Vuosi 2015, osa 3, Sen minkä elämä ottaa…

Kotiutumiseni jälkeen kärsin siis voimakkaasta paniikin tunteesta ja dissosioin enemmän kuin koskaan ennen. Valitettavasti pelkäsin myös olla yksin tyttäreni kanssa. Aluksi en myöntänyt pelkoani edes itselleni, saati muille. Äitini huomasi tämän, varmaan jo ennen minua. Niinpä hän tuli seuraksemme heti ensimmäisenä päivänä, kun jouduin jäämään yksin tytön kanssa. Hän viipyi koko päivän, niin kauan, että mieheni tuli kotiin koulusta. Seuraavalla kerralla sovimme, että äitini tulee ”jossain vaiheessa”. Silloin soitin jo ennen mieheni lähtöä äidille, että monelta hän tulee. Hän sanoi tulevansa yhdeksältä. Se tiesi tunnin yksin oloa tytön kanssa. Olin peloissani, mitä jos vaikka pudotan lapsen paniikin kourissa?! Mieheni lähti ja samassa paniikin aalto tulvi ylitseni. Käsistäni lähti tunto, sydämeni hakkasi ja kaikki näkemäni kirkastui. Olin tietysti myös voimakkaan epätodellisen olon vallassa. Sain paniikin hallintaan rauhoittelemalla itseäni ja ajattelemalla ettei minulla ole mitään hätää, oikea reaktio, väärässä paikassa. Epätodelliselle ololle en tietenkään ajatuksillani mitään voinut.
Äidin tultua lähdimme ostamaan tytölle kevätpukua. Voin edelleen todella huonosti, niin kuin siihen aikaan aina, mutta selvisin koetuksesta hyvinkin yksinkertaisesti. Eli kurkkupastillilla. Keskityin ostoksilla siihen miltä pastilli tuntui, maistui ja tuoksui. Olin oppinut tämän keinon aikanani DKT:ssa. Keskitin ajatukseni siis pastilliin, en paniikkiin tai epätodelliseen oloon. Palattuamme kotiin äitini jäi loppu päiväksi, kunnes mieheni tuli kotiin. Näin me selvisimme äitini avulla niistä päivistä jolloin mieheni oli koulussa.

Myös mieheni elämä oli melkoista selviytymistä ongelmieni vuoksi. Hän ei päässyt juurikaan kotoa pois. Minä olin kauhuissani jo tunnin yksin olosta tyttäremme kanssa, niinpä mieheni kävi yksin ainoastaan lähikaupassa. Lisäksi hän joutui kaikki yöt heräämään lapsen kanssa, sillä minun psykoosilääkitys sai minut uniseksi ja yöllä olisin ollut liian tokkurainen hoitamaan tyttöämme.
Niin kuin jo edellisessä artikkelissa kerroin, tein suurimman osan asioista rauhoittavien avulla. Yritin, mahdollisuuksien mukaan, ottaa niitä mahdollisimman vähän. Kesällä jouduin kuitenkin tilanteeseen, että jouduin käyttämään Opamoxia useita päivässä.

Ensimmäinen puoli vuotta vuodestamme oli ollut sairastamiseni takia vaikea koko perheellemme. Se oli ollut suuri ja pitkä kriisi. Mieheni oli joutunut hoitamaan lähes kaiken yksin, minun ollessa poissa pelistä. Mutta se ei vielä riittänyt mieheni taakaksi. Valitettavasti hän kohtasi suuren surun. Hän joutui menettämään kovin rakkaan ihmisen..vieläpä erittäin epäreilusti. Mainittakoon tässä vaiheessa, että meillä molemmilla on päihdetaustaa. Avomieheni alkoi juoda suruunsa. Kesäkuun alussa tilanteemme oli siinä pisteesi, että minä otin tytön ja lähdin vanhempieni luokse. Mieheni puolestaan lähti ystävänsä luo naapuripaikkakunnalle jatkamaan surunsa hukuttamista viinaan. Mieheni oli niin poissa tolaltaan, että teki loppujen lopuksi (jälkeenpäin ajateltuna hätiköidyn) ratkaisun jättää perheensä ja lähteä monen sadan kilometrin päähän serkkunsa luokse. Minulle hän ilmoitti, että haluaa erota. Niinpä me sitten jäimme tyttäreni kanssa vanhempieni luokse asumaan ja aloimme etsiä uutta kotia. En pystynyt mitenkään ajatella asumista yhteisessä kodissamme.
Arkipäivät olin kahden tytön kanssa vanhempieni ollessa töissä. Aluksi se oli pelottavaa ja raskasta. Paniikin tunne valtasi minut päivän aikana uudestaan ja uudestaan. Opamoxia meni, jotta selvisin pienen päivänpaisteeni kanssa. Mummini asui naapurissa ja hän kävi lähes päivittäin meitä katsomassa. Välillä se piristä ja välillä se teki elämästäni vain raskaampaa. Öisin äitini heräsi antamaan lapsenlapselleen tuttia minun psykoosilääkityksen ollessa edelleen isolla annoksella. Siitä huolimatta, että äitini heräsi tytön kanssa yöllä, minä jouduin menemään nukkumaan neidin kanssa samaan aikaan (illalla 19.00 ja 20.00 välillä), jotta jaksoin aamulla herätä.

Paniikki oireet lievenivät jossain vaiheessa vähän eikä elämä ollut enää niin pelottavaa. Se oli enää vain raskasta. ”Helpotin” oloani juomalla viikonloppuisin yhden illan, äitini ollessa pikku prinsessani kanssa. Eipä se olo viinalla helpottanut, paheni vain. Paheni siihen pisteeseen, että aloin toivoa kuolevani pois. En halunnut minulle annettua elämää. Kaipasin kipeästi tyttäreni isää, koin että hän oli maailmassa ainoa, joka ymmärsi minua. Tuntui kuin olisin menettänyt kaiken, menetettyäni sen elämän, jota yhdessä olimme rakentaneet. Masennuin niin syvästi etten enää pystynyt iloitsemaan edes lapsestani.
Loppujen lopuksi tieni vei Jorvin sairaalan psykiatriselle osastolle. Asun toisella paikkakunnalla, mutta Jorvi oli lähin sairaala, jossa oli äiti-lapsi paikka.

Osastolla vointini vain huononi. Iltaisin aloin kuulla epäselviä ääniä pääni sisällä. Lisäksi masennus muuttui niin mustaksi, etten enää nähnyt valoa edes tyttäressäni. En enää pystynyt huolehtimaan lapsesta edes sairaalaolosuhteissa. En halunnut antaa lastamme tytön isälle, koska hän ei ollut nähnyt puolivuotiasta lastaan yli kuukauteen ja lisäksi hän oli kaukana. Jostain syystä uskoin myös ettei exäni antaisi koskaan tyttöä takaisin. Pelkäsin tytön myös järkyttyvän, jos isä olisi taas kuvioissa ja yhtäkkiä ainoana huolehtijana. Sen verran minulla oli voimia, että osasin haluta lapsen vanhempieni luokse, jotta lapsellani olisi sellaiset hoitajat joiden kanssa tyttö oli jatkuvasti tekemisissä. Me yritimme, että lastensuojelu järjestäisi päivähoidon, mutta se ei onnistunut. Minulle ILMOITETTIIN, ei kysytty, että tyttö menee lastenkotiin. Minä en kyennyt vastustamaan. Halusin vain kuolla. Kerroin asiasta tytön isälle viestillä. Riitauduimme entistä pahemmin. Tietenkin tytön isä suuttui, kun tyttöä ei annettu hänelle eikä häneltä kukaan edes kysynyt mitään. Hän kun oli edelleen tytön toinen huoltaja. Exäni sai tietää tilanteesta vasta minun asiasta ilmoittaessani ja silloin päätökset oli jo tehty. Suuttuessaan hän uhkasi viedä tytön minulta kokonaan.
Veimme tytön hoitajien kanssa lastenosastolle, josta hänet seuraavan päivänä haettiin lastenkotiin. Minut siirrettiin Jorvin avo-osastolta Hesperiaan suljetulle. He kertoivat, että saisin siellä parempaa hoitoa kaksisuuntaiseeni. Entiseni uhkaus sai minut heräämään siihen, että elämä oli mielestäni vienyt minulta kaiken. Nyt jouduin vielä pelkäämään, etten enää koskaan saisi nähdä sitä pientä valonsädettä, pientä tytärtäni. Päätin, että jos tämä äijä vie minulta tytön, tapan itseni sillä siunaaman sekunnilla. Toinen vaihtoehtoni oli palata huumemaailmaan, etsiä piikki suoneen ja tappaa itseni narkkaamalla.
Näistä suunnitelmista toivuin kuitenkin vauhdilla ja aloin nähdä elämääni hiukan realistisemmin. Minulla heräsi taas taistelutahto. MINÄ EN ANNA KENENKÄÄN VIEDÄ LASTANI-päätin. En ollut kauaa osastolla, kun kaikki itsetuho ajatukseni loppuivat kerralla kuin seinään.

Pääsin vuorokausi ennen kotiutumistani yölomalle. Olimme aamusta saakka kirjoitelleet tytön isän kanssa. Hän oli tullut kotiin käydäkseen tyttäremme luona lastenkodissa. Kotimatkalla pyysin exältäni, että puhuisimme. Mies majaili yhteisessä kodissamme, joka oli vuokralla meille vielä viikon tai kaksi. Menin käymään kotonamme ja mies tuli sanaakaan sanomatta halaamaan minua. Halatessamme me molemmat tiesimme, että kaiken pahan jälkeen, me jatkaisimme yhdessä. Sanoja ei tarvittu, me tunsimme sen. Tyttäremmekin saimme hakea kotiin ja hän joutui olemaan lastenkodissa onneksi vain viikon.
Sen minkä elämä oli minulta hetkessä vienyt, annettiin minulle takaisin yhtä nopeasti.