Alituinen, kirottu dissosiaatio on mieleni turva

Dissosiaatio on ollut viime aikoina kovasti keskusteltu asia meillä. (Ei vähiten siksi, että käyn taas mielessäni läpi diagnoosejani ja sitä ovatko ne oikeat..)
Siksi ajattelin vähän kirjoitella tästä kirotusta mielen ”suojamekanismista”. Minä en ole kuitenkaan lääkäri enkä psykologi, joten en osaa kertoa tyhjentävästi mitä dissosiaatio tarkoittaa, miten se toimii ja mistä siinä on kyse. Eli jos joku teistä lukijoista ei tiedä yhteen tuon sanan merkitystä ja haluaa selvennystä, pyydän että vaikka googlettamalla hakisit esimerkiksi jonkun tiivistelmän asiasta. Se ei kyllä ole ollenkaan välttämätöntä, sillä pyrin kertomaan oireistani selkeästi.

Puhuimme keskiviikkona mieheni kanssa dissosiaatio-oireistani. Mieheni koki oireiden pahentuneen raskauden ja synnytyksen jälkeen. Alkuvuodesta oireeni olivatkin vaikeampia, mutta tuolloin asiaan liittyi, todennäköisesti traumojen laukaisema, psykoosi. Toki psykoottisuuden väistyessäkin oireeni jatkuivat normaalia vaikeampina, mutta tällä hetkellä oloni on jo aivan samanlainen kuin mitä se on aina ollut. Se että puolisoni mielestä oireet ovat pahentunee, johtuu uskoakseni siitä, että olen tullut tietoisemmaksi dissosioinnistani.

Olen dissosioinut läpi elämäni, olen vain luullut sen olevan normaalia. Aikuisiälle asti minä luulin kaikkien kokevan tunteita siitä, että itse ja muu maailma ovat epätodellisia tai näyttää kuin kaikki olisi yhtä suurta taulua, johon itse ei kuulu. Unenomaista.  Vaikka kokemukset ovat ikäviä, ajattelin aina, ettei ole ollenkaan tavatonta yhtäkkiä tuntea itsensä todella todella pitkäksi (luonnottoman pitkäksi) ja välillä taas kummallisen lyhyeksi tai, että yhtenä päivänä peiliin katsoessa näkee itsensä kauniin ja toisena päivänä peilikuva on aivan erilainen, peilistä katsoo todella ruma, suorastaan kuvottavan näköinen ihminen. Kuin toinen ihminen. Aiemmin disso-oireista pelottavin, ennen parempaa oireiden ymmärrystä, oli se kun silmissäni muu maailma tulee lähemmäs tai menee kauemmas. Joskus, erityisesti liikkunnan jälkeen, myös seinät näyttävät valuvan.

Ensin minulle kerrottiin, ettei nämä oireet, minun kokemissani määrin, ole normaaleja. Sitten sain nimen oireille. Mutta vasta nyt, vuosia siitä kun sain tietää mistä on kyse, olen todella tullut tietoiseksi näistä oireista. Mutta miksi olen tullut niin tietoiseksi dissosioinnistani juuri nyt? Itse olen pähkäillyt, että äidiksi tulo on herättänyt tarpeen vihdoin päästä näistä lapsuudesta asti kiusanneista oireista eroon. Elämä vaatii nyt enemmän läsnäoloani. Dissoisioidessa on erittäin vaikea pysyä tässä hetkessä läsnä lapselle.
Kävin keväällä jonkun kerran  omakustanteisesti psykoterapeutilla, hän ajatteli dissosioinnin alkaneen ärsyttää minua, koska jollain tavoin koen, etten tarvitse sitä enään. Pohdin tätäkin tulkintaa. Se saattaa pitää paikkansa. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni löytänyt sellaisen ihmisen, johon olen pystynyt rakentamaan todellisen luottamuksen. Se ihminen on avopuolisoni (helmikuussa aviopuolisoni <3 ). Vihdoin tunnen, että joku välittää minusta ehdoitta ja tukee ilman vaatimuksia. Hän antaa minulle tilaa olla oma itseni ja rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen. Eikä minun tarvitse pelätä sitä, että hän pettyisi minuun silmittömästi, sillä hän pysyy rinnallani virheistäni huolimatta. Eli ehkä en tosiaan tarvitse dissosiaatiota, koska elämäni on tällä hetkellä turvallisempaa kuin koskaan. Dissosiaatio ei siis ole tarpeellinen tässä hetkessä. Takanani on kuitenkin vaikeitakin traumamuistoja, joita en halua kohdata ilman tarvittavia taitoja käsitellä muistoja ja ilman traumaterapeutin tukea. Siltä kannalta on siis hyvä, että dissosiointi suojaa mieltäni. Tässäkin asiassa jään odottamaan, että Kela myöntää terapian.

Vaikka dissosiointi onkin osittain tarpeellista, on ikävää että jatkuva dissosiointi hankaloittaa arkeani. Muistini pätkii ja välillä ikään kuin katoan paikalta. Silloin päähäni ei jää mitään. Esimerkiksi TV:ta katsellessa ohjelman kohtaukset saattavat mennä ihan ohi. Usein olen poissa oleva ja voin kesken keskustelun yhtäkkiä ikään kuin palata..silloin joutuu kaivelemaan pääkoppaa tietääkseen mistä puhuttiin tai mitä juuri tapahtui. Se tuntuu kuin heräisi unesta ja kaikki hetki sitten tapahtuneet asiat olisivat olleet unta. Joskus olen kyllä paikalla ja tiedän mitä puhun, mutta tunnen silti kuin minä en puhuisi. Tuntuu ikään kuin minussa olis kaksi osaa, toinen kuori, joka puhuu ja minä joka tarkkailee tilannetta. Silloin todella tuntuu etten hallitse puhettani.
Olen muistin pätkimisen vuoksi myös melko hajamielinen. Olen aina ollut. Lapsena äiti sanoi minua huolimattomaksi. Sitä se ei mielestäni ollut. Uskoisin kyse olevan siitä, etten vain pysy tässä hetkessä. Dissosioidessa en kykene laittamaan asia A ajatuksella paikkaan B. Ja kun pitäisi jotain löytää, en löydä muistini sopukoista millään mihin A:n laitoin. Puhumattakaan siitä, että epätodellisen olon vallassa kykenisin järjestelmällisesti ajattelemaan, mitä tarvitsen kun lähden kotoa. Monesti jotain tärkeää unohtuu.
Muistini pätkii muutenkin. En muista mitä minulle on sanottu tai mitä itse olen sanonut. Silloin kun en vielä tiennyt mistä näissä oireissa on kyse, olin usein vihanen kun luulin ettei minulle ole kerrottu asioista, taphtumista yms. Ajattelin ihmisten valehtelevan kun he sanoivat kertoneensa jostakin asiasta.

Dissosiaatio aiheuttaa minulle myös somaattisia oireita. Kun dissosioin voimakkaasti minua alkaa huimata ja näköni hämärtyy. Joskus tunnen raajojeni olevan irallaan. Saattaa jopa näyttää ettei käteni ole minun kädet.

Näistä moninaisista oireista kärsin koko ajan lievemmin ja päivittäin tulee voimakkaampia kohtauksia. Viime aikoina olen kärsinyt myös voimakkaasta ahdistuksesta. Erään ihmisen aiheuttamat traumat yrittää tunkeutua päähäni väkisin.. Kaikista näistä oireista huolimatta olen toimintakykyinen. En missään nimessä työkykyinen, mutta jaksan hoitaa tytärtäni, itseäni ja tietenkin miestäni 😉 Selviydyn näiden oireiden kanssa edelleen niin, että pyrin olemaan välittämättä niistä. Muistuttelen aina itseäni siitä, että oireeni näkyvät kovin vähän ulospäin. Todennäköisesti sellainen, joka ei tiedä, ei huomaa oireita ollenkaan. Ja kun tiedän mistä kaikki johtuu ja mistä on kyse, niin minun ei tarvitse pelätä inhottavaa, mutta toisaalta turvallista dissosiaatiota.

Tässä oli nyt vähän kuvausta siitä minkälaista elämäni on päivittäin, vaikka muuten onkin menossa ns. hyväjakso. 😀

Negatiivisten tunteiden pelko

Olen jo ihan jonkin verran jaksanut jankuttaa näistä negatiivisista tunteista, mutta koittakaa jaksaa vielä tämä postaus, sillä ymmärsin tähän liittyen itsestäni taas uuden asian.

Kerroin aiemmin riidastamme ja siitä kuinka pois tolaltani sen vuoksi menin. Olen aiemmin kirjoittanut myös kuinka vaikeaa minun on negatiivisia tunteita tuntea. Aloin näitä asioita pohtiessani ymmärtää, miksi mieleni sulkee ”pahat” tunteet pois. Minä ja mieleni emme kestä sellaisia tunteita. Niin kuin sain taas huomata, aiemmin mainitsemastani riidasta avopuolisoni ja minun välillä. Mieleni pelkää sitä pakokauhun tunnetta, mitä nämä ikävät tunteet aiheuttaa. Mieleni siis kokee, että kaikki pahat tunteet on syytä pitää poissa. En sulje tunteita tietoisesti pois, vaan mieleni tekee sen automaattisesti, jättäen jälkeensä epätodellisen ja ahdistuneen olon. Epätodellisesta ja ahdistuneesta olosta olen kärsinyt aina. Kenties mieleni näkee asian niin, että nämä kaksi olotilaa on turvallisia ja niistä selviän, toisin kuin esimerkiksi vihan tai surun tunteista.

Jotta oloni kaikin puolin helpottuisi, minun olisi syytä opetella tuntemaan tunteita, siis niitä negatiivisia. Tai siis mieleni tulisi opetella. Mutta miten opettaa omaa mieltä toimimaan toisin, kun tunteiden sulkeminen tapahtuu automaattisesti, ilman, että minä tiedostaisin sen?? Siihen en ole keksinyt vastausta. Taas kerran, odotan kovasti pääseväni terapiaan käsittelemään tunne-elämäni oikkuja.

Yksi kommentti sai minut pohtimaan, sitä miten koen muiden ihmisten tunteet. Tämä negatiivisten tunteiden pelko ei koskekkaan ainoastaan minua. Tajusin pelkääväni kaikkien läheisten ihmisten ”pahoja” tunteita. Tyttäreni epämukavista oloista kerroinkin jo edellissä, mutta ahdistus koskee myös esim. miestäni. Minä hermostun heti, jos miehelläni on pinna kireällä. Minun päiväni on luonnollisesti täysin pilalla, jos miehelläni on huono päivä. Minä ahdistun aina jos hänellä on epämukava olo. Yritän kaikin mahdollisin keinoin päästä eroon mieheni huonosta olosta. (Tosin yleensä kiukuttelemalla, valittamalla ja jopa syyllistämällä) Jostain syystä, minä ja mieleni emme siedä lähellämme yhtään negatiivista tunetta, oli ne sitten minun tai jonkun perheen jäseneni.

Koska oman mielen automaattisia toimintoja minun on tällä hetkellä lähes mahdotonta muutta, olen jo päättänyt panostaa muiden ihmisten huonompien olojen sietämiseen. Ennen kaikkea mieheni. Yritän muistutella itselleni ja tietenkin rakkaalle mielelleni, ettei mitään pahaa tapahdu, jos Kullalla on huono päivä tai pinna kireällä. Tätä muutaman päivän jo kokeilleena, olen huomannut, että muiden tunteiden hyväksyminen on helpompaa kuin omien. Tämä ”taktiikka” vaikuttaa siis toimivalta ja hyvältä alulta lähteä kohti kaikenlaisten ja kaikkien tunteiden hyväksymistä. 😀 Kiitos kun luit tämänkin postauksen <3

Osa tunne-elämääni, lapsen tunteet

Minulla on ollut vaikeuksia kestää tyttärelläni minkäänlaista epämukavaa oloa. Jos tyttäreni syystä tai toisesta itkee minussa herää heti pelko, että tyttäreni saisi traumoja. Samaistan tyttäreni surullisuuden heti itseeni ja omiin kokemuksiini. Puhuin asiasta psykiatrini kanssa. Kerroin, että minulle tulee hirveä olo tyttäreni itkusta ja tunnen, että tyttäreni pienestäkin asiasta syntynyt itku aiheuttaa hänelle sietämättömän olon. Lääkäri totesi lasten elävän hetkessä, sekunneissa. Lapsella voi olla sietämätön olo, mutta pienen hetken kuluttua suru on unohtunut ja naurattaa jo.

Lääkärini huomio helpotti oloani ja sai minussa myös aikaan taas eräänlaisen oivalluksen. Myös minun mieleni toimii näin. Ei ihan sekunneissa, mutta minuuteissa ja hetkissä. Lapsi tarvitsee surullisena vanhemman syliä ja turvaa rauhoittuakseen. Tätä tarvitsen myös minä. Minun turvani on mieheni. En siis pysty itse rauhoittamaan itseäni tiettyjen olojen päästessä valoilleen. Sellaisten olojen, joista edellisessä tekstissä puhuin. Otan esimerkiksi, jo aiemmin mainitsemani, mieheni kuvitellun tai todellisen välinpitämättömyyden. Kun koen mieheni välinpitämättömäksi ahdistukseni kasvaa sekunnin murto-osassa sietämättömäksi. Niin kuin edellisessä tekstissä kuvasin, menen näissä minulle vaikeissa tilanteissa täysin pois tolaltani ja alan itkeä ja huutaa, kykenemättä hallitsemaan itseäni. Kun olen vaikeiden tunteiden vallassa, mieheni täytyy olla minulle se turva ja syli. Kun hän tulee halaamaan minua, paha oloni häviää kuin taikaiskusta. Olen ajatellut, että tällaisissa tilanteissa kyse on jonkinlaisesta pelosta, kenties hylätyksi tulemisen pelosta. Tunne on  kuitenkin sellainen, etten ainakaan vielä kykene sitä käsittelemään, mitä se sitten onkin. Ja jota en toisaalta myöskään vielä kestä, joutumatta lapselle tyypillisiin tunnetiloihin, vaativaan käyttäytymiseen ja turvan hakemiseen rakkaimmaltani. Niin kuin olen jo aiemmin maininnut, tällaisten tilanteiden jälkeen minä en juurikaan muista tapahtumia, sanoja tai tekoja. Tiedän vain, että hetkessä voin joutua suurten tunteiden valtaan.

Sitä en osaa selittää, miksi tunne-elämäni ei näiltä osin ole kehittynyt aikuisen tasolle. Niin, että voisin selviytyä itse tunteideni kanssa ja rauhoittaa itse itseni vaikeissa oloissa. Varmasti tähän vaikuttaa ne ympäristötekijät joiden keskellä olen kasvanut. Mutta, se ei ole tärkeää mistä ongelma johtuu, vaan se että kasvaisin tässäkin asiassa terveeksi…että löytäisin normaalin tunne-elämän myös näiltä osin. Keinojen löytäminen on vain kovin vaikeaa juurikin huonon muistini takia. Vaikeaa muuttua ja työskennellä ongelman eteen, kun ei muista tapahtumien kulkua, eikä saa kiinni tunteista joita käy läpi. Mistähän se sietämätön olo saa voimansa? DKT:ssä olemme harjoitelleet kriisinhallintataitoja, mutta luulen ongelmien olevan niin syvällä, ettei opetetut keinot oikein riitä vaikka niitä ahkerasti harjoittelenkin.

Mutta, tästä asiasta löysin kyllä positiivisenkin puolen. Vaikka ajoittain kärsin suurista tunteistani, myös vällittämisen, myötätunnon ja rakkauden tunteet ovat minulla suuren suuria. Täytyy sanoa, että perhettäni kohtaan tuntemani rakkaus on joskus niin suurta, että tuntuu kuin sitä ei kestäisi… tietenkin sen  kestää, halusin vain sanallisesti kuvata tunteen suuruutta.. 😀 Todettakoon ettei perheen antamaa onnea voi sanoin kuvata 😉

Mikä saa minut niin pois tolaltani???

Uutta tekstiä blogiin ei ole tullut viikkoon, koska tietokoneemme on ollut rikki.. Tosin ei minulla mitään uutta kummempaa aihettakaan ole ollut.. Eilen illalla kuitenkin räjähti ja ajattelin hieman purkaa sisäistä myllerrystäni. Tiedän, että kirjoitan nyt vastoin tarkoitustani, kun piti kirjoittaa positiivisuuden kautta. Mutta ehkä tämä teksti muistuttaa, että olemme kaikki ihmisiä. Ja, että joskus kasvu tekee kipeää.

Tyttäremme on valvottanut meitä koko viikon. Tekee kaiketi hammasta. Muutenkin olemme avopuolisoni kanssa olleet viime aikoina kovin väsyneitä ja pinna kireällä. Mielialamme on heijastunut parisuhteeseemme, emmekä ole jaksaneet viime aikoina huomioida toisiamme niin kuin yleensä. Eilen viikkojen hermojen kiristys ratkesi riidaksi. En aio käydä koko riitaa vaihe vaiheelta läpi, vaan kirjoitan ulos tunteeni ja kerron hieman monimutkaisesta tunne-elämästäni.

Riita alkoi tyhmästä ja mitättömästä asiasta, mutta jostain syystä mieheni sanat saivat minut pois tolaltani. Riidan edetessä tunsin koko ajan kuinka itsehillintä kävi yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Yritin kaikin mahdollisin keinoin olla huutamatta ja riehumatta. Luulen että onnistuin melko hyvin. Korotin kyllä ääntäni ja puhuin vihaisella äänensävyllä, mutta en alkanut heittelemään tavaroita seinille tai muuta sellaista. Oloni oli kuitenkin mitä hirvein. Kyse ei ollut mistään kovinkaan suuresta tai tärkeästä asiasta, mutta sisimpääni korvensi järkyttävä paha olo. En edes tiedä oliko se vihaa, pelkoa vai mitä. Kuitenkin sattui kovin. Mieheni ei jaksanut, halunnut tai kenties ei vain kyennyt rauhoittaa minua kun aloin itkeä tilannettamme. Tunsin suurta tuskaa koska koin, ettei minua ymmärretä ja kun puolisoni oli eri mieltä koko suhteemme tolasta, syytin häntä minun mitätöimisestä. Tunsin ettei hän anna tunteilleni arvoa, kokemuksilleni tilaa eikä ota ajatuksiani todesta. Se ettei rakkaani halunnut tai kyennyt lohduttamaan ja auttamaan minua pahassa olossani, oli minulle taas kerran todiste siitä ettei hän rakasta minua. Hänen kylmyytensä sai minut näkemään itseni vahingoittamisen ainoana ”selviytymis”-keinona. Olin kuin umpikujassa kun hän ei ymmärtänyt näkökantojani. Tuskani oli suurta ja sietämätöntä. En tiedä miten selvisin, mutta en kuitenkaan tehnyt itselleni mitään, vaikka tarve itsetuho-käyttäytymiselle oli lähes hallitsematon. Lopulta tilanne saavutti hiljaisuuden. Menimme kaikki samaan sänkyyn nukkumaan, mutta emme puhuneet. Minä suljin kyyneleiset silmäni ja vaivuin ahdistavaan horrokseen.

Aamulla menin herättämään avopuolisoani anteeksi pyytäen. Hän mumisi unisena ”mmm”. Päivämme alkoi hyvin, mutta koska mieheni ei pyytänyt minulta anteeksi, eilinen ahdistus alkoi nostaa päätään. Pian jo yhdistelin asioita ja tulin siihen lopputulokseen, että ukko aikoo taas lähteä. Aloin syyllistää kaikesta itseäni ja vaivuin itsesääliin.
Voiko sisäinen paha oloni koskaan tehdä tilaa sille onnelle, jonka olen saanut? Voi kunpa voisin vain iloita tästä hetkestä. Voinko koskaan tehdä toista onnelliseksi? Tuhoaako paha oloni sen mitä olemme saaneet? Antaako sairauteni koskaan periksi? Tuhoaako se minut, tuhoaako se meidät?
Nyt minun täytyy mainita, että riitamme aihe oli oikeasti hyvin tavanomainen lapsiperheessä. Ja mieheni käyttäytyi järjellä ajateltuna juuri niin kuin tavallinen puoliso vihaisena toimii. Tekstistäni todennäköisesti voisi saada sellaisen kuvan, että kyse oli jostain vakavasta. Mutta tässäpä se juuri on. Minulla on joissain tilanteissa ylisuuret tunteet ja ylireagoin kaikkeen pientäkin ahdistusta herättävään. Tiedän, että tunne-elämäni on vioittunut, todennäköisesti jo lapsuudessa. En vain löydä keinoja selviytyä tunteideni kanssa. On raskasta tuntea niin voimakkaasti hyvässä ja pahassa. Käyttäytymis- ja ajatusmallini tuottavat myös minulle pahaa oloa, syyllisyyttä.
Kun menen pois tolaltani, en todellakaan tiedä mitä minulle tapahtuu. Mikä on se hetki, sana tai teko, joka saa minut suunniltani. Tässä syy, miksen tiedä mitä tehdä. Ja siinä hetkessä, minä en jälkeen päin kunnolla muista.

Ajoittain mietin todella voiko menneisyyden traumoilta saada koskaan rauhaa. Voiko koskaan  oppia olemaan onnellinen tässä ja nyt. Luottaa. Uskoa. Ja lopettaa pelkääminen? Puolisoni rakastaa minua, hän ei halua minulle mitään pahaa, mikä minut saa riitatilanteissa niin useni, pelkäämään niin kovin, etten kestä?

Rakkautta ja riippuvuutta

Niin kuin jo kerroin aiemmissa teksteissäni, viime kesä oli minulle kauhea. Mieheni lähdettyä tunsin, etten mitenkään voi elää ilman häntä. Vajosin niin synkkään pimeyteen, etten nähnyt valoa edes lapsessani. Luulin, etten koskaan voisi selviytyä elämästä kahdestaan tyttäreni kanssa. Jälkeenpäin nämä tunteet ja ajatukset saivat minut pohtimaan riippuvuuttani avopuolisooni.
Olen joskus sanonut miehelleni, että miksei hän rakasta minua niin kuin minä häntä? Näin todella tunsin. Mutta pohdiskeltuani asiaa, olen ymmärtänyt, ettei kyse ole rakkaudesta vaan nimenomaa riippuvuudesta. Tajusin, että kysymykseni pohjimmiltaan tarkoitti juuri sitä…jos me eroaisimme minä en kestäisi enkä selviäisi, toisin kuin hän. Kysymyksessänihän ei ollenkaan ollut kyse rakkaudesta vaan minun riippuvuudesta, jota olen tuntenut läpi lyhyen elämäni. Toki rakastan miestäni valtavasti, mutta se etten voi selviytyä elämästä ilman häntä, ei ole ainoastaan rakkautta. Nyt osaan yhdistää tämän asian siihenkin, että olen aina ollut riippuvainen miehistä ja pelännyt yksin jäämistä. Menneisyydessäni olen jäänyt todella huonoihin parisuhteisiin; minua on lyöty, petetty, manipuloitu ja nöyryytetty. Vaikka minua on kaltoin kohdeltu, joskus räikeästikin, en ole yksinäisyyden pelolta uskaltanut lähteä suhteesta. Vihdoin olen ymmärtänyt, etten halua olla tällä tavalla riippuvainen kenestäkään, sillä koskaan ei tiedä mitä elämässä tapahtuu. Haluan kyetä seisomaan omilla jaloillani. Tietenkin haluan pitää rakkaan perheeni yhdessä. Mutta, jos jotain käy niin, että elämä päättää ottaa minulta pois jonkun rakkaan ja tärkeän, haluan jo tyttäreni takia selviytyä tilanteesta ilman sairaalahoitoa vaativaa romahdusta. Kun vihdoin aloin ymmärtää tällaistakin puolta itsestäni, huomasin heti olevani vahvemmilla. Nostin mieleeni tärkeän kysymyksen. Olisiko elämä todella niin kauheaa, kahdestaan tyttäreni kanssa, että haluaisin kuolla? No EI, ei todellakaan olisi! Varmasti se olisi ajoittain, terveelle ja vahvallekin ihmiselle, rankkaa. Se olisi kuitenkin minun elämä, johon tyttäreni antaisi suurimman sisällön mitä voin saada. Aloin pohtia mitä tekisin.
Pitäisin itsestäni huolta, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Tekisin miellyttäviä ja mukavia asioita, liikkuisin, alkaisin ehkä opiskelemaan. Kaikkia sellaisia asioita, jotka saisivat elämän edes jotenkin maistumaan. Huolehtisin omasta hyvinvoinnista, jotta voisin olla tyttärelleni tasapainoinen ja mahdollisimman terve äiti. Kun ajattelin suunnitelmani loppuun, oloni helpottui. Minulla on suunnitelma, eikä minulla ole hätää, vaikka mieheni lähtisikin. ( Hän tuskin on lähdössä, mutta näin minun ei tarvitse pelätä) Oivalsin myös sen, etten enää koskaan muuta vanhempieni luo asumaan, sillä en halua olla heistäkään riippuvainen. Ja äidin ja tyttäreni persoonat eivät vain mahdu enää saman katon alle 😀 Kun olen pohtinut, oivaltanut ja suunnitellut, minulle todella alkoi valkenemaan, että kyllä minä pärjään, toi elämä eteen mitä tahansa. Rakastan läheisiäni ja olen onnellinen heistä, mutta vihdoin olen siirtynyt lähemmäs itsenäisyyttä.

Vuosi 2015, osa 3, Sen minkä elämä ottaa…

Kotiutumiseni jälkeen kärsin siis voimakkaasta paniikin tunteesta ja dissosioin enemmän kuin koskaan ennen. Valitettavasti pelkäsin myös olla yksin tyttäreni kanssa. Aluksi en myöntänyt pelkoani edes itselleni, saati muille. Äitini huomasi tämän, varmaan jo ennen minua. Niinpä hän tuli seuraksemme heti ensimmäisenä päivänä, kun jouduin jäämään yksin tytön kanssa. Hän viipyi koko päivän, niin kauan, että mieheni tuli kotiin koulusta. Seuraavalla kerralla sovimme, että äitini tulee ”jossain vaiheessa”. Silloin soitin jo ennen mieheni lähtöä äidille, että monelta hän tulee. Hän sanoi tulevansa yhdeksältä. Se tiesi tunnin yksin oloa tytön kanssa. Olin peloissani, mitä jos vaikka pudotan lapsen paniikin kourissa?! Mieheni lähti ja samassa paniikin aalto tulvi ylitseni. Käsistäni lähti tunto, sydämeni hakkasi ja kaikki näkemäni kirkastui. Olin tietysti myös voimakkaan epätodellisen olon vallassa. Sain paniikin hallintaan rauhoittelemalla itseäni ja ajattelemalla ettei minulla ole mitään hätää, oikea reaktio, väärässä paikassa. Epätodelliselle ololle en tietenkään ajatuksillani mitään voinut.
Äidin tultua lähdimme ostamaan tytölle kevätpukua. Voin edelleen todella huonosti, niin kuin siihen aikaan aina, mutta selvisin koetuksesta hyvinkin yksinkertaisesti. Eli kurkkupastillilla. Keskityin ostoksilla siihen miltä pastilli tuntui, maistui ja tuoksui. Olin oppinut tämän keinon aikanani DKT:ssa. Keskitin ajatukseni siis pastilliin, en paniikkiin tai epätodelliseen oloon. Palattuamme kotiin äitini jäi loppu päiväksi, kunnes mieheni tuli kotiin. Näin me selvisimme äitini avulla niistä päivistä jolloin mieheni oli koulussa.

Myös mieheni elämä oli melkoista selviytymistä ongelmieni vuoksi. Hän ei päässyt juurikaan kotoa pois. Minä olin kauhuissani jo tunnin yksin olosta tyttäremme kanssa, niinpä mieheni kävi yksin ainoastaan lähikaupassa. Lisäksi hän joutui kaikki yöt heräämään lapsen kanssa, sillä minun psykoosilääkitys sai minut uniseksi ja yöllä olisin ollut liian tokkurainen hoitamaan tyttöämme.
Niin kuin jo edellisessä artikkelissa kerroin, tein suurimman osan asioista rauhoittavien avulla. Yritin, mahdollisuuksien mukaan, ottaa niitä mahdollisimman vähän. Kesällä jouduin kuitenkin tilanteeseen, että jouduin käyttämään Opamoxia useita päivässä.

Ensimmäinen puoli vuotta vuodestamme oli ollut sairastamiseni takia vaikea koko perheellemme. Se oli ollut suuri ja pitkä kriisi. Mieheni oli joutunut hoitamaan lähes kaiken yksin, minun ollessa poissa pelistä. Mutta se ei vielä riittänyt mieheni taakaksi. Valitettavasti hän kohtasi suuren surun. Hän joutui menettämään kovin rakkaan ihmisen..vieläpä erittäin epäreilusti. Mainittakoon tässä vaiheessa, että meillä molemmilla on päihdetaustaa. Avomieheni alkoi juoda suruunsa. Kesäkuun alussa tilanteemme oli siinä pisteesi, että minä otin tytön ja lähdin vanhempieni luokse. Mieheni puolestaan lähti ystävänsä luo naapuripaikkakunnalle jatkamaan surunsa hukuttamista viinaan. Mieheni oli niin poissa tolaltaan, että teki loppujen lopuksi (jälkeenpäin ajateltuna hätiköidyn) ratkaisun jättää perheensä ja lähteä monen sadan kilometrin päähän serkkunsa luokse. Minulle hän ilmoitti, että haluaa erota. Niinpä me sitten jäimme tyttäreni kanssa vanhempieni luokse asumaan ja aloimme etsiä uutta kotia. En pystynyt mitenkään ajatella asumista yhteisessä kodissamme.
Arkipäivät olin kahden tytön kanssa vanhempieni ollessa töissä. Aluksi se oli pelottavaa ja raskasta. Paniikin tunne valtasi minut päivän aikana uudestaan ja uudestaan. Opamoxia meni, jotta selvisin pienen päivänpaisteeni kanssa. Mummini asui naapurissa ja hän kävi lähes päivittäin meitä katsomassa. Välillä se piristä ja välillä se teki elämästäni vain raskaampaa. Öisin äitini heräsi antamaan lapsenlapselleen tuttia minun psykoosilääkityksen ollessa edelleen isolla annoksella. Siitä huolimatta, että äitini heräsi tytön kanssa yöllä, minä jouduin menemään nukkumaan neidin kanssa samaan aikaan (illalla 19.00 ja 20.00 välillä), jotta jaksoin aamulla herätä.

Paniikki oireet lievenivät jossain vaiheessa vähän eikä elämä ollut enää niin pelottavaa. Se oli enää vain raskasta. ”Helpotin” oloani juomalla viikonloppuisin yhden illan, äitini ollessa pikku prinsessani kanssa. Eipä se olo viinalla helpottanut, paheni vain. Paheni siihen pisteeseen, että aloin toivoa kuolevani pois. En halunnut minulle annettua elämää. Kaipasin kipeästi tyttäreni isää, koin että hän oli maailmassa ainoa, joka ymmärsi minua. Tuntui kuin olisin menettänyt kaiken, menetettyäni sen elämän, jota yhdessä olimme rakentaneet. Masennuin niin syvästi etten enää pystynyt iloitsemaan edes lapsestani.
Loppujen lopuksi tieni vei Jorvin sairaalan psykiatriselle osastolle. Asun toisella paikkakunnalla, mutta Jorvi oli lähin sairaala, jossa oli äiti-lapsi paikka.

Osastolla vointini vain huononi. Iltaisin aloin kuulla epäselviä ääniä pääni sisällä. Lisäksi masennus muuttui niin mustaksi, etten enää nähnyt valoa edes tyttäressäni. En enää pystynyt huolehtimaan lapsesta edes sairaalaolosuhteissa. En halunnut antaa lastamme tytön isälle, koska hän ei ollut nähnyt puolivuotiasta lastaan yli kuukauteen ja lisäksi hän oli kaukana. Jostain syystä uskoin myös ettei exäni antaisi koskaan tyttöä takaisin. Pelkäsin tytön myös järkyttyvän, jos isä olisi taas kuvioissa ja yhtäkkiä ainoana huolehtijana. Sen verran minulla oli voimia, että osasin haluta lapsen vanhempieni luokse, jotta lapsellani olisi sellaiset hoitajat joiden kanssa tyttö oli jatkuvasti tekemisissä. Me yritimme, että lastensuojelu järjestäisi päivähoidon, mutta se ei onnistunut. Minulle ILMOITETTIIN, ei kysytty, että tyttö menee lastenkotiin. Minä en kyennyt vastustamaan. Halusin vain kuolla. Kerroin asiasta tytön isälle viestillä. Riitauduimme entistä pahemmin. Tietenkin tytön isä suuttui, kun tyttöä ei annettu hänelle eikä häneltä kukaan edes kysynyt mitään. Hän kun oli edelleen tytön toinen huoltaja. Exäni sai tietää tilanteesta vasta minun asiasta ilmoittaessani ja silloin päätökset oli jo tehty. Suuttuessaan hän uhkasi viedä tytön minulta kokonaan.
Veimme tytön hoitajien kanssa lastenosastolle, josta hänet seuraavan päivänä haettiin lastenkotiin. Minut siirrettiin Jorvin avo-osastolta Hesperiaan suljetulle. He kertoivat, että saisin siellä parempaa hoitoa kaksisuuntaiseeni. Entiseni uhkaus sai minut heräämään siihen, että elämä oli mielestäni vienyt minulta kaiken. Nyt jouduin vielä pelkäämään, etten enää koskaan saisi nähdä sitä pientä valonsädettä, pientä tytärtäni. Päätin, että jos tämä äijä vie minulta tytön, tapan itseni sillä siunaaman sekunnilla. Toinen vaihtoehtoni oli palata huumemaailmaan, etsiä piikki suoneen ja tappaa itseni narkkaamalla.
Näistä suunnitelmista toivuin kuitenkin vauhdilla ja aloin nähdä elämääni hiukan realistisemmin. Minulla heräsi taas taistelutahto. MINÄ EN ANNA KENENKÄÄN VIEDÄ LASTANI-päätin. En ollut kauaa osastolla, kun kaikki itsetuho ajatukseni loppuivat kerralla kuin seinään.

Pääsin vuorokausi ennen kotiutumistani yölomalle. Olimme aamusta saakka kirjoitelleet tytön isän kanssa. Hän oli tullut kotiin käydäkseen tyttäremme luona lastenkodissa. Kotimatkalla pyysin exältäni, että puhuisimme. Mies majaili yhteisessä kodissamme, joka oli vuokralla meille vielä viikon tai kaksi. Menin käymään kotonamme ja mies tuli sanaakaan sanomatta halaamaan minua. Halatessamme me molemmat tiesimme, että kaiken pahan jälkeen, me jatkaisimme yhdessä. Sanoja ei tarvittu, me tunsimme sen. Tyttäremmekin saimme hakea kotiin ja hän joutui olemaan lastenkodissa onneksi vain viikon.
Sen minkä elämä oli minulta hetkessä vienyt, annettiin minulle takaisin yhtä nopeasti.