Minä olen valpas ja varuillani, minä pelkään…mitä vielä tapahtuukaan.

Taas tauko kirjoittamisessa. Anteeksi lukijani. En ole pahalta ololtani pystynyt kirjoittamaan, ainakaan mitään positiivisuudella, jolla olen luvannut kirjoittaa. Tänään päätin saada tekstin aikaiseksi tämän hetkisestä elämästäni. Anteeksi taas, en kirjoita positiivisuuden kautta. Minä en jaksa hymyillä, iloita enkä olla onnellinen. Olen väsynyt, olen peloissani, olen ahdistunut enkä enää halua elää elämääni. Ei, en suunnittele itsemurhaa, mutta en jaksa elääkkään. Minä sinnittelen. Jo kuukausia olen ollut varuillani, varpaillani. Olen ollut ahdistunut ja hieman epäluuloinen. Viime viikkoina olen alkanut vahtimaan öisinkin sitä mitä tapahtuu. Hetkellisen helpotuksen sain kun mieheni lähti hetkeksi hoitoon omien ongelmiensa takia. Olin onnellinen ettei minun tarvinnut olla enää huolissaan hänestä. Helpotusta kesti päivän, ehkä kaksi. Epäluuloisuuteni alkoi syventyä. Ajatukseni ovat muuttuneet epärealistisiksi. Joku kutsui sitä harhaluuloiseksi. Hoitaja puhui psykoottisista läpilyönneistä. Ja me mieheni kanssa psykoottisesta masennuksesta. Ajatteluni pyörii miehessäni. Olen varma, että hän pettää, että hän lähtee, että hän vie minulta tyttäreni. Kaikki mitä hän sanoo, ei sano tai tekee vahvistaa minulle luulojeni olevan totta. Rakennan päässäni pitkiä ajatusketjuja, siitä kuinka pieni, merkityksetön asia, vahvistaa luulojeni olevan totta. Esimerkiksi mieheni pyysi omaa pankkikorttiaan itselleen (siellä ei ole rahaa). Minä päädyin siihen lopputulokseen että miehelläni on hoitopaikassaan suhde toiseen potilaaseen, jonka kanssa hän aikoo karata heti kun sosiaalitoimi maksaa meidän toimeentulotuen. Tämä esimerkki on yksi sadoista, joita kehittelen päässäni.

Pakko-oireet puolestaan myös vahvistavat sen että jotain pahaa tapahtuu. Toiminnot ovat samanlaisia kuin aina, mutta jos toiminto ei onnistu, se on selvä merkki, että elämäni romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Hui kauhea, sitä ahdistuksen määrää mitä epäonnistuneet toiminnot aiheuttaa.

Olen päivät sellaisessa ylivireystilassa. Ahdistunut, varuillani ja valppaana huomaamaan kaikki merkit. Iltaisin kun yritän rentoutua alan kuulla ääniä pään sisällä. Äänet tulevat pään etuosaan, kun taas ajatukset ovat takaosassa. Heti jos lakkaan ajattelemasta ja yritän kuunnella ääniä, ne lakkaa puhumasta. En siis tiedä mitä ne sanoo, joskus kuulen äitini äänen. Ajoittain äänet puhuvat ajatuksiani.

Hetkittäin tiedän olevani sairas. Toisella hetkellä harhani tuntuvat niin todelta, ettei mikään saa minua uskomaan että olen väärässä. Ja vaikka ajatukset kohdistuvat pääasiassa mieheeni, ajatuksia syntyy kaikkia kohtaan kenen kanssa olen tekemisissä.

Nyt minä en löydä positiivisuuttani, olen väsynyt, peloissani, hädissäni, äääääärimmilleen ahdistunut. Haluaisin luovuttaa, mutta onneksi en voi. Voi kuinka toivon olevani väärässä ja mitään pahaa ei tapahtuisi, minä en jaksa yksin.