Taas on aika kulunut hirveällä vauhdilla ja olen luvannut kirjoittaa siitä ja tuosta.. Pitkän aikaa minulla on ollut tarkoitus kirjoittaa palanneesta ja vahvistuneesta itsetunnosta ja -luottamuksestani. Nyt on kuitenkin niin ettei edellä mainitusta ole tietoakaan, vaan masennus nostaa päätään. Taistelen kovasti sitä vastaan, vaikkakin alan olemaan heikoilla tässä ottelussa. Olen kyllästynyt elämääni. Tunnen etten halua tätä elämää mikä minulle on annettu. Ajatukseni ovat todella negatiivisia, oikeasti niin ikäviä, etten halua niitä tänne edes kirjoittaa. Tunnen hirvittävää syyllisyyttä kaiken aikaa ja vihaan itseäni. Haluaisin luovuttaa. Muistan joka hetki sen, että vaikka tästä taistelusta selviytyisin, uusi on edessä. Minä masennun kerta toisensa jälkeen. Siitä huolimatta en lakkaa yrittämästä. Teen kaiken sen mitä arkirutiineihin kuuluu, pidän kiinni siitä mitä on sovittu, vaikkei kiinnostaisi hevon v****a. Jos annan periksi, en enää nouse.
Suureksi onneksi elämääni on tullut ihminen jonka seura on tehnyt minulle hirvittävän hyvää. Tämä ystävyys antaa minulle enemmän kuin voisin toivoa. En voi olla uskomatta, etteikö kohtalolla olisi sormensa pelissä, antaessaan minulle tällaisen ystävän. Hän on ollut suuri tuki ja tärkeä kuuntelija vaikealla hetkellä. Olen myös hirvittävän kiittollinen muista ystävistä jotka tukevat ja kuuntelevat. Ja onneksi vanhempani auttavat käytännössä tyttäreni hoidossa.
Konkreettista apua saan myös psyk.hoitajaltani sekä psykiatrilta. Lääkäri soittaa tänään ja toivon hänen tekevän lääkemuutoksia, josko niistä olisi apua laskevaan mielialaani.
Anteeks rakkaat lukijat, kun kirjoittaminen on taas kestänyt ja tälläkin kertaa teksti on vain lyhytpäivitys voinnistani.. Nyt oma tietokoneeni kuitenkin toimii, niin uskon saavani useammin postauksia aikaiseksi 🙂