Sairauden ja itsensä hyväksyminen

Kirjoittelen puhelimella, koska nyt ei ole mahdollisuutta käyttää konetta. Anteeksi siis kirjoitusvirheet.

Puhtaaksi ja raittiiksi tulemisen jälkeen elämä on ollut raskasta. Olen keväällä ollut kaksi vuotta puhtaana ja suurimman osan aikaa olen sairastanut psyykkisesti. Edellisen vuoden aikana olin sairaalassa kolme kertaa. Psykoottinen masenuus, mania ja masennus. Viime kesänä hoito venyi kuuden viikon mittaiseksi. Elämä on ollut vaikeampaa kuin koskaan käyttäessäni. Olen pohtinut tähän syytä. Aloitin päihteiden käytön nuorena juuri siksi että se helpotti pahaa oloa. Koukutuin myöhemmin amfetamiiniin koska se poisti sen kirotun tuskan. Ja nyt olen joutunut kohtaamaan sairauteni juuri sellaisena kuin se on, ilman mitään helpotusta. Ilman omia lääkkeitä ja aineita. Se on ollut raastavaa. Psykiatri sanoi sairauteni olevani vaikea oireinen ja vaikea hoitoinen. Sen olen todella joutunut kohtamaan ja tuntuu kuin olisin vasta sairastunut. Sairaudenkuvani on muuttunut enkä meinaa kestää sitä. Tässä hetkessä joudun opettelemaan sairauden hyväksymistä uudelleen.

Yksi asia on kuitenkin muuttunut parempaan suuntaan. Kun olen hyvävointinen, en kanna sitä suurta syyllisyyttä lapseeni liittyen. Oivalsin, että ajatus: ”olen huono äiti!” ei johda mihinkään. Olenkin alkanut enemmän kiinnittää huomiota siihen kuinka voin tehdä asiat paremmin. Ja ei se aina onnistu, mutta minä olen inhimillinen ja hyvä äiti juuri sellaisena kuin olen. Rukoilen kärsivällisyyttä ja vastauksena sain yhdestä elokuvasta ettei Jumala anna kärsivällisyyttä vaan tilaisuuksia olla kärsivällinen. Minä otin tästä kopin ja teen oman osuuteni käyttämällä tilasuudet hyväkseni.