Ajattelin tässä avata syvemmin matkastani päihdekuntoutuksessa. En halua, enkä edes tiedä saisinko, mainita paikan nimeä. Kyseessä kuitenkin on yhteisöhoito, joten puhun yhteisöstä.
Tulin yhteisöön lyötynä. Addiktioni oli nujertanut minut. Olin löytänyt henkilökohtaisen pohjani, syvemmälle en enää voinut vajota.. olinhan antanut lapseni pois. Olin peloissani, epätoivoinen ja voi kai puhua harhaisuudestakin. Erään sanoja lainatakseni; olin yhteisöön tullessa ”ihan sekaisin!”. En kunnolla edes muista ensimmäisiä viikkoja, mutta minulle on kerrottu, että ensi töikseni luettelin liudan psykiatrisia ongelmia, joista kärsin.
Olinhan minä huonossa hapessa. Muistan kuinka koin kaikkien vihaavan minua, haluavan minusta eroon ja juonivan minua vastaan. Räikein muistoni alusta on kun kuvittelin toisen asiakkaan kuvaavan minua yhteisön puhelimella ja lähettelevän sitten videokuvaa omille ystävilleen kertoen ”millainen idiootti meillä täällä on!”.
Harhaisuus helpotti hiljalleen yhteisön muuttuessa, mutta todellinen taistelu vasta alkoi. Aloin kärsiä sietämättömistä käyttöhaluista. Minulla oli kaiken aikaa voimakkaita ja todentuntuisia mielikuvia piikittämisestä, saatoin jopa tuntea pirin suonissani. Kamppailin kahden vaiheilla; käyttääkö vielä vai ei. Pelastukseni oli suurehko vastuutehtävä jonka sain hoidettavakseni. Toinen apu tapahtui omassa ajattelussa. Päätin luovuttaa. Lakkasin taistelemasta. Hyväksyin, että toipuvalla narkkarilla on käyttöhaluja, mutta se ei kuitenkaan tarkoita, että minun tarvitsisi enää käyttää. Halut ovat ajatuksia, niiden ei tarvitse johtaa toimintaan. Olen kyllä varma, että jos tyttäreni ei olisi ollut hoidossa kanssani, olisin lähtenyt vetämään. Olen kiitollinen, että sain kärsiä nuo sietämättömät himot turvallisessa ympäristössä. Se oli yksi elämäni vaikeimmista kamppailuista, mutta selvisin siitä ja nyt olen saanut olla ilman vetohaluja. Toki käyttöajatuksia on silloin tällöin edelleen, mutta en ole käynyt käyttääkö vai ei-taistelua pitkään aikaan. Vakaa aikomukseni on pysyä puhtaana. Pelko käyttämään joutumisesta on edelleen suuri, mutta se vain vahvistaa minussa halua olla nyt hyvä äiti lapselleni.
Käyttöhalu-taistelun jälkeen taistelin vielä syyllisyyden ja ulkopuolisuuden tunteen kanssa.
Syyllisyys on tunne, jonka kanssa taistelen edelleen. On kauheaa ajatella miten olin valmis jättämään lapseni. Ainoa onni on, että tulin ajoissa järkiini. Lasta ei ehditty sijoittaa sijaisperheeseen. Eräs sunnuntai pyörin kotona – krapulassa, laskuissa, totaalisen tuskissani. Tiesin etten voinut elää ilman lastani. Oli selviö, että ilman tyttö tapan itseni.. joko huumeilla tai nopeammin olisin riistänyt henkeni kerta heitolla. Järjettömässä syyllisyyden ja ikävän tuskassani päätin soittaa lastensuojeluun, että haluan lapseni kanssa hoitoon. Soitin seuraavana aamuna. Sain kuulla, että tytölle oli juuri löytynyt sijaiskoti, mutta onnekseni minun ehdotukseen tartuttiin ja alettiin järjestää hoitopaikkaa. Kaksi viikkoa olin hoidossa yksin. Elämäni pisimmät kaksi viikkoa. Kun sain tytön luokseni aloin ymmärtää kuinka suuresti häntä rakastankaan. Myöhemmin eräällä kotiharjoittelulla se tunne todella iski tajuntaan. Huomasin olevani onnellinen. Onnellinen siitä että on me, me kaksi. Juuri me, eikä muuta tarvita.
Minulla oli syntynyt suhde mieheen, joka oli toisessa hoitolaitoksessa. Kun hän päätti lähteä käyttämään oivalsin sen. Minä en tarvitse miestä. En tunnekuohuja, en pettymyksiä. Ainoa asia millä tässä maailmassa on merkitystä on lapseni.
Mutta syyllisyys, se kalvaa.
Toisaalta olen ajatellut, että suuren äidinrakkauden myötä, jonka olen saanut, on tullut syyllisyys. Toisaalta syyllisyys on antanut minulle kärsivällisyyttä. Haluan olla hyvä äiti.
Ulkopuolisuus on ikävä tunne. Se tunne valtasi minut uudelleen loppuvaiheessa hoitoa. Yhteisö muuttui muuttumistaan ”pitkän” hoitoni aikana. Kirjoitan sanan pitkä heittomerkeissä, koska koen hoitoni olleen vähintäänkin sen pituinen kuin tarvitsin. Ikävä kyllä hoidot ovat nykyään kovin lyhyitä, vain muutaman kuukauden mittaisia, joten minun hoidostani täytyy puhua pitkänä hoitona. Tarvitsin viidestä kuukaudesta jokaisen päivän, vaikkakin olin uloskirjautumassa jo kolme viikkoa ennen hoidon päättymistä ulkopuolisuuden tunteen vuoksi. Koin ettei yhteisö enää toiminut. Vastuutehtäviä ei hoidettu niin kuin piti ja näin epäkohtia joka puolella. Yhteisöön muodostui klikki, jonka ulkopuolelle koin jääväni. Silloinkin kun yhteisö ei mielestäni toiminut, sain oppia itsestäni. Olen edelleen epävarma. Pelkään, että minusta ei pidetä ja heti kun joku porukka viettää enemmän aikaa keskenään, ajattelen että minussa on jotain vikaa kun minua ei pyydetä mukaan.
Tällä kertaa kokemukseni ei musertanut minua, muistin että oli yhteisö johon kuuluin olennaisesti ja minusta pidettiin. Oivalsin, että uudessa yhteisössä olin suurimman osan ajasta pois ja monet eivät tunteneet minua juuri ollenkaan. Uloskirjautumis ajatukseni muuttui kun puhuin yhden toisen asiakkaan kanssa. Keskustellessa muistin, miten olin monille sanonut hoidon aikana, että ”pysy täällä, tuntu miltä tuntu!”. Oli aika toimia omien neuvojen mukaan. Olen kiitollinen, että hoidin hoidon kunnialla loppuun.
Nyt on hyvä olla kotona. Olen onnellinen. Olen kiitollinen. Ja olen helpottunut, ettei minun tarvitse enää käyttää.