Lupauksia uudelle vuodella ja vähän vanhallekkin

Ensi vuonna aloitan uudelleen varsinaisen DKT:n. Terapia kestää viisi kuukautta ja tällä kertaa ryhmän lisäksi terapiaan sisältyy yksilöterapeutti. Asetin/asetimme yksilöterapeutin kanssa terapian tavoitteeksi vahvistaa keinoja, joilla selviytyä sitten varsinaisen psykoterapian (traumaterapian) aiheuttamista vaikeista tunteista.
Kun kävin alunperin DKT:n (ehkä vuoden 2010 tai 2011 tienoilla), käytin samaan aikaan huumeita. En siis muista terapiasta juuri mitään, enkä siihen päihteiden käytön lomassa juurikaan panostanut. Siksikin on hyvä päästä mukaan uudelleen. Mutta, lupaukseni tulevalle vuodelle on siis panostaa terapiaan täysillä. Itseni, mutta myös perheeni takia.

Tänä syksynä olen antanut itselleni aikaa. Myös mieheni on antanut sitä minulle. Olen viettänyt ”omaa aikaa” salilla 2 – 4 kertaa viikossa. Lisäksi olen kirjoittanut paljon, blogia. Tämä ajan ottaminen ja liikuntaan sekä kirjoittamiseen keskittyminen on tehnyt minulle todella hyvää, enkä aio siitä luopua ensi vuonnakaan. Mutta, ensi vuonna aion opetella olemaan tässä hetkessä läsnä. Tähän saan varmasti apua DKT:sta. Dissosiaation takia se on minulle usein todella vaikeaa, mutta aion yrittää. Pyrin siihen, että silloin kun olen perheeni kanssa olen siinä ja silloin kun olen salilla, treenaan keskittäen ajatukseni siihen mitä teen. Ensi vuonna aion antaa enemmän aikaa ja ennen kaikkea läsnäoloa tyttärelleni! (tähän liittyy pieni itsekkyys, minua surettaa kun lapsestamme on tullut ihan isin tyttö 🙂 ) Aion siis panostaa yhteiseen aikaamme. Aion keskittyä myö arjen kiireiden lomassa näyttämään rakkaalle miehelleni, kuinka paljon häntä rakastan ja arvostan. Ensi vuoden tavoite on siis osoittaa perheelleni, että he ovat elämäni tärkein asia ja he tulevat aina ennen kaikkea muuta.

Vielä yksi lupaus. Se on tehty loppua lähenevälle vuodelle 2015. Olen viime aikoina ollut kovin stressantunut ja ahdistunut. Mieheni ehdotti, että jos vain rentoutuisin. Päätin pyrkiä siihen, että hoidan joulun järjestelyt rauhassa, asia kerrallaan. Siitä kun ei ole apua, että stressaan tänään miten ehdin ensi viikolla tekemään lohirullat ja mascarpone-kakun. Minua myös ahdistaa kovin tuleva aatto, niin kuin edellisessä tekstissäni jo mainitsin. Tässäkin asiassa aion yrittää sitä, mitä mieheni ehdotti. Mennään aaton viettoon avoimin mielin. On hyvinkin todennäköistä, että kaikki menee hyvin. Jos ei, pääsemme vaikka yöllä kotiin ja silloin tiedämme, että ensi joulun olemme kotona. Ei pidä asennoitua siihen, että aatto on tuhoon tuomittu, vaan toivoa, että tyttäremme ensimmäisestä joulusta tulee ilon ja onnen täyteinen.
Tähän viimeiseen lupaukseen liittyy myö se, että jätän blogini ”joululomalle”, käytän loppu vuoden aikani joulun ja tyttäreni syntymäpäiväjuhlien järjestelyihin.

Oikein rauhaisaa joulun aikaa teille lukijani ja paljon onnea sekä rakkautta vuodelle 2016. Palataan tammikuussa 😀

Yleviä suunnitelmia ja ylimielisyyttä – Sairautena Bipo?

Ajattelin tällä kertaa kertoa asiasta, jossa olen edistynyt ja jonka suhteen olen nykyään huomattavasti tasapainoisempi. Pienin syy elämäni tasapainottumiseen ei varmasti ole hyvä lääkitys. Kyseessä on siis kaksisuuntainen ja mania. Maaniset jaksoni ovat todennäköisesti olleet lähempänä hypomaniaa, mutta puhun silti tekstissä maniasta, koska niin puhun siitä arjessanikin.

Sain diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä (ja tunne-elämältään epävakaasta persoonallisuudesta) kaiketi vuonna 2010. Vuodesta en ole sata varma, sillä muistan menneisyyttäni huonosti. Olen kuitenkin vähän aikaan sitten lukenut psykologin tutkimusten lausunnon, joka on tehty 2010, joten päättelin, että varmaan niihin aikoihin diagnoositkin on tehty. Lausunnosta ilmenee, että täytän 2-tyypin ”kriteerit”, mutta silti psykologi kirjoitti, että voisiko mielialahäiriö-sairauden sijaan mielialojen vaihtelussa olla kyse dissosiatiivisista vireystilan muutoksista. Itsekin ajoittain epäilen diagnoosejani, enkä vähiten siksi, että kärsin moninaisista dissosiaatiohäiröön liittyvistä oireista ja tällaiset oireet usein sekoitetaan kaksisuuntaiseen ja epävakauteen. Epäilyksiäni vahvistaa sekin että vaikeammat maniat ovat pysyneet poissa. Toki tähän vaikuttaa lääkitys. Lääkitykseeni kuulu Lithium ja sen aloittamisen myötä vauhtijaksot ovat rauhoittuneet. Liton aikana ainoastaan SSRI-lääkkeet ovat nostattaneet maanisia oireita ja siksi ne ovatkin aina lopetettu nopeasti heti aloituksen jälkeen. Ainoa vakava sairausjakso, johon on liittyny mm. kiihtynyttä ajatustoimintaa oli se tammi-huhtikuussa sairastamani psykoosi. Mutta silloin Lito ei kuulunutkaan lääkkeisiini, sillä se oli lopetettu heti kun tulin raskaaksi. Em. sairausjakson aika Lito aloitettiin uudestaan ja se auttoikin viliseviin ajatuksiini.

Lito on valitettavasti vienyt minulta myös luovuuden. En vain enää saa sellaista inspiraatiota kuin ennen. Se on tasannut mieleni, vienyt ajatteluni huiput. Toisaalta olen hyväksynyt taiteellisuuteni kadonneen, sillä olen mielummin ilman maniaa..vaikkakin kaipaan sitä.. Maniat ovat minulle kuin  huumetta, nautin niistä ja aikanaan olin suorastaan riippuvainen niistä. Vuosia sitten käytin huumeita..amfetamiinia.. Luulen, että koukutuin amfetamiiniin heti ensimmäisen kokeilun jälkeen juuri siksi, että rakastan maanista oloa. Amfetamiini antoi samanlaisen euforisen olon kuin voimakas mania. Mutta juuri niin kuin on amfetamiinin laita, on myös manian. Ihanuudesta huolimatta, en halua enää kumpaakaan. Kolikolla on kaksi puolta. Maanisena olen lähimpiä ihmisiä kohtaan erittäin ilkeä. Käyttäydyn kovin ylimielisesti ja saatan olla riidanhaluinenkin. Uskon virheellisesti olevani kaikkia muita parempi, älykkäämpi..kerrassaan upea ihminen. Muut sen sijaan ovat luikertelevia matoja jaloissani. Näissä tunnetiloissa en anna kenellekkään arvoa. Maanisena minulla on ollut myös yleviä suunnitelmia.

Kerrottakoon ensin, ettei minulla ole alkuunkaan kielipäätä. Ammattiin opiskellessa pääsin englannissa juuri ja juuri läpi. Siitä huolimatta uskoin opiskelevani ammattikoulun jälkeen yliopistossa viiden vuoden jatkotutkinnon. Tällä alalla suurin osa kursseista opiskellaan englanniksi. Seuraava mania oli viemässä minua Afrikkaan auttamaan orpoja.
Kerran sairaalassa; SSRI-lääke muutti syvän masennukseni silmän räpäyksessä maniaksi. Keksin perustaa vaateliikkeen, johon itse ompelen myytävät vaatteet kierrätetyistä kankaista. Olen merkonomi, joten tiedän miten tehdä liiketoimintasuunnitelma, budjetti yms. Sain sairaalassa muutamassa päivässä kaiken valmiiksi, mitä paperille voi yritystä perustaessa saada. Liikkeen nimeksi oli tarkoitus tulla uniikki. Kuulostaa varmasti hyvin suunnitellulta ja toteuttamisen arvoiselta idealta. Siitä vain liiketilaa etsimään.. Ongelmana oli vain se, etten ollut kovin hyvä ompelija. Tarkemmin sanottuna; olin ommellut viimeksi peruskoulussa, enkä silloinkaan kovin taidokkaasti. No, onnistuin minä myymään itse neulomani, hiiren häntää muistuttavan, kaulaliinan toiselle potilaalle 5 €:lla. Ja tottahan toki kirjasin tämän summan tekemääni kirjanpitoon. Se jäikin ainoaksi merkinnäksi. Ja potilas palautti niin sanotun kaululiinan ja halusi rahat takaisin 😀

1- ja 2-tyypin ero on kaiketi juuri siinä, että ylevät suunnitelmat jäävät suunnitelmiksi. Mutta ylimielisyyteni ja joskus myös harkintakyvyn pettäminen ovat olleet suuri ongelma. Eikä vähiten siksi, että manian väistyessä tunnen syvää katumusta tekemisistäni. Syyllisyys on monin tavoin raskas taakka, oli se sitten ansaittua tai ei.

Onneksi varsinaista maniaa tulee enää harvoin, jos ollenkaan. Kiitos lääkityksen. Se vauhti ja ärtyneisyys mistä joskus kärsin, hoituu mielen ja ajatuksien hallinnalla. Silloin kun itsestäni tulee esille sellainen ”hypokaniini”, muistutan itseäni siitä, että nämä ylimieliset ajatukset, ärtynyt mielen tila ja yllykkeet toimia tunteiden mukaan ovat osa sairautta. Minä sanon itselleni, että ”ongelma on nyt sun pään sisällä!”. Yritän muistaa, ettei kaikki muut suinkaan ole idiootteja ja vajaita. Minä en missään tapauksessa ole kaikkia muita parempi. Se on sairaus, joka puhuu. Näin saan pidettyä mieleni yllykkeet aisoissa.

Nykyään saan ehkä paremmin sanottuna sekamuotoisia jaksoja ja jonkinlaisia ylivireystiloja. Niitä lääkitys ei ole poistanut, mutta tätä asiaahan pohti jo lähemmäs kuusi vuotta sitten psykologi, niin kuin alussa mainitsin. Uskon vakaasti, että hetken, tunnin ja joskus jopa päiviä kestävä ylivireys on dissosiatiivista. En kiellä maniaa, koska siihen lääkityksellä on selkeästi vaikutusta. Mutta voisiko kaikkien diagnoosieni takana silti piillä dissosiatiivinen häiriö, sillä olen traumatisoitunut tavoilla, jotka dissosiaatio-ongelmia yleensä aiheuttaa. Ja monia oireita bibolaari-tautiin tarkoitetut lääkkeet eivät ole poistaneet.

Oli ihanaa tajuta, että suuremmassakin asiassa on todella tapahtunut edistystä.
Dissosiatiivista, kaksisuuntaista, epävakautta tai mitä lie, ylimielisyyteni, ärtyneisyyteni ja ylitse vuotavat suunnitelmat ovat vuosien jälkeen vihdoin aisoissa.  Hienoa voida sanoa, etten enää edes ajoittain ole syyttä suotta todella ilkeä rakkaimmilleni.

Pelottava, kultainen joulu

Olen pohdiskellut aiheita mistä kirjoittaa ja päädyin, näin joulun alla, kirjoittamaan ihan vain kuulumisia ja tunnelmia.

Rakastan tätä aikaa vuodessa. Ensimmäiset lumihiutaleet herättävät minut eloon, vaikka tänä vuonna ohut lumipeite sulikin nopeasti pois. Yleensä olen syksyn, aina ensilumeen asti, kovin masentunut. Tämä vuosi on siinäkin poikkeava, sillä minulle löytyi sopiva masennuslääke jo alku syksystä. Mutta vaikka olenkin voinut melko hyvin, piristyin silti entisestään hetken maassa ympäristöä valaiseesta lumesta. Myös tuleva joulu aktivoi minua. Aina ennen joulua minusta tulee esiin eräänlainen innostuja. Kyllä sitä innostujaa näkyy muutenkin kuin jouluna, mutta tähän aikaan vuodesta on mahdottoman kiva suunnitella tulevaa vuotta. Ja jouluakin. Tällä hetkellä kaikki mitä teen onnistuu ja kaikki mitä teen tuntuu hyvältä.

Kuitenkin vaikka pääosin hymyilen ja nautin olostani, olen välillä myös kovin ahdistunut. Kaikessa ihanuudessaan tämä hetki vuodesta on kovin kovin ristiriitainen. Aina välillä, joulun suunnittelun lomassa, putoan. Putoan syvään ahdistukseen. Minulle jouluun on aina liittynyt alkoholi. Lapsuudenkodissa juotiin ja siitä seurasi useasti myös riitoja. Eipä silti, kasvaessani vanhemmaksi myös minulle itselleni joulu on tarkoittanut juomista, yleensä humalahakuista juomista. Siinä suhteessa pitäis olla tulossa erilainen joulu. Tämä on tyttäreni ensimmäinen joulu ja siitä pidän huolen ettei lapseni mieleen jää jouluista humalaiset ja riitelevät ihmiset. Vietämme joulun vanhempieni kanssa. Tytön mummi ja pappa ovatkin samoilla linjoilla, ettei joulusta tehdä mitään ryyppy juhlaa. Mutta… silti joulu herättää minussa vaikeita tunteita, mikä ilmenee pääasiassa ahdistuksena ja epätodellisena olona.
Jouluisin on nostettu usein esille minulle todella vaikeaa asiaa, traumaa. En tiedä miksi siitä pitää puhua aina jouluisin. Jaksan silti uskoa, ettei tänä vuonna kukaan halua pilata pikku prinsessamme ensimmäistä joulua, mutta pelkään silti… entä jos siitä asiasta taas puhutaan…?? Ihminen joka tämän asian yleensä ottaa esille, saa minut vajoamaan lapsen tasolle. Minua alkaa pelottaa, kiusaajani vaikuttaa niin voimakkaalta etten mahda hänelle mitään. En uskalla sanoa vastaan, nielen vain ikävät tunteeni ja yritän kestää… Toimin, tunnen ja ajattelen juuri niin kuin lapsi. Juuri niin kuin lapsena. Mutta tällä kertaa minulla on turva. Onneksi minulla on mieheni, joka tietyissä tilanteissa osaa suojella minua ja puolustaa. Itse minulla ei tällaisissa tilanteissa näitä taitoja ole. En osaa puolustautua, enkä osaa ilmaista mitä otan vastaan ja mitä en.

Kyllä meni synkäksi tämä tunnelmista kirjoittaminen. Kun aloin kirjoittaa, ajatukseni olivat siinä, että tämä vuoden aika piristää. Päädyinkin kuvaamaan ahdistusta ja lapseksi vajoamistani. Ajattelin jo, etten julkaise tätä tekstiä, mutta tulinkin siihen lopputulokseen, että tämäkin kertoo minusta jotain. Tässä siis taas rehellistä pohdintaa siitä, minkälaisia tunteita (myös ikäviä) tämä ”kultainen” joulu minussa herättää..
Huomaan olevani kovin ristiriitainen ihminen..