Mikä saa minut niin pois tolaltani???

Uutta tekstiä blogiin ei ole tullut viikkoon, koska tietokoneemme on ollut rikki.. Tosin ei minulla mitään uutta kummempaa aihettakaan ole ollut.. Eilen illalla kuitenkin räjähti ja ajattelin hieman purkaa sisäistä myllerrystäni. Tiedän, että kirjoitan nyt vastoin tarkoitustani, kun piti kirjoittaa positiivisuuden kautta. Mutta ehkä tämä teksti muistuttaa, että olemme kaikki ihmisiä. Ja, että joskus kasvu tekee kipeää.

Tyttäremme on valvottanut meitä koko viikon. Tekee kaiketi hammasta. Muutenkin olemme avopuolisoni kanssa olleet viime aikoina kovin väsyneitä ja pinna kireällä. Mielialamme on heijastunut parisuhteeseemme, emmekä ole jaksaneet viime aikoina huomioida toisiamme niin kuin yleensä. Eilen viikkojen hermojen kiristys ratkesi riidaksi. En aio käydä koko riitaa vaihe vaiheelta läpi, vaan kirjoitan ulos tunteeni ja kerron hieman monimutkaisesta tunne-elämästäni.

Riita alkoi tyhmästä ja mitättömästä asiasta, mutta jostain syystä mieheni sanat saivat minut pois tolaltani. Riidan edetessä tunsin koko ajan kuinka itsehillintä kävi yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Yritin kaikin mahdollisin keinoin olla huutamatta ja riehumatta. Luulen että onnistuin melko hyvin. Korotin kyllä ääntäni ja puhuin vihaisella äänensävyllä, mutta en alkanut heittelemään tavaroita seinille tai muuta sellaista. Oloni oli kuitenkin mitä hirvein. Kyse ei ollut mistään kovinkaan suuresta tai tärkeästä asiasta, mutta sisimpääni korvensi järkyttävä paha olo. En edes tiedä oliko se vihaa, pelkoa vai mitä. Kuitenkin sattui kovin. Mieheni ei jaksanut, halunnut tai kenties ei vain kyennyt rauhoittaa minua kun aloin itkeä tilannettamme. Tunsin suurta tuskaa koska koin, ettei minua ymmärretä ja kun puolisoni oli eri mieltä koko suhteemme tolasta, syytin häntä minun mitätöimisestä. Tunsin ettei hän anna tunteilleni arvoa, kokemuksilleni tilaa eikä ota ajatuksiani todesta. Se ettei rakkaani halunnut tai kyennyt lohduttamaan ja auttamaan minua pahassa olossani, oli minulle taas kerran todiste siitä ettei hän rakasta minua. Hänen kylmyytensä sai minut näkemään itseni vahingoittamisen ainoana ”selviytymis”-keinona. Olin kuin umpikujassa kun hän ei ymmärtänyt näkökantojani. Tuskani oli suurta ja sietämätöntä. En tiedä miten selvisin, mutta en kuitenkaan tehnyt itselleni mitään, vaikka tarve itsetuho-käyttäytymiselle oli lähes hallitsematon. Lopulta tilanne saavutti hiljaisuuden. Menimme kaikki samaan sänkyyn nukkumaan, mutta emme puhuneet. Minä suljin kyyneleiset silmäni ja vaivuin ahdistavaan horrokseen.

Aamulla menin herättämään avopuolisoani anteeksi pyytäen. Hän mumisi unisena ”mmm”. Päivämme alkoi hyvin, mutta koska mieheni ei pyytänyt minulta anteeksi, eilinen ahdistus alkoi nostaa päätään. Pian jo yhdistelin asioita ja tulin siihen lopputulokseen, että ukko aikoo taas lähteä. Aloin syyllistää kaikesta itseäni ja vaivuin itsesääliin.
Voiko sisäinen paha oloni koskaan tehdä tilaa sille onnelle, jonka olen saanut? Voi kunpa voisin vain iloita tästä hetkestä. Voinko koskaan tehdä toista onnelliseksi? Tuhoaako paha oloni sen mitä olemme saaneet? Antaako sairauteni koskaan periksi? Tuhoaako se minut, tuhoaako se meidät?
Nyt minun täytyy mainita, että riitamme aihe oli oikeasti hyvin tavanomainen lapsiperheessä. Ja mieheni käyttäytyi järjellä ajateltuna juuri niin kuin tavallinen puoliso vihaisena toimii. Tekstistäni todennäköisesti voisi saada sellaisen kuvan, että kyse oli jostain vakavasta. Mutta tässäpä se juuri on. Minulla on joissain tilanteissa ylisuuret tunteet ja ylireagoin kaikkeen pientäkin ahdistusta herättävään. Tiedän, että tunne-elämäni on vioittunut, todennäköisesti jo lapsuudessa. En vain löydä keinoja selviytyä tunteideni kanssa. On raskasta tuntea niin voimakkaasti hyvässä ja pahassa. Käyttäytymis- ja ajatusmallini tuottavat myös minulle pahaa oloa, syyllisyyttä.
Kun menen pois tolaltani, en todellakaan tiedä mitä minulle tapahtuu. Mikä on se hetki, sana tai teko, joka saa minut suunniltani. Tässä syy, miksen tiedä mitä tehdä. Ja siinä hetkessä, minä en jälkeen päin kunnolla muista.

Ajoittain mietin todella voiko menneisyyden traumoilta saada koskaan rauhaa. Voiko koskaan  oppia olemaan onnellinen tässä ja nyt. Luottaa. Uskoa. Ja lopettaa pelkääminen? Puolisoni rakastaa minua, hän ei halua minulle mitään pahaa, mikä minut saa riitatilanteissa niin useni, pelkäämään niin kovin, etten kestä?

5 kommenttia artikkeliin ”Mikä saa minut niin pois tolaltani???”

  1. Ihan ensimmäiseksi: kiitos, että kirjoitat. Sulla on erilainen näkökulma positiivisuudessa, mutta ei mun mielestä ollut liian masentavaa postailua tääkään. Piti jo aiemmin kommentoida, mutten tiedä muistinko?

    Mulle tuli vähän oma parisuhde mieleen tuosta kuvauksestasi. Oon kyllä todennut, että se mitä tulkitsen kylmyydeksi on toisen ahdistumista mun ongelmista tai vahvoista reagoinneista. Puolisolla on tapana vihastua itselleen (kuten mullakin) ja hän jumittuu siihen tunteeseen, mun reagoidessa vahvasti. Ulospäin hän sitten vaikuttaa kylmältä tai mulle vihaiselta, mun silmissä.

    Tosi tuttua myös toi sun kokemus, että suhde on kriisissä, vaikka toisesta ei tunnu siltä. 🙁 Musta tuntuu, että sekin vaan johtuu mulla ainakin ihan omasta ahdistuksesta. Jos sille ei löydy nykypäivästä selkeää syytä, sille keksii syyn.

    Sä kuitenkin oot itsekin tunnistanu sitä, mikä tähän johtaa. Voimia sulle. Takapakki ei oo lopullista yleensäkään.

    1. Kiitos kommentista EnOle 🙂 Joo, pohdiskelin tossa itsekkin, että kuinka ”positiivisia” tekstini on sittenkään.. mutta alun alkaenkin tarkoitukseni on ollut kirjoittaa matkastani, jossa joudun kohtamaan omat ongelmat ja vääristyneet ajatus- sekä käyttäytymismallit. Koen positiivisena pienenkin oivailluksen itsestäni, koska se että kykenen huomaamaan ongelman, hyväksymään sen olemassa olon ja ymmärtää vielä syy yhteyden, on suuri askel kohti parempaa. Kenties sana positiivisuus ole alkuunkaan oikea sana kuvaamaan kirjoitustyyliäni. Positiivista tai ei, kirjoitan sydämestäni rehellisesti 🙂 Kiitos myös kun kerroit omasta parisuhteesta esimerkin, itse en koskaan ole noissa mielentiloissa pystynyt ymmärtämään toisen tunteita ja käytöstä, olen jotenkin niin oman pahan olon vanki. Ehkä huomiosi auttaa ensi kerralla vaikeassa tilanteessa. Jospa osaisin päästää irti omasta olostani ja astua avopuolisoni asemaan 💜 On oikein ihanaa saada komentteja, kiitos siis vielä 😃

      1. Aa, toivottavasti ei tullut olo, että kyseenalaistin sun sävyä. Tuon kommentin voi uudestaan lukiessa ymmärtää monella tavalla. Tarkoitin, että sulla on erilainen tyyli, kun keskityt positiiviseen. Harvat jaksaa ees yrittää sitä. 🙂 Koen sun tekstit ihan positiivissävyisinä ja juuri oikeassa määrässä sen rehellisyyden vuoksi. Et rupea kieltämään mitään huonoja asioita, mikä tekee kirjoituksestasi helposti lähestyttävän ainakin itselleni. 🙂

        Ja no, en minäkään oikeastaan ole itse tilanteessa päässyt ikinä käsiksi puolison käytökseen. Jälkikäteen puhuttaessa on tullut esiin tuo hänen näkökulmansa. 😀 Sekin, auttaa jo, kun myöhemmin osaa tulkita tilannetta.

  2. Aa, kiitos korjauksesta 😄ei varmasti ollut EnOlen kirjoituksessa vika vaan lukijan ymmärryksessä 😆 Joo kyllä se tulkitseminen helpottuu kun jälkeen päin puhuu tilanteista.. Mekin olemme kulkeneet pitkän tien ja puhuttu tunti kausia. Jotkut tilanteet vain muodostuu minulle kovin vaikeiksi, nykyään onneksi melko harvoin. Siitä kuuluu kiitos miehelleni joka on opetellut tuntemaan niin hyvin ettei ainakaan tahallaan provosoi heikoimpia kohtiani ❤

Vastaa käyttäjälle kaniini Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *