DKT ymmärtää epävakautta

Olen miettinyt tätä Dialektista käyttäytymisterapiaa (DKT). Muistan vuosia sitten kun kävin sitä ensi kertaa ajattelin, ettei tällaiset uudet taidot voi mitenkään toimia. Mietin, että miten ne muka auttaisi pahaan oloon, ahdistukseen ja muihin ongelmiin. Mitä hyötyä on mindfulness-harjoituksista tai muista ahdingonsietokeinoista ja niin edelleen.. Kuitenkin olen nyt käydessäni terapiaa uudestaan huomannut, että monia taitoja on jäänyt takaraivoon. En ole sitä ennen ymmärtänyt, mutten käyttäydy enää niin ”epävakaasti”. Uskon täysin sen johtuvan niistä taidoista, jotka (ehkä tiedostamattani) omaksuin ensimmäisessä terapiassa. Nyt alkaneen terapian edetessä, on todella ihanaa huomata, että on paljon taitoja joita käytän automaattisesti ja sitäkin enemmän kaikenlaista kypsää käyttäytymistä jonka hallitsen sujuvasti. Ja näiden asioiden myötä epävakaus on hellittämässä otettaan.

Tämän terapian alkaessa ensimmäinen ajatus joka DKT:aa kohtaan heräsi oli, että miksi kaikesta syytetään minua. Tuntui epäreilulta, että minun pitää muuttaa käytöstäni ja ajatuksiani sekä selvitä erilaisilla taidoilla niissäkin tilanteissa joissa minua kohdellaan väärin. Siis miksi MINUN pitää toimia toisin, vaikkei syy ole minussa. Edellinen tekstini hipoi juuri tätä asiaa, jonka jokin aika sitten oivalsin. Ymmärsin, että voidakseni paremmin, minulla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin etsiä helpotusta itsestäni. Minähän en voi toista ihmistä muuttaa. En voi vaikuttaa siihen miten toinen ihminen ajattelee, tuntee ja käyttäytyy. Ja vielä vähemmän voin vaikuttaa niihin asioihin jotka ovat jo kauan sitten tapahtuneet. Kun tunnen ahdistusta esimerkiksi traumoistani ja elän tapahtumia kerta toisensa jälkeen uudelleen, en voi palata meneisyyteen ja muuttaa vahingoittaneiden ihmisten toimia. Jos silloin haluan helpotusta ahdistukseeni, minun on pakko kohdata omat ajattelumallini ja etsiä keinoja selviytyä itsestäni. Tämä on vain yksi esimerkki. Mutta, DKT antaa minulle näitä keinoja. DKT antaa keinoja selviytyä ylipäänsä elämästä hieman paremmin. Koenkin, että tämä terapia on minulle henkilökohtaisesti tällä hetkellä juuri se apu mitä tarvitsen, jotta voin voida edes hitusen paremmin ja elää ”taidokkaammin”.

Oivalsin myös viime ryhmätapaamisen jälkeen, että DKT todella ymmärtää epävakautta. Kävimme läpi äärimmäisestä ahdingosta selviytymisen keinoja. Aloitimme ihan sillä, miten aivot tällaisissa tilanteissa toimii. Mikä on nopea ensiapu ”hätä”-tilanteessa. Miten saa rauhoituttua sen verran, että kykenee ajattelemaan ja sen myötä ottamaan käyttöön oppimiaan taitoja. Terve ja normaali ihminen tarvitsee tällaisia taitoja todennäköisesti harvemmin. Joku ehkä ajattelee, että tuollaisia taitojahan tarvii vasta äärimmäisessä tilanteessa esim. kun sairastuu itse vakavasti tai läheinen kuolee. Mutta tässäpä se tuleekin, epävakaat ja miksei muutkin herkemmät ihmiset tarvitsevat tällaisia taitoja jo ”pienemmässäkin” ahdingossa, pieni murhe voi jollekkin todella olla äärimmäinen ahdinko. Hmmm…ehkäpä en voi puhua kuitenkaan muiden puolesta, mutta omalla kohdallani ja varsinkin muutamia vuosia sitten, kun epävakaus vielä voimakkaasti ohjaili elämääni, minä olisin tarvinnut näitä taitoja päivittäin. Minulla oli niin ylitsepursuavat ja suuret tunteet, että pienempikin asia sai minut suunniltani. Pieni riita poikaystävän kanssa ajoi minut hajottamaan astioita, itkemään ja vahingoittamaan itseäni. Saatoin käydä myös toisten kimppuun, kun olin sietämättömien tunteiden vallassa.
Olen siis sitä mieltä, että epävakailla kertakaikkiaan tunteet ovat niin sietämättömän suuria, että he tarvitsevat ahdingonsietokeinoja todella usein verrattuna terveempiin verrokkeihinsa. Tässä siis tulee se, että DKT todella osaa huomioda terveen ja epävakaan tunne-elämän eroja. Itsekin nykyään harvoin tarvitsen edellä mainitsemiani taitoja ja olin aluksi hieman turhautunutkin, että miksi tällaisista nyt puhutaan. Nyt kun kuitenkin ymmärsin kuinka paljon enemmän joku muu voi tarvitakkaan apua selviytymiseen, tuomitsevat ajatukset hiljenivät päässäni. Minä muistin kuinka vaikeaa minun oli vuosikymmenen alussa selvityä tunteideni kanssa.

Jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan

Mielessäni on viime aikoina pyörinyt sellainen asia kuin, että jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Sanontakin sanoo, että jokainen on oman onnensa seppä. Kovin usein kuulee ihmisten sanovan, että ”olen onneton koska kumppanini….”, ”olen onneton koska vanhempani…”, ” olen onneton koska ystäväni..”. Syitä on myös huono ja vähäpalkkainen työ, laskut ja ulosottomies. Kuitenkin ajattelisin, että jokainen voi tehdä elämästään juuri niin onnellisen kuin haluaa. Lähes kaikkiin näihin syihin voi vaikuttaa. Voi etsiä uuden työpaikan, ottaa etäisyyttä ihmisiin, jotka tekevät onnettomiksi tai hankkiutua todella vaikeista ihmissuhteista kokonaan eroon. Ja, jos ei pysty tekemään muutoksia elämäänsä, on asia myös asennekysymys. Jos asennoituu olemaan onneton, on sitä taatusti. Tietenkään en missään nimessä sano, että oman elämän onnelliseksi tekeminen olisi helppoa. Se voi vaatia kirpaisevia muutoksia ja toisaalta muutokset saattavat olla jostain luopumista ja näin ollen aiheuttaa myös surua.

En tietenkään pidä onnettomia ihmisiä ”huonoina”. Olen usein itsekin onneton ihminen. Niin kuin olen jo aiemmin maininnut, minä saan ajatuksillani itseni hyvinkin onnettomaksi. Tästä tämä onnellisuus/onnettomuus-kysymys nousikin mieleeni. Aloin ajatella kuinka usein itsekin syyttelen muita onnettomasta elämästäni. Vaikka kyse on kohdallani täysin omasta ajattelusta ja asenteesta.

Tässä onkin syytä kirjoittaa siitä, kuinka ONNELLINEN oikeasti olen. Minulla on rakastava, välittävä, ymmärtävinen ja ennen muuta samanhenkinen mies. Olemme menossa muutaman viikon päästä naimisiin. Olen kuntoutustuella, joten taloudellinen tilanteeni ei ole hyvä, mutta perus toimeentulo on turvattu ja saan olla kotona tyttäreni kanssa ja keskittyä rauhassa terapiaan, meillä on iso ja lähes tulkoon unelmien asunto ja mikä tärkeintä minulla on valloittavan ihana ja rakas tytär. Perhe, koti, ystävät, toimeentuloon riittävä talous…Siinä on minun onnellinen elämäni.

Ja kun taas vajoan ajatuksissani siihen, että olen niin sairas, minusta ei ole mihinkään, se ja tuo ihminen aiheuttaa ahdistusta jne. luen edellisen tekstin ja muistan, että minulla on kaikki mitä onneen tarvitaan. Ja mikäli onnettomuus iskee, muistan kääntää huomioni ensin tuomitseviin ja ahdistaviin ajatuksiin sekä asenteeseen.

Tällainen lyhyt pohdinta tähän väliin. Toivon, että niin minulla kuin sinullakin on joku syy olla onnellinen <3

Pahoista ajatuksista irti päästäminen

Olen ikäni kärsinyt ”ikävistä” ajatuksista. Saan itselleni todella ahdistuneen ja vaikean olon ajatuksillani. Ajattelen usein kuinka minua on kohdeltu kaltoin, loukattu ja mitä väärää minulle on tehty. Jään jumiin vanhoihin tapahtumiin, jotka ovat tapahtuneet aikoja sitten ja joista olisi jo pitänyt päästä yli. Mieleni lietsoo usein vihaa myös itseäni kohtaan, kuinka tyhmä, ruma ja lihava olen…kuinka olen nolannut itseni..kuinka kukaan ei voi minua rakastaa.
Näihin ahdistaviin ajatuksiin liittyy myös pakonomaisuutta, joudun syvälle ajatuksieni syövereihin, enkä pääse pois. En pysty lopettamaan kurjia mielikuvia ja pahojen muistojen muistelemista.

DKT:ssä ohjeistetaan havannoimaan ajatuksia tuomitsematta. Siihen olenkin ryhtynyt. Jo kuukausia olen ikävän asian ajattelemisen yhteydessä yrittänyt kuvailla ajatusta. ”Nyt sinulla on kurja ajatus, se ei ole totta..” tai ”nyt muistelen pahaa tapahtumaa, se on inhottava, ahdistusta herättävä ajatus, mutta se ei tapahdu uudestaan!”. Kuvailtuani ja lohdutettuani itseäni olen yrittänyt työntää ajatuksen vain pois. Se ei toimi. Mikään edellä mainitusta ei toimi. Ahdistus jää ja kieltämäni ajatus pyrkii aina vain uudestaan tietoisuuteeni. Alku viikosta minä kuitenkin keksin keinon, joka ainakin osittain ja välillä toimii. Ehkä harjoittelun myötä se alkaa toimia useammin ja aina vain paremmin.

DKT:ssa ohjeistetaan myös tekemään sitä mikä toimii. Olenkin päättänyt lopettaa havannoinnin ja ajatusten kieltämisen, koska ajatuksen analysointi saa minut vain entistä enemmän jumiin. Huomasin, että voin vain huomioida ajatukseni. Ja kun huomaan että ahdistava mielikuva tai muisto valtaa mieleni, päästän siitä heti irti. Annan myös tunteille tilaa, mutta en takerru ahdistukseeni, vaan annan senkin vain mennä. Kun esim. ikävä muisto valtaa mieleni; huomaan ajatuksen ja sanon: ”ai, ajattelet vanhaa tapahtumaa taas.” En annan muistolle mitään muuta ajatusta, huomioin sen, lopetan ajattelemisen ja keskityn siihen mitä olin tekemässä. Mikäli minua on jo ehtinyt alkaa ahdistamaan, annan senkin vain olla, touhuan omiani ja pian huomaan…tai oikeastaan huomaamattani..en enää ole jumissa vanhoissa vaan keskitynkin tähän hetkeen.

Ei tämäkään vielä ihan aina toimi, joskus ehdin upota niin syvälle pahoihin asioihin ja pahoihin oloihin, etten pääse sieltä pois. Mutta, yhä useammin minun ei sinne tarvitse enää mennä. Tämä saattaa kuulostaa helpolta ja yksinkertaiselta. Oikeastaan monelle varmaan tällainen taito on itsestään selvää, mutta ei minulle. Olen vuosia, oikeastaan koko elämäni, kärsinyt tällaisesta ahdistuksesta ja myös siitä epätodellisesta olosta mihin ahdistus usein johtaa. Tämä keino on kuitenkin, sanalla sanoen, helppo kun sen oppii. Minä jotenkin vain oivalsin, miten minun täytyy ajatuksiini suhtautua. Kyllähän sitä on jo vuosia toitotettu, ettei ajatukset ole tosiasioita, mutta nyt tiedän mitä tämä tarkoittaa käytännössä. Ajatukset ovat VAIN ajatuksia, mieleni tuottaa ne. Vaikka ajattelen olevani ruma, se ei tarkoita, että kaikki pitävät minua rumana tai että todella olisin sitä. Minä tajusin myös, ettei minun tarvitse ajatella turhia ikäviä asioita mitenkään loppuun, vaan ne voi katkaista heti kun tiedostaa ajattelevansa turhuuksia.

Nyt löytyi kyllä sellainen taito, että tätä voin ajan myötä varmasti hyödyntää muuhunkin. Mietin jo miten ehkä jonain päivänä voin päästää irti pakko-oireistani tällaisen ajattelun avulla.. mutta, asia kerrallaan.. Toivottavasti tästä oivalluksestani olisi myös jollekkin toiselle apua 🙂

Uusivuosi on alkanut ja arki koittanut

Hei vaan taas lukijani ja ihanaa vuoden alkua kaikille. Itselleni loppu vuosi, vuoden vaihde ja alku vuosi on ollut kaiken kaikkiaan ihana. Stressaava, mutta ihana. Hetkeen keskittyminen ja asia kerrallaan toimiminen hermoilematta ei onnistunut ihan niin kuin olisin halunnut, mutta onneksi minulla on aikaa harjoitella. Juhlia ja järjestelyitä riitti loppu vuodelle ja välillä koristeltiin kakkua itku silmässä, ettei mistään muka tule mitään. Kuitenkin kaikki meni loppujen lopuksi hyvin, myös pelkäämäni joulu. Jouluaattona olin kovin ahdistunut, ehkä peloistani johtuen, mutta mitään ikävää ei sattunut ja mistään ikävästä ei puhuttu. Uutenavuotena riitti taas syytä ilotulituksille, kun juhlimme tyttäremme syntymäpäivää. Loppiaisena saimme mieheni kanssa ”omaa-aikaa”, kun tyttö yökyläili mummin ja papan luona. Nyt on pyhät vietetty ja on ollut aika palata normaali arkeen.

Eilen se paluu arkeen sitten alkoi DKT-ryhmä tapaamisella. Ryhmään mennessä vointini oli jokseenkin huono. Olin väsynyt, ahdistunut ja dissosioin. Matkalla ryhmään käytiin jo paniikin puolella. Päässäni jumitin ajatuksessa, etten mene tapaamiseen. Ajattelin, että sieltähän voi olla 4 kertaa pois, ennen kuin lentää ryhmästä.  Minä kuitenkin työnsin väkivalloin jumiutuneen ajatuksen pois, otin Opamoxin ja marssin terapiaan. Olin paikalla hyvissä ajoin ennen alkua ja ehdin vielä muistuttaa itseäni, että olen luvannut panostaa tähän täysillä, vaikkei se aina tunnukkaan hyvältä! Niinpä minä kuuntelin, mahdollisuuksien mukaan keskittyneesti, koko 1 tunnin ja 45 minuuttia. Osallistuin myös keskusteluun, vaikka se, huonosta voinnista johtuen, tuntui pelottavalta. Menin myös pyytämään kannuun lisää maitoa, vaikka käteni tärisivät kuin haavan lehdet ja tiesin maidon läikkyvän lattioille. Olin ylpeä itsestäni, kun ohjaaja vain totesi, että: ”nyt sinun täytyy vain sietää käsiesi tärinä.” ja minä tyttö siedin.

Puhuimme eilen tunne mielestä, järki mielestä ja viisaasta mielestä. Kotitehtäväksi saimme taulukon johon kirjata joka päivä tilanteita joissa käyttää edellä mainittuja. Huomaan jo kahden päivän jälkeen että aikaisemmista DKT:sta on jotain jäänyt käteen, sillä monessa tilanteessa osaan jo automaattisesti ajatella viisaasti, en lähde liika tunteiden mukaan, mutten ryhdy myöskään pelkästään loogiseksi ja ”järkeväksi” kaikissa asioissa. Myönnän kyllä, että monissa tilanteissa tunne mieli voittaa järjen, mutta tarkoitan, että monissa arjen tilanteissa osaan toimia viisaasti, kuunnellen molempia puolia itsestäni.

On DKT:sta jäänyt paljon muutakin mieleen ja ”takaraivoon”, mutta kirjoittelen niistä silloin kun ne ovat ”ajankohtaisia” ja tulevat esille arjessa. Kirjoittelen myös DKT:sta ja tietenkin kaikenlaisesta kehityksestä ja oivalluksista mitä matkan varella sattuu tulemaan. Tässä nyt vuoden alkuun tällainen lyhyt postaus, kirjotelen taas.

Ps. On ollut huimaa nähdä kävijälaskurin lukua, joka on (minun mielestä) noussut hurjasti parissa kuukaudessa. Tiedostan toki, että siellä on varmasti myös ”vahingossa” sivulle eksyneitä, mutta olen kovin iloinen ihan vain muutamasta tai vaikka yhdestäkin lukijasta, joka palaa blogiini. Suuri kiitos siis kaikille lukijoille edellisen vuoden lopusta ja toivotaan, että osaan jatkossakin kirjoittaa niin, että sitä haluaa lukea 🙂 Ja minulle saa ehdottomasti antaa palautetta, arvostan niin ruusuja kuin risujakin 😀