Itselleen anteeksi antaminen

Minun pitäisi ihan todella oppia antamaan itse itselleni anteeksi. Painin kovan syyllisyyden kanssa. Taistelen niin menneiden asioiden, kuin tässäkin hetkessä tapahtuvien juttujen kanssa. Haen alituiseen anteeksiantoa, hyväksyntää ja positiivista vahvistusta joltakin ulkopuoliselta. Useimmiten se ihminen on äitini, mutta myös minua hoitavat tahot ja ystäväni joutuvat oloni helpottajiksi. Viime aikoina olen purkanut tuntojani menneistä eräälle ystävälleni joka on myös selättänyt päihdeongelman. Hän on ollut huomattavasti minua kauemmin puhtaana ja häneen on ollut helppo turvautua kun olen tunnustanut menneisyyteni haamuja hänelle. Haamuja, joita en ole paljastanut kenellekkään muulle. Hoitavien tahojen kanssa puhun alituiseen syyllisyydestäni, ihan niin paljon että jo itseäkin kyllästyttää. Äitini saa päivittäin kuulla syyllisyyden tunnoistani, jotka heräävät kun hermostun lapselleni, huudan tai olen kärttyinen syystä tai toisesta. Tällainen hyväksynnän hakeminen jollain tavalla kyllä helpottaa oloa. Auttaa suuresti kun joku ulkopuolinen sanoo, etten ole tehnyt mitään väärää, kaikki vanhemmat hermostuu joskus ja ettei minun kannata velloa menneissä. Haluaisin kuitenkin hieman luottaa itseeni enkä olla niin riippuvainen muiden anteeksiannosta. Totuus on kuitenkin se, että kukaan muu ei tuomitse minua niin kuin minä itse. Yksikään toinen ihminen ei ole niin ankara kuin minä olen itselleni.

Ajoittain minä kyllä luulen että kaikki muutkin tuomitsevat minut. Perjantaina päiväkodin opettaja pyysi, että perheohjaajamme osallistuisi tyttäreni vasu-keskusteluun. Minulla meni niin tunteeseen, että melkein koko vapaailta oli pilalla. Koin loukkauksena, ettei minun mielipidettä asiaan kysytty. Koin, että olen erikoisäiti, joka tarvitsee huolettavansa keskusteluun jonkun virallisen tahon mukaan. Koin ettei minuun luoteta ja niin edelleen, ja niin edelleen…
Minua suorastaan alkoi v*****aa.. Ajattelin, ettei minun ikinä olisi pitänyt pyytää päiväkodin väkeä verkostopalaveriini ja kertoa myös heille päihdeongelmastani. No jaa, en ole vieläkään päässyt ihan asian yli.. en osaa suhtautua niin, että päiväkotikin tahtoo vain meidän parasta. Meinasin mennä linjoja pitkin kun äitini totesi, että viime vuosina Suomessa on tapahtunut niin paljon kauheuksia, että ne haluaa olla tarkkoja.. v***u me ei olla mitään erikoistapauksia, ajattelin.
Mutta jätän tämän asian purkamisen tähän, koska en ole päässyt asian yläpuolelle eikä minulla ole siitä mitään rakentavaa sanottavaa..

Muiden mielipiteillä ja ajatuksilla on minulle aivan liikaa merkitystä. En osaa olla välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. En osaa itse antaa itselleni anteeksi ja tarvitsen siihenkin, pienissä ja suurissa asioissa, muiden hyväksynnän. En osaa tehdä päätöksiä itse vaan tarvitsen useinmiten äitini vahvistusta. Minun on tultava itsenäisemmäksi, vahvisuttava ja opittava luottamaan itseeni. Ensimmäisen askeleen koen edelleen olevan se, että kykenen itse antamaan itselleni anteeksi. En tiedä miten. En tiedä mistä aloittaa. Mutta kirjoitan aiheesta vielä. Tässäkin; päivä kerrallaan.