisi minua kasvussani ehjäksi ihmiseksi. Työn teen minä.

Vaihteleva vointi ja muutosta elämään

Jaaha, kyllä on taas aika hurahtanut enkä edes muista milloin viimeksi panostin blogiin. Joulut ja uudet vuodet on juhlittu ja tietysti myös tyttäreni synttärit ja nyt mennään jo pitkällä tammikuuta. Anteeksi etten ole löytänyt aikaa kirjoittamiselle. Rehellisesti sanottuna; ei minulla mitään ihmeempiä aiheita ole ollutkaan mistä kirjoittaa. Tänään ajattelin kuitenkin päivitellä  ajatuksia ja kuulumisia.

Noh, elämässäni on tapahtunu suuri muutos. Tai ei se ole vain yhtäkkiä tapahtunut, vaan olen tehnyt tietoisesti ratkaisun muuttaa elämäni suunnan. Tämä asia tulee ehkä jossain vaiheessa vaikuttamaan blogini sisältöön, mutta katsotaan milloin, miten ja kuinka paljon. Valitettavasti en voi tässä vaiheessa kertoa tarkemmin mikä tuo muutos on, mutta ehdottomasti positiivisesta sellaisesta on kyse. Uskon vakaasti että tämä tulee vaikuttamaan paljon niin psyykkiseen kuin fyysiseenkin hyvinvointiini. Päätös on ollut vaikea, mutta pitkällä tähtäimellä oikea ratkaisu. Toivotaan, että pian pääsen kertomaan tarkemmin 🙂

Loppu- ja alkuvuoden vointini on vaihdellut paljon. Välillä on ollut todella raskasta, mutta olen pitänyt itseni liikkeessä ja taistellut pahaa oloani vastaan. Huomaan edelleen järjestäväni itselleni paljon tekemistä, jottei tarvitse niin paljon ajatella. Tavallaan pelkään että jos istun alas ja rauhoitun niin romahdan. Mutta tämä on vain vaihe. Tulee vielä parempi aika, kun jaksaa elämässä tämän kohdan yli. En nyt sanoisi, että olen masentunut. Ei, enemmänkin ahdistunut. Mutta joka tapauksessa se mikä toimii masennukseen, toimii myös nyt. Ei saa antaa periksi. Vaikka en haluaisi tehdä asioita, teen niitä silti. Mieli käskee hautautumaan peiton alle niin pitkäksi aikaa, että koittaa parempi päivä. Minä en kuitenkaan anna periksi. Minä teen kaikki ne asiat kuin hyvin voivanakin, koska jos jään sänkyyn makaamaan, en enää nouse.

Tässä kun pohdin vointiani, niin tuntuu että se on ollut jo lähemmäs vuoden hyvin vaihtelevaa. Kenties aina. Ajattelin, että olen blogi kirjoittamisen aikana edistynyt paljonkin itseni kanssa… mutta olenko sittenkään.. ehkä en niinkään mielialojen vaihteluissa, mutta kenties joissain asioissa olenkin.. täytyypä ihan lueskella noita vanhimpia tekstejä, sieltä ehkä saa oivalluksia muuttumisestani ihmisenä.. heiveröinen itsetuntoni on pyörinyt paljon mielessä, taidan kirjoittaa siitä seuraavalla kerralla 🙂

Lapsen pois antaminen, itsekkyyttä vai osoitus todellisesta rakkaudesta?

Kirjoitan nyt aiheesta, joka jonkun mielestä voi olla kauhea. Sellainen aihe, josta ei voi edes puhua. Aihe jonka pohtiminen tekee sinusta huonon vanhemman.

Aihe on oman lapsen pois antaminen. Puhuimme ystäväni kanssa asiasta pitkän aikaa tuossa aiemmin kun olin huono vointinen. (Voxralla ja Abiliflyllä minut taas pelastettiin ja voin jo melko hyvin). Joskus tilanne voi olla sellainen, että lapsen todella on parempi kasvaa jossain muualla kuin oman vanhemman/vanhempien kanssa. Joskus saattaa huomata ettei pysty olemaan hyvä vanhempi, huomata ettei kykene kasvattamaan lastaan.

Onko siis itsekästä antaa lapsi pois? Eikö vanhempi rakasta lastaan kun antaa lapsensa jonkun muun kasvatettavaksi?

Tästä me puhuimme ystäväni kanssa. Oman lapsen pois antaminen on kauhea tilanne kaikille. Yleensä lapsista pidetään loppuun asti kiinni vaikka kasvaisivatkin huonossa jopa vaarallisessa ympäristössä. Minä sanon että sellainen vanhempi, joka tiedostaa ettei voi antaa lapselle hyvää kotia, ei kykene kasvattamaan, on hirvittävän rohkea antaessaan lapsen pois. Ja teko on mitä epäitsekkäin. Niin vaikean päätöksen tehdessään ajattelee varmasti lapsen etua. Jos ei ajattelisi hän pitäisi lapsen vähintäänkin niin kauan että lapsi otetaan pakolla pois. Ja varmasti moni vanhemmista, jotka haluavat lapsensa toisten kasvatettavaksi, rakastaa lastaan. Rakastaa juuri niin paljon, että haluaa hänelle paremman elämän kun ei sitä itse pysty tarjoamaan. Tämä vanhempi tai vanhemmat, tulevat kärsimään päätöksestään loppu elämän, siitä huolimatta he suovat lapselleen onnellisen kodin jossain muualla.

Haluan nyt tähän loppuun painottaa etten aio antaa tytärtäni pois, en suunnittele mitään sellaista. Aihe vaan nousi mieleen voidessani huonosti. Minun mielestä ei vain pitäisi syyllistää ketään joka tällaisen hirveän päätöksen joutuu tekemään. Minä uskon heidän epäitsekkyyteen, rakkauteen lasta kohtaan ja he jotka luopuvat lapsestaan vapaaehtoisesti haluavat lapselleen turvata parhaan mahdollisen lapsuuden.

Masennus nostaa päätään

Taas on aika kulunut hirveällä vauhdilla ja olen luvannut kirjoittaa siitä ja tuosta.. Pitkän aikaa minulla on ollut tarkoitus kirjoittaa palanneesta ja vahvistuneesta itsetunnosta ja -luottamuksestani. Nyt on kuitenkin niin ettei edellä mainitusta ole tietoakaan, vaan masennus nostaa päätään. Taistelen kovasti sitä vastaan, vaikkakin alan olemaan heikoilla tässä ottelussa. Olen kyllästynyt elämääni. Tunnen etten halua tätä elämää mikä minulle on annettu. Ajatukseni ovat todella negatiivisia, oikeasti niin ikäviä, etten halua niitä tänne edes kirjoittaa. Tunnen hirvittävää syyllisyyttä kaiken aikaa ja vihaan itseäni. Haluaisin luovuttaa. Muistan joka hetki sen, että vaikka tästä taistelusta selviytyisin, uusi on edessä. Minä masennun kerta toisensa jälkeen. Siitä huolimatta en lakkaa yrittämästä. Teen kaiken sen mitä arkirutiineihin kuuluu, pidän kiinni siitä mitä on sovittu, vaikkei kiinnostaisi hevon v****a. Jos annan periksi, en enää nouse.

Suureksi onneksi elämääni on tullut ihminen jonka seura on tehnyt minulle hirvittävän hyvää. Tämä ystävyys antaa minulle enemmän kuin voisin toivoa. En voi olla uskomatta, etteikö kohtalolla olisi sormensa pelissä, antaessaan minulle tällaisen ystävän. Hän on ollut suuri tuki ja tärkeä kuuntelija vaikealla hetkellä. Olen myös hirvittävän kiittollinen muista ystävistä jotka tukevat ja kuuntelevat. Ja onneksi vanhempani auttavat käytännössä tyttäreni hoidossa.

Konkreettista apua saan myös psyk.hoitajaltani sekä psykiatrilta. Lääkäri soittaa tänään ja toivon hänen tekevän lääkemuutoksia, josko niistä olisi apua laskevaan mielialaani.

Anteeks rakkaat lukijat, kun kirjoittaminen on taas kestänyt ja tälläkin kertaa teksti on vain lyhytpäivitys voinnistani.. Nyt oma tietokoneeni kuitenkin toimii, niin uskon saavani useammin postauksia aikaiseksi 🙂

Edistystä tunteiden tuntemisen kanssa

Lueskelin aiempia tekstejäni ja jäin kiinni siihen missä kerroin negatiivisten tunteiden tuntemisesta sekä niiden tunnistamisesta. Pohdiskelin asiaa ja tajusin taas yhden uuden ja positiivisen asian, jonka olen saavuttanut eron myötä. Yhdessä tekstissä taisin vähän jo sivutakin asiaa.

Minä olen toden totta alkanut tunnistaa tunteitani. Tai ehkä tuo oli jo vähän liian positiivisesti ilmaistu. 😀
Olen siis oppinut näkemään mitkä tunteet kätkeytyvät ahdistukseni taakse. Kun havainnoin tunteitani kaikki tuntuu kyllä edelleen vain ahdistuksena, mutta kykenen nykyään menemään ahdistukseni taakse ja näkemään mikä asia aiheutti huonon olon ja mikä on se tunne josta seuraa ahdistus. Ehkäpä pystyn jonain päivänä fyysisestikin huomaamaan mikä on häpeän ja surun ero tunteena. 

Tuosta häpeästä jo kirjoitinkin kuinka pääsin siitä yhden asian suhteen eroon.
Eron myötä olen joutunut aikamoisen tunteiden myrskyn keskelle. Olen siis joutunut kohtamaan häpeän lisäksi mielin määrin muita tunteita. Aina helpotuksesta vihaan ja surusta häpeään. Mutta tietoisella tunteiden tutkimisella, ahdistuksen havainnoinnilla ja todellisuuden hyväksymisellä olen selvinnyt. Tämä elämäntilanne on siis pakottanut minut tunnistamaan ja kohtaamaan todelliset tunteeni. Ilman tätä uutta taitoa olisin varmasti todella huono vointinen.
Olen keskittynyt tietoisesti tunne-elämääni sulkematta sitä pois. Olen myös saanut huomata oman vahvuuteni, kestän paljon enemmän romahtamatta kuin mitä olen koskaan voinut kuvitella. Itsetuntoni on kovasti vahvistunut eromme myötä. On myös ihanaa huomata konkreettisesti, että olen edistynyt blogin pitämisen aikana.