Sairauden taakse piiloutuminen

Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat psyykkisesti sairaita. Heitä on tälläkin hetkellä ympärilläni ja joidenkin kanssa olen tekemisissä jatkuvasti. Ymmärrän hyvin, että moniin sairauksiin kuuluu erilaisia oireita ja niitä on vaikea hallita. Silti, olen kiinnittänyt huomiota siihen kuinka ihmiset piiloutuvat sairautensa taakse. Mielestäni on väärin, että ihmiset käyttäytyvät miten mielii vedoten siihen, että heillä on sairaus, heillä on oikeus käyttäytyä näin. Se on väärin. Minä ymmärrän, että siinä vaiheessa kun ei vielä ymmärrä olevansa sairas, oireet ja tunteet voi viedä mennessään, niin, ettei ymmärrä käyttäytyvänsä väärin. Mutta siinä vaiheessa, kun saa diagnoosin, sairaudesta kerrotaan potilaalle ja sairautta aletaan hoitaa, pitäisi minusta jokaisen ottaa vastuu omasta käytöksestään. En puhu nyt vaikeaista psykoottisista oireista vaan ehkä vähän lievemmistä ongelmista. Minua vain suuresti ärsyttää ihmiset jotka takertuvat sairauteensa niin ettei edes yritä toipua. Ainoa apu mitä otetaan vastaan, on se mikä helpottaa omaa oloa, mutta kun kyse on käyttäytymisestä toisia kohtaan, vedotaan ”minä olen sairas, siksi käyttäydyn näin.” Isolla PISTE. Ei anteeksi pyyntöä, ei mitään yritystäkään yrittää enemmän ja toimia paremmin.

Itse olen tiedostanut, että esim. maniassa kaikki ihmiset alkavat ärsyttää minua, tunnen olevani muiden yläpuolella ja kaikki muut ovat idiootteja. Helppoahan tähän olisi lähteä mukaan ja toimia tunteen ehdottamalla tavalla. Voisin alkaa ylimieliseksi, vihaiseksi ja vittumaiseksi. Koska tiedostan ongelman ja tiedän mihin tunteen mukaan lähteminen vie, toimin toisin. Muistutan itseäni, ettei vika ole muissa vaan minun pään sisällä. Näin pystyn toimimaan rakentavammin ja ”terveemmin”. Toinen tällainen asia on epävakauteen liittyvä eli valtavien tunteiden vallassa riehuminen, paikkojen hajottaminen ja itsensä vahingoittaminen. Olen tiedostanut, että tämä on raju ja pahemman luokan ongelma. Parisuhteessa kanssani on helvetillistä olla jos joutuu koko ajan pelkäämään mitä sanoo ja mitä ei sekä itsensä vahingoittaminen on kaikin tavoin väärin sitä toista kohtaan, joka joutuu pahimmassa tapauksessa soittamaan ambulanssin ja sen jälkeen aina pelkäämään mitä tapahtuu, jos tunne nousee minussa liian voimakkaaksi. Tällainen on kohtuutonta puolisolle. Niinpä minä olen pyrkinyt opettelemaan tunnesäätely taitoja ja ahdingonsieto taitoja DKT:ssa oikein ahkerasti. Ja ilokseni voin kertoa, että edellä mainittu käyttäytyminen on jäänyt huomattavasti vähäisemmäksi.

Toki ymmärrän ettei kaikkea voi mitenkään heti ja koko ajan hallita. Ei kukaan pysty täydellisyyteen. Mutta voi yrittää parhaansa. Ja kun mokaa ja kohtelee toista kaltoin täytyy pystyä ottamaan vastuu ja kaiketi myös korjaamaan tilanne, ainakin pyytämällä anteeksi käytöstään. Minäkin olen joutunut jokaikisen sairaalajaksoni jälkeen pyytämään puolisoltani anteeksi, vaikka käytökseni onkin ollut sairauden aiheuttamaa.

Jätän syylliset menneisyyteen

Jaaha, taas yksi (onneksi lyhyt) sairaalajakso takana. Pitkään jatkunut varuillaan olo ja ahdistava ylivireys sai minut romahtamaan täysin. Olin osastolla diagnoosilla kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea psykoottinen masennusjakso. Kärsin masennuksesta ja puhun ylivireydestä. En tarkoita ylivireydellä maanista oloa, enkä missään tapauksessa hyvää oloa. Olin äärimmilleen ahdistunut, peloissani ja valppaana. Olin varuillani joka hetki, jotta huomaan varmasti kaikki mahdolliset merkit, siitä että miehellä on toinen/mies jättää minut. Iltaisin sitten äänet täyttivät pääni. Äänet ilmaantuivat aina, kun yritin rentoutua. Ne keskustelivat ikään kuin ajatuksieni edessä, silloin kun omat ajatukset olivat takaosassa päätä. Kun siirsin huomioni etuosaan ja yritin kuunnella,äänet lakkasivat puhumasta. En koskaan saanut selvää mitä ne sanoivat.

Olen itse ollut todella tyytyväinen tämän hetkiseen lääkitykseeni. Ja olen erittäin iloinen, että psykiatrini kuunteli minua ja tehosti tämän hetkistä lääkitystä eikä lähdetty testailemaan TAAS jotain uutta, mikä ei sitten ehkä sopisikaan minulle. Olen totaalisen kyllästynyt lääkekokeiluihin, olen ollut lääkekoekaniini jo monta vuotta. Päädyimme siis seuraavaan ratkaisuun; Masennuslääke Voxran annos tuplattiin samoin neurolepti Zyprexa. Eräästä syystä otin parina päivänä vähemmän Zyprexaa, kuin mitä oli määrätty, sillä seurauksella että harhaluuloni alkoivat taas nostaa päätään. Tilanne korjaantui kun palasin määrättyyn annokseen. Näillä lääkemuutoksilla vointini kohentui todella nopeasti, harhat lähtivät enkä enää halunnut kuolla. Ja edelleen, olen tyytyväinen lääkitykseeni varsinkin kun osastonlääkäri laittoi vielä Temestan tarvittavaksi. Eli tällä osa alueella kaikki on loistavasti.

Osastolla olo herätti minussa taas kaikenlaisia ajatuksia. Mietin sairauttani, oireitani, diagnoosejani ja ennen kaikkea syitä sairastumiselleni. Olen voimakkaasti ollut sitä mieltä, että monilta osin sairastamiseni on traumaperäistä. Olen ollut tätä mieltä jo kauan ja moni lääkäri, psykologi ja hoitaja tukee tätä mielipidettä. Suurimman syyllisen olen tehnyt henkilöstä, joka saa minut edelleen käytöksellään, puheillaan ja toimillaan voimaan huonosti. Olen hänelle myös todella TODELLA katkera todella TODELLA vanhoista asioista. Voi olla että vihani ja katkeruuteni on saanut jo epärealistiset mittasuhteet. Ja minun täytyy muistaa ja sanon sen nyt teillekin lukijani, että hän on myös ihminen joka auttaa perhettäni monin tavoin ja hän on ihminen joka on tyttärelleni tärkeä. Kovin on siis ristiriitaista. Palataanpas alkuperäiseen asiaan 😀 Aloin siis etsiä syitä harhaluuloisuudelleni ja minä siis syytän henkilöä x ja osittain geenejä ja ehkä vielä osittain oma persoonallisuuttani. Henkilö x taas kieltää koskaan tehneensä mitään traumatisoivaa ja uskoo että ongelmani johtuu huumevuosistani. Voi kuulkaa minkälaisen selvityksen tähän voisin tehdä siitä ettei ongelmani ole huumeiden aiheuttamia, sairastuin jo paljon aiemmin ja kuinka olen tästä puhunut lääkärin kanssa jne. En kuitenkaan lähde siihen, koska minulla ei ole tarkoitus todistella mitään, vaan kirjoittaa oivalluksesta jonka tein. Tajusin, ettei ole mitään syytä etsiä syyllistä sairaudelleni. Se mitä lapsen/nuorena tapahtui ei tapahdu enää, eikä myöskään omat sekoiluni nuorena aikuisena. Ymmräsin, että tällä hetkellä millään syillä ei ole väliä vaan sillä, että minä ja läheiseni hyväksymme sairauteni. Kun hyväksymme sen, että olen sairas, eikä tämä sairaalajakso välttämättä ollut viimeinen, meidän täytyy katsoa tulevaisuuteen. Minulle valkeni että kaikista tärkeintä minulle on se että sairaus pysyisi hallinnassa ja että saan olla hyvä äiti tyttärelleni sekä hyvä vaimo miehelleni. Syyttely ei auta ketään tässä pisteessä. Toki käsittelen traumani, joskus luotettavan ihmisen kanssa, mutta jätän traumat siihen hetkeen elämästäni. Tällä hetkellä jätän syylliset ja syyt sinne minne ne kuuluu; menneisyyteen. Nyt halua toipua ja päästä taas jaloilleni. Nyt haluan elää tässä hetkessä.