Lapsen pois antaminen, itsekkyyttä vai osoitus todellisesta rakkaudesta?

Kirjoitan nyt aiheesta, joka jonkun mielestä voi olla kauhea. Sellainen aihe, josta ei voi edes puhua. Aihe jonka pohtiminen tekee sinusta huonon vanhemman.

Aihe on oman lapsen pois antaminen. Puhuimme ystäväni kanssa asiasta pitkän aikaa tuossa aiemmin kun olin huono vointinen. (Voxralla ja Abiliflyllä minut taas pelastettiin ja voin jo melko hyvin). Joskus tilanne voi olla sellainen, että lapsen todella on parempi kasvaa jossain muualla kuin oman vanhemman/vanhempien kanssa. Joskus saattaa huomata ettei pysty olemaan hyvä vanhempi, huomata ettei kykene kasvattamaan lastaan.

Onko siis itsekästä antaa lapsi pois? Eikö vanhempi rakasta lastaan kun antaa lapsensa jonkun muun kasvatettavaksi?

Tästä me puhuimme ystäväni kanssa. Oman lapsen pois antaminen on kauhea tilanne kaikille. Yleensä lapsista pidetään loppuun asti kiinni vaikka kasvaisivatkin huonossa jopa vaarallisessa ympäristössä. Minä sanon että sellainen vanhempi, joka tiedostaa ettei voi antaa lapselle hyvää kotia, ei kykene kasvattamaan, on hirvittävän rohkea antaessaan lapsen pois. Ja teko on mitä epäitsekkäin. Niin vaikean päätöksen tehdessään ajattelee varmasti lapsen etua. Jos ei ajattelisi hän pitäisi lapsen vähintäänkin niin kauan että lapsi otetaan pakolla pois. Ja varmasti moni vanhemmista, jotka haluavat lapsensa toisten kasvatettavaksi, rakastaa lastaan. Rakastaa juuri niin paljon, että haluaa hänelle paremman elämän kun ei sitä itse pysty tarjoamaan. Tämä vanhempi tai vanhemmat, tulevat kärsimään päätöksestään loppu elämän, siitä huolimatta he suovat lapselleen onnellisen kodin jossain muualla.

Haluan nyt tähän loppuun painottaa etten aio antaa tytärtäni pois, en suunnittele mitään sellaista. Aihe vaan nousi mieleen voidessani huonosti. Minun mielestä ei vain pitäisi syyllistää ketään joka tällaisen hirveän päätöksen joutuu tekemään. Minä uskon heidän epäitsekkyyteen, rakkauteen lasta kohtaan ja he jotka luopuvat lapsestaan vapaaehtoisesti haluavat lapselleen turvata parhaan mahdollisen lapsuuden.

Masennus nostaa päätään

Taas on aika kulunut hirveällä vauhdilla ja olen luvannut kirjoittaa siitä ja tuosta.. Pitkän aikaa minulla on ollut tarkoitus kirjoittaa palanneesta ja vahvistuneesta itsetunnosta ja -luottamuksestani. Nyt on kuitenkin niin ettei edellä mainitusta ole tietoakaan, vaan masennus nostaa päätään. Taistelen kovasti sitä vastaan, vaikkakin alan olemaan heikoilla tässä ottelussa. Olen kyllästynyt elämääni. Tunnen etten halua tätä elämää mikä minulle on annettu. Ajatukseni ovat todella negatiivisia, oikeasti niin ikäviä, etten halua niitä tänne edes kirjoittaa. Tunnen hirvittävää syyllisyyttä kaiken aikaa ja vihaan itseäni. Haluaisin luovuttaa. Muistan joka hetki sen, että vaikka tästä taistelusta selviytyisin, uusi on edessä. Minä masennun kerta toisensa jälkeen. Siitä huolimatta en lakkaa yrittämästä. Teen kaiken sen mitä arkirutiineihin kuuluu, pidän kiinni siitä mitä on sovittu, vaikkei kiinnostaisi hevon v****a. Jos annan periksi, en enää nouse.

Suureksi onneksi elämääni on tullut ihminen jonka seura on tehnyt minulle hirvittävän hyvää. Tämä ystävyys antaa minulle enemmän kuin voisin toivoa. En voi olla uskomatta, etteikö kohtalolla olisi sormensa pelissä, antaessaan minulle tällaisen ystävän. Hän on ollut suuri tuki ja tärkeä kuuntelija vaikealla hetkellä. Olen myös hirvittävän kiittollinen muista ystävistä jotka tukevat ja kuuntelevat. Ja onneksi vanhempani auttavat käytännössä tyttäreni hoidossa.

Konkreettista apua saan myös psyk.hoitajaltani sekä psykiatrilta. Lääkäri soittaa tänään ja toivon hänen tekevän lääkemuutoksia, josko niistä olisi apua laskevaan mielialaani.

Anteeks rakkaat lukijat, kun kirjoittaminen on taas kestänyt ja tälläkin kertaa teksti on vain lyhytpäivitys voinnistani.. Nyt oma tietokoneeni kuitenkin toimii, niin uskon saavani useammin postauksia aikaiseksi 🙂