Kukaan ei enää vie uskoani elämään

Elämäni romahti. Tulevaisuuteni valui tyhjiin. Unelmani murskattiin ja suunnitelmani tehtiin tyhjiksi. Mutta minä en aio romahtaa elämäni mukana. Nyt on raskasta, mutta uskon että tulevaisuudella on minulle vielä paljon annettavaa. Aion toipua tästä surusta ja luoda uudet unelmat. Tänään minä voin tehdä sellaisia suunnitelmia, jotka voin toteuttaa. Sellaisia ettei kukaan voi ottaa niitä minulta pois.

Pää pystyssä, vahvana ja itsenäisenä

Taas on elämä ongelmia täynnä. Vaikeita, vakavia ja todella voimia vieviä asioita. Aiemmin olisin musertunut, romahtanut kaiken pahan alle. Elämän haluni olisi kadonnut ja olisin joutunut syvän masennuksen syövereihin. Aiemmin mieleni on tällaisissa tilanteissa pirstoutunut niin pahasti, että voi jo puhua psykoosista. Aiemmin en olisi enää halunnut elää, en edes tyttäreni takia. Niin kauhealta kuin tämä kuulostaakin, sanon sen rehellisesti; viime kesänä laahustin niin mustassa todellisuudessa, että toivoin jonkun ottavan lapseni minulta pois, jotta voisin rauhassa kuolla.

Tänään minä seison jalat tukevasti maassa, vahvana ja täynnä taistelutahtoa. Minä en aio luovuttaa. Minä aion selviytyä. Enkä vain sitä, elämässäni sekä asenteessani tulee tapahtumaan sellaisia muutoksia, jotka vievät minua kohti tasapainoa, rauhaa ja ehkäpä onneakin. Minä olen päättänyt olla itsenäinen, minä en ole enää riippuvainen kenestäkään.

Sanoin tänään DKT:ssa, että epävakaus on mielestäni kovin paljon samanlaista kuin teininä oleminen. Ailahtelevuutta, räiskyviä tunteita ja minun kohdalla riippuvuutta ainakin yhdestä ihmisestä. Tänään minä päätin kasvaa aikuiseksi. DKT:an myötä olenkin jo kasvanut paljon, mutta minun on opittava selviytymään tässä elämässä itse. Matkaa on varmasti vielä edessä kohti tätä tavoitetta, mutta asenteeni on oikea. 

Aloin ajatella näitä asioita, sillä olen saanut huomata että läheisen voi menettää milloin vain. Jos silloin olen täysin tukeutunut häneen, minulle kävisi niin kuin viime kesänä. Olisin suljetulla ja tyttö lastenkodissa. Olen myös oppinut ettei kehenkään voi sokeasti luottaa, ei vaikka se olis kaikkein rakkain ja turvallisin ihminen. Silloinkin on hyvä pystyä seisomaan omilla jaloilla.

Olen myös päättänyt lopettaa yritykset hallita toista, toisen tekemisia ja päätöksiä. Ei, ketään muuta en voi hallita kuin itseäni. Ja sitä miten annan itseäni kohdella. Vain minä voin hallita päätöstä siitä, kenet poistan elämästäni ja kenet annan elämääni kuulua. Ja itse olen vastuussa siitä, annanko jonkun kerta toisensa jälkeen satuttaa minua. Jos otan sen vastaan uudestaan, uudestaan ja uudestaan, on turha itkeä. Itsehän olen sen valinnut.

Saatta olla, että annan vielä rakkaudelleni mahdollisuuden tietyillä ehdoilla. Saattaa olla, että petyn. Saattaa olla, että taas sattuu. Mutta silloin tiedän, itsepähän päätökseni tein. Elämääni aioin joka tapauksessa jatkaa pää pystyssä, vahvana ja itsenäisenä…kävi miten kävi…