Tuomitsemattomuus

En ole vielä valmis viimeisen osan kanssa vuodesta 2015. Sain pienen älynväläyksen ja haluan kertoa sen heti blogissani. Eli väliin lyhyesti muuta pohdintaa.

Käyn DKT-kertausryhmää ja jokin aika sitten me käsittelimme tuomitsemattomuutta. Sitä miten voi olla tuomitsematta muita ja itseään. Olen viime aikoina voinut huonosti erään läheisen ihmisen vuoksi. Hänen käyttäytymisensä minua kohtaan on ajoittain syvää ahdistusta herättävää. Tosin hän ei ole pitkään aikaan toiminut ikävästi, mutta valitettavasti lähimenneisyyden ja todella vanhojenkin asioiden mielessä pyörittäminen on vallannut pääni. Ongelmakseni siis muodostui tuomitsemattomuus häntä kohtaan ja toisaalta myös itseni tuomitsemattomuus. Viikkotolkulla yritin ja yritin olla tuomitsematta kyseessä olevaa ihmistä, mutta en vain kyennyt. Tuomitsin tämän ihmisen päästä varpaisiin ja kaiken siltä väliltä. Voi sitä syyllisyyttä ja kykenemättömyyden tunnetta mitä koin. DKT ohjeistaa olemaan tuomitsematta, mutta minä en siihen yhden ihmisen kohdalla pystynyt ja näin ollen tuomitsin siis itsenikin. Aikani taisteltuani asian kanssa päätin ottaa asian puheeksi ryhmässä. Ryhmää vetävä psykologi totesi, ettei tuomitsemattomuus suinkaan tarkoita, että kaikenlainen käytös pitäisi hyväksyä. En heti saanut siitä kiinni mitä tämä tarkoitti käytännössä. Miten voi olla hyväksymättä, mutta silti tuomitsematta? Pohdin asiaa ja ajattelisin näin. En hyväksy ihmisen tiettyä toimintaa. Minulla on oikeus suuttua ja olla vihainen, jos minua kohdellaan epäreilusti. Saan ja minun kuuluu pitää puoleni. Minun ei kuitenkaan tarvitse tuomita ihmistä. En vain hyväksyä käyttäytymistä ja näin ollen tuomitsen vain toiminnan. En vihaa koska ihminen on huono. Vaan olen vihainen koska minua on kohdeltu huonosti. Täytyy myöntää, että kun kirjoitin edellisen tekstin, tämä ajatus ei toiminut käytännössä. Mutta nyt olen vakuuttunut, että pohdintani ja oivallukseni olivat askel oikeaan suuntaan. Tänään huomasin, etten ole jumiutunut useampaan päivään ahdistaviin ja tuomitseviin ajatuksiin tästä ihmisestä. Viikko tolkulla minulla oli vaikeuksia olla, koska tämä ihminen herätti minussa todella negatiivisia tunteita. Mutta nyt kun ymmärrän, ettei minun tarvitse tuomita, mutta ei myöskään kaikkea hyväksyä, oloni on parempi. Sekin on hienoa, ettei minun tarvitsi tuomita itseäni. En ole huono enkä kyvytön, vaikka tunnenkin ikäviä tunteita toisten ihmisten käyttäytymistä kohtaan. Ja eihän kukaan ole täydellinen, ei tällaisessakaan asiassa. Täytyy sanoa, että on myös mahtavaa, etten enää tuomitse ajoittaista tuomitsemistani.

Vuosi 2015, osa 2, Epätodellisuus muuttaa muotoaan

Jatkoa seuraa..
Pääsin siis kahden viikon sairaalassa olon jälkeen kotiin rakkaan perheeni luo. Olimme kaikki kotiutumisestani hyvin onnellisia, mutta kaikki ei suinkaan mennyt hyvin. Olin kotiutunut täysin puolikuntoisena, enkä oikeastaan itsekkään ymmärtänyt etten ollut kotiutumiskunnossa. Sairaalassa minulle oli aloitettu Abilify ja Serenase 2 mg kolmesti päivässä. Vähensin Serenasea omatoimisesti 1 mg:aan kolmesti. Ystäväni on mielenterveyshoitaja ja hän kertoi minulle että lääkkeellä on ikäviä haittavaikutuksia. Niinpä minä halusin lääkkeestä äkkiä eroon ja vähensin annosta itse, kuitenkin lääkärin antamien ohjeiden mukaisesti. Lääkäri oli ohjeistanut että voin puolittaa Serenase annokseni, mutta lääke piti heti nostaa aiemmalle tasolle mikäli oireet palaavat. Abilifyn piti puolestaan olla minulle hyvä lääke, koska se ei nosta painoa. (Olen psyykelääkkeiden aloittamisen jälkeen lihonnut 30 kg, joista 10 kg olen saanut pudotettua). Ja toinen hyvä asia tässä lääkkeessä oli, että se aktivoi. Aktiivisuudessani ei vain mielestäni ollut mitään vikaa. Päinvastoin kotiin päästyäni ajatukseni riensivät ja touhusin hirveästi.
Niin kuin jo aikaisemmin mainitsin, pakko-oireiden voimistuminen puolestaan on yksi merkki siitä että vointini on huonontumassa. Viime vuosina pakko-oireiluni on ilmennyt erityisesti pakonomaisena oman mielenterveyden pohtimisena ja siitä puhumisena. Puhun ja pulputan, ennen kaikkea puolisolleni, minkälaisia oivalluksia olen tehnyt yms. taukoamatta, niin että hänellä ennemmin tai myöhemmin menee hermot. Uskon tämän ongelman olevan raastavaa puolisolleni. Tosin se on sitä myös minulle. On kamalaa ajatella jotain asiaa taukoamatta, niin ettei voi nukkua eikä keskittyä muuhun ja yrittää olla puhumatta siitä. Yleensä en kuitenkaan pysty olemaan hiljaa vaan käyn läheisteni hermoille jankutuksellani. Sairaalasta päästyäni päätin ostaa päiväkirjan ja purkaa sinne ajattelua ja ”oivalluksiani”. Tämä siksi etten rasittaisi miestäni. Sanoisin että tekstit ovat aikamoista luettavaa. Järjetöntä pohdintaa siitä olenko terve vai hullu. Kirjoitin kuinka diagnoosit ovat kenties vääriä ja ettei minua oikeasti edes vaivaa mikään, olen täysin normaali. Ja seuraavassa lauseessa ihmettelen miksi minulla on epätodellinen, outo, vieras ja erittäin ahdistunut olo?

No miten se kotona olo käytännössä sujui? Yritin epätoivoisesti olla normaali, mutta ajatukset vain kiersivät kehää ja jumiutuivat pakko-oireiden edessä, olin kaukana normaalista. Yritin hallita vointiani, yritin nukkua riittävästi, usein en vain kyennyt nukkumaan ja yöllä en tiennyt nukunko vai olenko hereillä. Yritin muistaa syödä, vaikkei minulla ruokahalua ollutkaan ja kahvin juontia rajoitin, koska uskoin sen liittyvän valtavaan ahdistukseen. Tuskaisimmasta ahdistuksesta, mitä olen koskaan kokenut, huolimatta yritin tehdä kaikkea ”normaalia”. Kävin kaupassa, touhusin kotona tehden kotitöitä ja hoitaen tytärtäni. Halusin niin kovin olla normaali oma itseni.
Vointiani pahensivat kummalliset ajatusrakennelmat. Kuvittelin esimerkiksi että mieheni kävelee tyttäremme kanssa rappukäytävän portaita alas ja kaatuu. Minä kuulen kotiin mieheni huutoa ja menen katsomaan miksi hän huutaa. Tyttäremme makaa lattialla verisenä..kuolleena. Paikalle saapuu naapureita ja mies valehtelee kaikille, että minä olen kaatunut ja tappanut lapsemme. Ne olivat täysin epärealistisia mielikuvia, mutta minut ne saivat voimaan yhtä huonosti kuin mielikuvien mukaiset tapahtumat olisivat totta.
Eräänä iltapäivänä lähdin kauppaan todella voimakkaasta epätodellisuuden kokemuksesta huolimatta. Jo kauppaan kävellessä ja ennen kaikkea kaupassa tuntui, etten mitenkään pystynyt toimimaan. Kävely oli vaikeaa ja raskasta, kaupassa tiputtelin omenoita lattioille kun en saanut niitä pussiin. Irtauduin itsestäni niin, että tunsin kuin minua ei olisi olemassa ja pelkäsin suunnattoman kovasti, etten kohta tiedä kuka olen. Kassa kysyi minulta etukorttia ja minä vain tuijotin häntä, en kyennyt vastaamaan. Kuulin kyllä hänen kysyvän jotain ja tiesin sen sillä hän katsoi minua silmiini kysyvästi, mutta en vain tajunnut enkä ymmärtänyt mitään. Kun pääsin kauppareissun jälkeen rappukäytäväämme, olin niin voimaton, etten meinannut päästä rappusia ylös. En tiedä olivatko oireet dissosiatiivisia vai johtuivatko ne psykoosista, mutta me avopuolisoni kanssa päätimme, että lähtisin takaisin sairaalaan. Äitini vei minut päivystykseen ja sieltä sain lähetteen samalle osastolle jossa olin ollut jo aiemmin.

En tosiaan tiedä olivatko ongelmani tuolla hetkellä dissosiatiivisia vai psykoottisia vai kenties molempia. Kärsin mm. hajoamisen tunteesta. Sen sairaalan psykiatri tulkitsi psykoottiseksi. Omahoitajani kanssa puhuin ensimmäisinä päivinä kiitävistä ja ahdistavista ajatuskierteistäni. Hoitaja ajattelin niiden olevan pakkoajatuksia. Muistan jostain lukeneeni, että pakkoajatuksetkin saattavat liittyä psykoosiin. Pian sairaalaan menemiseni jälkeen aloin taas koota päässäni ajatuksia siitä, että hoitohenkilökunta on minua vastaan. Minä uskoin, että he pitivät minua teeskentelijänä, huonona äitinä ja he olivat sitä mieltä, etten saa olla osastolla, koska minua ei heidän mielestään mikään vaivaa. Päiväkirjani on täpötäynnä todistelua siitä, että todella voin huonosti, olin todella ahdistunut ja että pääni hajoaa ajatuksien määrästä. Kirjoitukseni olivat kovin vihamielisiä. Olin selvästi täynnä aggressiivisuutta hoitohenkilökuntaa kohtaan, mutta niin kuin aina, en uskaltanut näyttää vihaani vaan purin sitä kirjoittamalla. Hyvä niin, sillä vihani oli aiheetonta. Kuitenkin puhumisen tarpeeni oli hirvittävän suuri. Olihan pääni pullollaan asiaa ja oli sietämätöntä ajatella ja kehitellä psykoottisia ajatusketjuja ja -rakennelmia hirveällä nopeudella yksin. Minulle jäi kokemus että olin sairaalassa pahemman luokan maanvaiva, kun ramppasin kansliassa selvittämässä kaikki mieleni liikkeet. Tässä oli kyllä pointtikin. Halusin tuoda kaiken mahdollisen esille, ettei minua vain ”taas” diagnosoitaisi väärin. Vaikka olinkin alituiseen menossa hoitajien juttusille, jouduin joka kerta tarkkaan suunnittelemaan mitä hoitajalle sanon, miten sanon jne. Saatoin istua huoneessani puoli tuntia miettien tulevaa keskustelua hoitajan kanssa. Ja auta armias kun hoitajalla ei ollutkaan heti aikaa minulle. Suunnitelmani valui hukkaan ja minä olin varma, ettei kanssani haluttu puhua, minua vihataan ja minusta halutaan eroon. Jouduin miettimään sanomisiani siksi, että mietin alituiseen miten kukakin minua tulkitsee. Esimerkiksi: jos olin äärimmilleen ahdistunut, menin istumaan ja nojasin polviini, hetkessä päähän muodostui ajatusketju, jonka loppu tulos oli se, että ”nyt hoitajat katsovat, että mitä toikin tossa esittää, että muka ahdistaa.. lähtis kotiin ku ei sitä mikään vaivaa!”. Kaikesta huolimatta, luulen, että minä olin se koko osaston pahin tulkitsija. Sillä ajatusrakennelmat alkoivat aina rakentua toisen potilaan, lääkärin, hoitajan tai perheenjäseneni yhdestä sanasta, eleestä, ilmeestä ja jopa asennosta.
Oloni oli kerrassaan kaaoottinen.

Parin viikon päästä vointini alkoi kuitenkin pikkuhiljaa helpottamaan ja minut ohjattiin psykologin juttusille. Keskustelimme menneisyydestä, tästä hetkestä, oireista..ihan kaikesta.. Psykologi tuli siihen loppu tulokseen, että kärsin dissosiatiivisista oireista. Ja, että olisi suorastaan ihme, jos en historiallani kärsisi. Tätä oli kyllä epäillyt jo viisi vuotta sitten toinen psykologi, mutta hänen lausuntonsa oli ilmeisesti hautautunut johonkin lausuntoviidakkoon, kun lääkärit eivät tätä hoksanneet. Psykologi ei uskonut kuitenkaan että psykoosi-diagnoosi olisi väärä. Hän kertoi, että myös dissosiatiiviset oireet voivat muuttua psykoottisiksi. Itse tuohon aikaan epäilin kovasti, ettei minulla ole kaksisuuntaista, mutta psykologi oli tästäkin eri mieltä, sillä minulla on menneisyydessäni ollut ylivireysjaksoja. Suurin hyöty psykologin käynneistä oli se, että hän suositteli psykoterapiaa, jota minulle sitten haettiinkin, mutta hakemus hylättiin.

Olin osastolla yhteensä kuusi viikkoa, harhaluulot loppuivat kun palasimme vanhaan, raskautta edeltäneeseen lääkitykseen. Lito+Zyprexa. Psykoottisuus siis väistyi, mutta vaikea dissosiatiivinen epätodellisuus valtasi kehoni ja mieleni. Psykoosi-epätodellisuus muuttui todellisen tuntemisen epätodelliseksi. Voimakkuudellaan se vei minulta elämisen mahdollisuuden. Lisäksi ongelmakseni muodostui yksi paniikkikohtaus, jonka osastolla sain. Kohtauksen aikana tunsin täysin irtautuvani kehostani, kaikki mitä näin muuttui pelottavan kirkkaaksi ja teräväksi, sydämeni hakkasi ja vapisin kauhusta. Paniikkikohtaukselle tyypillinen tunne lopullisesta sekoamisesta valtasi minut. Jostain syystä tämä yksi ja ainoa kohtaus sai minut pelkäämään suunnattomasti. Kohtauksen pelko rajoitti elämääni suuresti puoli vuotta. (Annan todella suuren ymmärryksen ja myötätunnon paniikkihäiriötä kärsiville). Ongelmakseni muodostui pääasiassa se, että saamani paniikkikohtauksen aikana dissosioin voimakkaasti. Näin ollen jatkuva dissosiointini aiheutti pelon uudesta paniikkikohtauksesta ja pelko puolestaan lietsoi paniikin tunnetta. Peloistani huolimatta, en kuitenkaan koskaan saanut toista kohtausta, mutta tuskallinen olo sai minut pysymään poissa julkisiltapaikoilta aina kun se vain oli mahdollista. Kauheinta oli, että pelkäsin jopa jäädä yksin tyttäremme kanssa. Mitä ihmettä olisin tehnyt, jos olisin saanut kohtauksen tytön kanssa, eikä se olisikaan loppunut?? Olen vasta hiljattain päässyt eroon rauhoittavista ja kyennyt taas toimimaan normaalisti ulkomaailmassa. Tärkeintä, että toivuin paniikkioireista, oli se, että sitkeästi vain yritin tehdä asioita normaalisti. Ensin aloin tehdä rauhoittavien kanssa. Yksi Opamox tuntia ennen päiväosastolle menoa oli turvaköyteni. Aloin uskoa niin hanakasti lääkkeen voimaan etten enää edes ajatellut paniikkia. Jossain vaiheessa siirryin puolikkaaseen tablettiin. Lopulta päätin selviytyä ilman ja onnekseni selviydyinkin. Kun huomasin, ettei mitään pahaa tapahdu, aloin toipua. Aloin selviytyä myös tyttäreni kanssa, koska minun oli pakko! Miksi? Kirjoitan tästä aiheesta vielä kolmannen osan, lupaan, että se on viimeinen kuluneesta vuodestani. Sen jälkeen panostan tähän hetkeen, oivalluksiin, ajatuksiin jne. Kiitos, kun jaksoit lukea 🙂

Vuosi 2015 osa 1, Epätodellisuus muuttu todeksi – Harhaluuloja

Tässä lupaamaani kertomusta tapahtumarikkaasta vuodestani 2015. Olen jo viikon ajan kirjoittanut tätä tekstiä ja siitä näyttää tulevan pitkä. Siksi päätin jakaa sitä hieman osiin. Kerron siis vuodestani paljolti sen vuoksi että tiedätte kuinka moninaisiin ongelmiin olen törmännyt, oireista kärsinyt ja silti selvinnyt tähän päivään melko…hienosti.. etten sanoisi 🙂

Minun ja avopuolisoni vuosi 2014 päättyi mitä upeimmalla tavalla. Raskas ja pitkä synnytys, joka oli kestänyt 27 tuntia, päättyi tyttäremme syntymään. Tyttö syntyi loppuvuodesta, joten vietimme loppu vuoden sairaalassa. Kaikki meni hyvin, jouduimme tosin olemaan sairaalassa useamman päivän, koska vauvan verensokerit heittelivät. Mutta olimme onnellisesti kaikki yhdessä perhehuoneessa. Väsymys meitä kuitenkin painoa. Ajattelin pienokaisemme synnyttyä onnellisesti nukkumista, mutta valvomisemme ei vielä päättynyt. Tyttäremme oli pienipainoinen ja hänet piti syöttää kolmen tunnin välein, myös yöllä. Kotiin päästyämme väsymykseni alkoi näkyä. En tiedä onko se äidille normaalia kuulla kotona vauvan itkua, vaikka pienokainen nukkuisi. Toinen asia mikä osoitti, että en ehkä ollut ihan kunnossa, oli se, että olin järjettömän huolissani tyttömme terveydestä. Vaikka lääkärit, hoitajat ja muut sanoivat, ettei tytöllä ole mitään hätää olin varma, että pienipainoisuus johtui siitä, että hän oli vakavasti sairas. (Pienipainoisuus johtui ilmeisesti siitä, että napanuora oli osin kalvokinnitteinen, eikä masuasukki ollut saanut loppuvaiheessa ravintoa) Istuin netissä ja etsin tietoa kaikista mahdollisista sairauksista. Aloin myös tutkia kasvukäyriä ja luin kaiken mikä voisi kertoa miten tyttäreni on sairas. Halusin tietää, kuinka vakavasta asiasta on kyse. Pelkäsin että lapsi kuolee. Tällaiset tuntemukset voivat olla kenties myös normaaleja kelle tahansa ensimmäisen lapsensa saaneelle äidille, mutta minun kohdalla olimme monta kertaa puolisoni kanssa huomanneet, että pakko-oireet ja –ajatukset lisääntyivät sairaisiin mittasuhteisiin, kun minulla alkaa sairausjakso. Lisäksi aloin uskomaan että TV:ssä sanotut asiat olivat jumalan merkki minulle siitä, että olin huono ja syntinen ihminen. Iltaisin olin myös pakonomaisesti alkanut rukoilla anteeksiantoa sille, että olin kauhea ihminen ja tehnyt hirveästi vääryyttä.
Näiden asioiden seurauksena ensimmäinen ajatuksemme oli, että olin sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen, joka on kaksisuuntaisilla yleistä. Toimimme heti, psykiatrian poliklinikan hoitaja tuli meille kotikäynnille ja kerroimme tilanteesta. Vaadimme minulle masennuslääkettä ja mainitsimme myös, että SSRI-lääkkeet aiheuttavat minulle manian ja sekamuotoisen oireita. Hoitaja lupasi puhua lääkärin kanssa ja soittavansa myöhemmin. Ja kuinka ollakaan, lääkäri määräsi SSRI-lääkkeen, Sertralinin. Tämä lääke oli muutama vuosi aiemmin lopetettu vauhdilla, kun oireeni muuttuivat masentuneesta hypomaaniseksi. (Silloinkin lääke meni pienellä annoksella). No, tunnollisesti minä aloitin lääkkeen. Ja pian oireeni pahenivat.

Avopuolisoni opiskeli läheisellä paikkakunnalla. Eräänä aamuna hän puki uudet housut jalkaansa ja katseli peilistä, olivatko ne hyvät. Siitä sitten lähti ajatusketju muodostumaan. Mies lähti opiskelijaystävänsä kyydillä koululle. Minä aloin tosissani uskoa, ettei hän mennyt kouluun, vaan toisen naisen luo. Äitini tuli minun ja vauvan seuraksi, kerroin ajatuksistani. Sanoin vakuuttuneena, että miehelläni on toinen. Äitini yritti parhaansa mukaan rauhoitella ja hetkeksi minä aina rauhoituinkin, mutta yhtäkkiä ajatukset valtasivat taas pääni. Mieheni soitti ruokatunnilla niin kuin aina. Kuulin musiikkia ja tivasin missä ukko oikein oli ja mistä musiikki kuului. Hän kertoi olevansa radion alla ja että oppilaitoksen käytävällä soi aina radio. Tuska viilteli sydäntäni, kun ajattelin häntä toisen kanssa. Miten minä pienen vauvan kanssa yksin selviäisin..

Kauheimmat kokemani oireet alkoivat. Aloin iltaisin uskoa, että mieheni käyttäisi tytärtämme seksuaalisesti hyväkseen. En voinut nukkua, jos mieheni oli yksin tyttäremme kanssa olohuoneessa. Vahdin heitä sängyssä ja pienetkin vauvan ääntelyt saivat minut kauhun valtaan. Pelkäsin jotain pahaa tapahtuvan. Tässä kohtaa siis täytyy mainita, etteivät nämä pelot olleet millään tavoin realistisia. Aloin iltaisin väittelemään itseni kanssa (tuttu jakautumisen tunne valtasi minut). Toinen puoli huusi mielessäni, ettei peloissani ole mitään järkeä ja toinen puoli tunsi tuskaa, ahdistusta ja pelkoa. Voin todella huonosti ja ”järjen ääneni” ei millään tavoin kyennyt oloani helpottamaan. Eräänä aamuna kello viisi heräsin. Takanani oli taas huonosti nukuttu yö. Olin vihainen että jouduin taas muutaman tunnin unien jälkeen olemaan hereillä, sillä en saanut enää unta. Mieheni heräsi jossain vaiheessa ja enää en tarkkaa muista mistä riitamme alkoi. Joka tapauksessa riidan aikana menetin kokonaan itsehillintäni ja huusin ja riehuin miehelleni, sylkien hänen kasvoilleen kaikki ne kauheat pelot joita öisin koin. Lopulta muistan olevani keittiössä ja heitteleväni tavaroita pöydältä lattialle. Yksi veitsi teki laminaattiin reiän. Miehelleni alkoi valjeta tilanteen vakavuus ja hän soitti psykiatrianpoliklinikalle hoitajalleni. Sain ajan muutaman tunnin päähän.

Lähdin polille taksilla. Koko matkan kuski höpötti minulle, en muista sanakaan mitä hän sanoin. Olin kuin usvassa. Polilla hoitajani kutsui psykiatrin paikalle ja hän totesi minun todennäköisesti sairastuneen synnytyksen jälkeiseen psykoosiin. Oli keskiviikko, painotin lääkärille, että jos lähtisin sairaalaan, minä en missään tapauksessa olisi siellä paria päivää kauempaa. En tiedä miten saatoin kuvitella toipuvani kahdessa päivässä. Ajattelin todella tulevani viikonlopuksi kotiin rakkaan tyttäreni luo. En voinut kuvitellakaan olevani prinsessastani erossa kauempaa.

Vanhempani veivät minulle jo niin tutuksi tulleeseen sairaalaan suljetulle osastolle. Olin ollut siellä ainakin kymmenen kertaa aiemminkin. Itkin koko matkan, tunsin itseni maailman huonoimmaksi ja hirveimmäksi äidiksi. Vanhempani yrittivät lohduttaa minua ja sanoivat että tämä on kaikkien kannalta paras ratkaisu. Saavuimme sairaalan pihaan, pyysin vanhemmiltani, etteivät he enää tulisi saattamaan minua osastolle. En kestänyt siinä vaiheessa hyvästelyjä. Menin osastolle yksin, itkin, kuulin kuinka suljetun osaston ovi kolahti lohduttomasti takanani kiinni.

Osastolla ollessani avopuolisooni sekä tyttäreeni liittyvät harhaluulot helpottivat. Tosin tilalle tuli varmuus siitä että mieheni jättää minut, vie lapsen, hänellä on jo toinen yms. Lisäksi harhaluuloni alkoivat kohdistua hoitohenkilökuntaan. Olin äärimmilleen ahdistunut, sillä harhaluuloiset ajatukset pyörivät päässäni 2000 km tuntivauhtia. Olin siis varma että mieheni aikoo viedä minulta tyttäreni. Aiemmin tällaisissa oloissa halusin luovuttaa ja kuolla, mutta tällä kertaa minulla heräsi taistelutahto. Minä en aikonut luopua elämän tärkeimmästä asiasta ja päätin taistella sairauttani ja oireitani vastaan. Välillä kuitenkin vajosin epätoivoon, kun ajattelin, ettei avokki kestä minua, kun olen näin sairas, hän varmasti lähtisi. Halusin vain antaa perheelleni kaiken, rakkauteni, elämäni, tämän hetken, tulevaisuuden ja kaiken sen mitä olin menneisyydessäni oppinut. Olin surun murtama. Kirjoitin päiväkirjaani siitä kuinka kovin pelkäsin että tyttäreni joutuu elämään ilman minua, vaikka minä halusin olla hänelle se hyvä äiti. Halusin tyttösen parasta ja pelkäsin että jos joku muu kasvattaa hänet, hän saa traumoja. Kirjoitin kuinka minä olisin paras äiti tytölle ja minä tiesin mitä hän tarvitsee. Itkin kuinka tiedän traumojen aiheuttavan ongelmia läpi elämän. MINÄ OLEN PARAS ÄITI TYTTÄRELLENI huusin teksteissäni. Olin vakuuttunut että menetän tytön. Olin usein epätoivoissani, olin varma, etten koskaan paranisi ja menettäisin kaiken. Eikä pelkoni missään tapauksessa olleet ainoa ongelmani. Minä tunsin itseni täysin vieraaksi, oloni oli epätodellinen ja yritin kiivaasti ymmärtää mitä minulle oli tapahtumassa. Psykoosiin en kuitenkaan uskonut. Kannoin myös suurta syyllisyyttä sairaalassa olostani ja kirjoitin päiväkirjaani toisinaan lohduttomasti vihaten itseäni ja toisinaan vihaisesti vakuutellen etten ole huono äiti. Pian sairaalaan tuloni jälkeen aloin vakaasti uskoa että ympärilläni olevat ihmiset ajattelevat ja puhuvat etten minä tarvitse sairaalaa, että olen hakeutunut sinne turhaan eikä minua mikään vaivaa. Kihisin raivosta. Voin huonommin kuin koskaan ennen ahdistuksen ja epätodellisen, vieraan olon vallassa ja kukaan ei muka uskonut minua. Ensimmäisenä tällaiset ajatukset kohdistuivat läheiseen ystävääni, oli varma että hänen mielestä olin surkea äiti sairaalassa oloni vuoksi ja hän halusi että lapseni otetaan minulta pois. Seuraavaksi ajatukseni kohdistui hoitohenkilökuntaan. Kerran tein töitä itseni kanssa, etten mennyt hoitajille huutamaan että: ” Voin kyllä lähteä kotiin, kun minua ei tänne haluta!!”.

Jo alle kahden viikon jälkeen aloin jotenkin hallitsemaan harhaluuloisia ajatuksiani. Näennäisesti. Halusin kotiin tyttäreni luo. Onnistuinkin kahden viikon hoidon jälkeen vakuuttamaan perheeni, puolisoni, hoitajat sekä hoitavan lääkärini siitä, että tiedostin ajatusteni olevan epärealistisia. Pääsin kotiin. Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin kuin elokuvissa. Pian olisin taas suljettujen ovien takana, vielä pidempään. Siitä kerron taas myöhemmin, jottei pitkästä jutusta tulisi liian puuduttavaa luettavaa ja jotta itsen jaksan tekstiä tasaisesti tuottaa.

Viha, syyllisyys, häpeä – Negatiivisten tunteiden tunteminen

Lupailin kirjoittaa kuluneesta vuodesta, mutta huomasin, että siitä artikkelista onkin tulossa melko pitkä.. Siksi väliin taas ihan muuta ajatusta. Nyt mielessäni on pyörinyt negatiiviset tunteet, joita en uskalla tuntea ja ajattelin tähän väliin avata tätä asiaa..

Minun on vaikea yleensäkään tunnistaa negatiivisia tunteita. Avopuolisoni sanoi kerran, etten koskaan ole esim. vihainen, valitan aina vaan että minua ahdistaa. Yleisesti ottaen, tilanteissa joissa pitäisi tuntea vihaa, surua, inhoa yms., tunnen aina vain ahdistusta. Ajoittain minulla on erittäin ikävä olo, milloin kenenkin takia. Vaikka kyseessä olisi läheinen, en uskalla ajoissa näyttää esim. vihaisuuttani, olen vain hiljaa padoten negatiiviset tunteet sisälleni. Näin tunne kasvaa sisälläni järjettömiin mittasuhteisiin. Tunteet alkava ilmetä pakonomaisina ajatuskierteinä. Ajattelen mitä ko. henkilölle sanoisin, kuinka inhottava ihminen tai hänen käyttäytymisensä on ja kuinka minua on kohdeltu ja kohdellaan. Tällainen ajattelu ei jätä minua rauhaan, ajattelen näitä asioita jatkuvasti.. Tämä pakkoajattelu sekä mieleni lietsoma paha olo, saa minut hirvittävän ahdistuneeksi. Kaiken kaikkiaan minä siis pelkään näyttää negatiivisia tunteita ja siksi suljen ne kokonaan pois. Minä ikään kuin varastoin tunteeni ja kun ne syystä tai toisesta pääsevät ulos, ne räjähtävät käsiin. Kun tunteet vyöryvät mielen piiloista, minä en kestä niitä, koska ne ovat niin suuria. Ennen ne purkautuivat huutamalla, riehumalla, tavaroiden heittelyllä ja itsensä vahingoittamisella. Viime aikoina purkaukset ovat olleet melko harvassa ja silloinkin ne tulevat lähinnä sanallisina hyökkäyksinä. Tämä kehitys on hyvä, sillä en halua tyttäreni kärsivän äidin epävakaasta riehumisesta. Kuitenkin kun tunteeni ryöppyävät kerralla ulos, jälkeenpäin tilanteen ollessa ohi, en juurikaan muista mitä olen sanonut ja aiemmin myös tehnyt. Se miksi enää ei tule niin suuria ylilyöntejä parisuhteessani, johtuu varmasti paljolti siitä, että minulla on ihana mies joka ei provosoi heikkouksiani. Kuitenkin ajoittain, vajoan tunteiden valtaan haluamattani, jos esim. koen mieheni olevan välinpitämätön. (Oli se sitten kuviteltua tai todellista.)
Vihan tunteita en missään tapauksessa voi näyttää varsinkaan niille ihmisille, jotka koen minua vahvemmiksi tai niille, jotka voisivat suuttuessaan loukata minua. Pelkoni on, että vahva ihminen saattaisi ”tuhota” minut. Tällä hetkellä uskallan turvallisesti riidellä ainoastaan puolisoni kanssa. Hän onkin elämässäni turvallisin ihminen (vaikeuksista huolimatta), johon luotan niin paljon, että voin suuttuakin. Muiden kanssa minä vain suljen ikävät asiat mieleni sopukoihin. Padon sisälleni vihaa ja kun ahdistus kasvaa tarpeeksi suureksi, vihan kohde tuntee suuttumukseni kiukutteluna, mielenosoittamisena ja kylmyytenä. Yleensä paha oloni johtuu useista sisälleni piilottamista asioista joista en ole koskaan uskaltanut puhua. Paha olo on osa nykyisyyttä ja osa menneisyyttä. Ja koska en puhu, tunteideni kohde ei tiedä mistä on kyse, vaikka huomaa minun olevan jääkylmä. Tiedän kyllä sen olevan väärin. On kohtuutonta, että kiukuttelen henkilölle, eikä hän tiedä miksi. Luultavasti minä en edes kertoisi, vaikka suoraan kysyttäisiin. Tällaisten ikävien tunteiden kohteena yleensä ovatkin juuri nämä edellä mainitut vahvemmat ihmiset, jotka teoriassa voisivat tuhota minut sekä elämäni.

No niin, harvoin siis kykenen tuntemaan näitä tunteita ja vielä harvemmin pystyn niitä rakentavasti näyttämään. On kuitenkin olemassa kaksi negatiivista tunnetta, joita avoimesti pystyn tuntemaan, liiankin syvästi. Nämä tunteet ovat syyllisyys ja häpeä. Erona edellä kertomaani on se, että tunteen kohde olen minä itse. Sisälläni on häpeän vuori ja se vain jatkaa kasvamistaan. Minä en koskaan unohda asioita, jotka saa oloni häpeälliseksi, olivat ne sitten suuri tai pieniä asioita. Kerään häpeääkin sisälleni ja se kuormittaa minua vuosi vuodelta enemmän. Toki minun täytyy ylistää tässäkin kohtaa avopuolisoani, hän on auttanut minut yli eräästä hyvin häpeällisestä, traumaattisesta ja syyllisyyttä aiheuttavasta tapahtumasta. Hän auttoi minua ikään kuin antamalla minulle anteeksi. Hän hyväksyi tapahtuneen, ei syyllistänyt ja todella näki, kuinka vaikea asia oli juuri minulle. Hän siis on hiukan keventänyt kantamaani taakka :). Juu ja toinen tuttu tunne minulle on siis syyllisyys, tunne sitä lähes kaikesta. Minä saatan muistaa jopa lapsuudessani tekemiä tai sanomia asioita ja joutua syyllisyyden syövereihin. Minä en kykene unohtamaan virheitäni, saatikka antamaan niitä itselleni anteeksi. Syyllisyys liittyy myös läheisesti aiemmin puhumaani kiukutteluun, mielen osoittamiseen eli piilotettuun vihaan. Kun olen kylmä toista ihmistä kohtaan, tunnen pian siitä suurta syyllisyyttä. Käytökseni ja tunteeni ovat usein vaikeassa ristiriidassa. Toisinaan vihaan ihmistä ja hymyilen/nauran näennäisesti iloisena, toisinaan rakastan ja voin silti olla ilkeä. Välillä koen, etten hallitse itseäni enkä tiedä mitä sisimpäni viestiä kuuntelisin. Minä tiuskin ihmiselle, koska syystä tai toisesta minä sillä hetkellä vihaan häntä, mutta samalla vihaan itseäni koska olen sellainen. Ahdistun suunnattomasti, kun alan ajatella miltä itsestäni tuntuisi, jos minua kohdeltaisiin samoin. Tunteet rakkaus, viha, välittäminen, syyllisyys sekoittuvat enkä tiedä mitä tehdä. Mieleni näkee usein miten parhaaksi sulkea tunteet pois, mutta sen seurauksena minua jää repimään suunnaton ahdistus.

Rakkaat lukijat, kommentoikaa 🙂 Jos jollain on keinoja selviytyä tällaisten tunne-elämän ongelmien kanssa niin kertokaa ihmeessä, itse olen näille ainakin toistaiseksi keinoton.

Dissosioin, mutta olen onnellinen

Ennen kuin paneudun aiheeseen vuosi 2015 ja kerron teille mitä tämä ”suuri vuosi” on mukanaan elämääni tuonut ja miten se on minuun vaikuttanut, haluan kertoa teille tästä hetkestä. Haluan aloittaa varsinaiset tekstini sillä positiivisuudella mitä sisältäni nyt kumpuaa.
Toki kärsin vieläkin/edelleen dissosiatiivisista oireista, mutta olen niiden kanssa taas tasapainossa. Oireilla ja minulla on jonkinlainen yhteisymmärrys, minä siedän niiden olemassa olon ja ne eivät kasva rampauttaviksi. Kuitenkin nämä oireet ovat minulla edelleen päivittäisiä ja melko jatkuvia. Aamut ovat parasta aikaa, herätessä oloni on kutakuinkin normaali, mutta melko pian ensimmäiset ”hämy”-olot valtaavat. Pääasiassa disso esiintyy niin, etten tunne olevani paikalla. Esimerkiksi: Kun puhun, minusta tuntuu, etten itse puhu, niin kuin joku muu puhuisi ja minä itse kuuntelen puhetta jostain kaukaa. Joskus puhuessani jonkun kanssa saatan yhtäkkiä havahtua ja palata takaisin, tällöin saatan olla täydellisen pihalla siitä mistä juuri oli puhuttu. Usein saan kuitenkin, mieltäni kaivelemalla, kiinni siitä mistä oli kyse. Usein kuunnellessani toista (varsinkin jos juttu on pitkä) vajoan pois. Kun minulla ei ole käsitystä mistä puhuttiin, saan usein tilanteen pelastettu hymyilemällä, sanomalla: ”hmm”, ”niin” tai ”aivan”. Lähes jatkuvasti tunnen myös itseni ja ympäristöni epätodelliseksi. Ympäristö näyttää taululta johon en itse kuulu… ikään kuin eläisi unessa ja seuraisi elämässä tapahtuvia asioita kauempaa.
Se miten voin tällä hetkellä olla onnellinen ja hyvinvoiva, on siinä että dissosiaatio on kulkenut mukanani läpi elämäni. Olen yli 20 vuotta dissosioinut, lapsuudesta asti ja niin kauan kuin muistan. Tällä hetkellä vain kestän olojani. Oikeastaan en välitä niistä, annan niiden vain olla. Jos ahdistusta tai pelkoa alkaa syntyä disson takia sanon tai ainakin ajattelen: ”sulla on nyt vähän outo olo, mutta se ei ole vaarallista, anna sen olla, älä välitä”. Kaikista tärkeintä disson sietämisessä minulle on se, etten yritä päästä siitä eroon, jos yrittäisin, se vain pahentaisi tilannettani. Kerron vakavuudessaan vaihtelevista dissosiaatio-oireista enemmän, mutta myöhemmin. Pyhitän sillekkin oman artikkelin.

Reilu kuukausi sitten minulle aloitettiin masennuslääke, Voxra. Olen hoidossa tällä hetkellä päiväyksikössä (päiväosasto, päiväsairaala) ja siellä hoitavalääkärini on sellainen, joka kuuntelee myös minua sekä kokemuksiani. Minulla on vuosien aikana syötetty vaikka mitä eri SSRI-lääkkeitä, vaikka viime vuosina olen painottanut uudestaan ja uudestaan etteivät ne sovi minulle…aiheuttavat maniaa tai pahoja sekamuotoisia jaksoja. No tämä lääkäri kuunteli ja omasta toiveestani hän määräsi minulle Voxran. Alkuvaikeuksien jälkeen se toimii minulla paremmin kuin hyvin. Eli disso-oireet ovat ja pysyvät ja lääkettä aloittaessa hiukan pahenivatkin, mutta nyt voin todella hyvin. Olen kovin onnellinen ja nautin tylsästä, rutiinien täyttämästä elämästäni. Elän nyt sitä elämää, jota halusin elää heti tyttäreni synnyttyä. Valitettavasti sairastuin heti tytön syntymän jälkeen psykoosiin. Sitä seurasi kärjistyneet paniikin sekaiset disso-oireet, romahduttava kesä ja kesän seurauksena uusi sairaalajakso. Kamppailin elämästä ja kuolemasta koko tämän vuoden, aina viime kuuhun asti. Nyt olen tässä. En enää taistele, vaan elän elämääni. Nautin täysin rinnoin tästä hetkestä ja rakastan perhettäni. Olen saanut tunteeni takaisin ja vaikka ne eivät aina ole ”hyviä”, olen niistäkin onnellinen sillä ne on terveitä.. ne ovat todellista minua. Mikään ei ole ihanampaa kuin kyetä aamulla heräämään aikaisin, vaikka ilta olisi venynyt TV:tä katsellessa lähemmäs yötä. Ja mitä vielä, minun ei tarvitse laskea tunteja, jotta nukun riittävästi, siinä pelossa, etten väsyneenä selviä seuraavan päivän oireista. Koskaan en ole ollut näin tyytyväinen lääkitykseeni, sillä nyt minun ei tarvitse ottaa lääkkeitä heti neidin ummistaessa silmänsä, jotta kykenen aamulla heräämään. Tällä hetkellä minä en pelkää. Minä kykenen normaalisti tekemään kaikki tarvittavat asiat. Ja voin ajatella vain pikku tyttöäni ja perhettäni, heidän hyvinvointia sekä heidän parastaan. Sanottakoon vielä tähän loppuun, olen onnellinen! 😀

Taustatietoja ja syitä kirjoittamiselle

Minulla oli viime keväänä suunnitelma tehdä kirja kokemuksistani, ajatuksistani ja tuntemuksistani. Koko vuosi on ollut minulle hyvin erilainen, olen kokenut paljon suuria asioita, jollaisia en koskaan ennen ole kokenut. Sekä hyvässä että pahassa. Näistä kokemuksista kirjoitin ahkerasti kesään asti, kunnes perheemme hajosi ikävien tapahtumien seurauksena, tästä kerron myöhemmin. (Kerrottakoon että nyt olemme onnellisesti koko perhe yhdessä 😉 ) Siispä kirjoittaminen jäi. Nyt kun vointini taas sallii hiukan ylimääräistä puuhaa, päätin jatkaa kirjoittamista. Päätin, että kirjan tekemisen sijaan alankin pitää blogia.
Mieleni on särkynyt, osittain ymmärtämättömistä syistä, mutta monilta osin olen alkanut ymmärtää, miten elämäni on mieltäni hajottanut. Menneisyydessäni minulle on tapahtunut yhtä ja toista. Moni varmasti osasi jo edellisestä päätellä, että kärsin vielä traumoistani. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole kertoa traumaattisista tapahtumista. Ei, en aio kertoa kuinka kauheaa elämäni on ollut siitä syystä tai tämän ihmisen takia. En aio hakea huomiota tällaisilla asioilla. Tämä siksi että olen päättänyt lopettaa uhrina olemisen ja keskittyä omaan kasvuun ja kehittymiseen. Aion itse tehdä kaiken voitavan tullakseni tasapainoiseksi, eheäksi ihmiseksi. Blogini idea on avata moninaisista psyykkisistä oireista kärsivän ihmisen ajattelua, käyttäytymistä ja ennen kaikkea kehittymistä.. Blogini on pohdintaa siitä mistä lähdin, mihin pääsin ja miten selvisin. Pohdintaa persoonallisuudestani, ennen kaikkea sen kasvusta. Yritän olla rehellinen kirjoittaessani omasta käytöksestäni, se on ainoa tapa saada blogi toimimaan haluamallani tavalla. Niin kuin edellä mainitsin, en aio avata traumojani, mutta joitain asioita minun täytyy teksteissä kertoa, jotta lukija saa oikean kuvan siitä millainen olin ja millainen olen nyt. Syy miksen kirjoita traumojeni aiheuttajista on se, etten halua kirjoittaa pahaa kenestäkään. Vaikka en mainitsisikaan nimiä. En halua kirjoittaa heistä huonossa valossa, sillä jos kirjoittaisin myös kaiken positiivisen, en blogissani ehtisi muuta käsittelemäänkään. Enkä halua edes nimettömänä repiä auki syviä, tulehtuneita ja kipeitä haavoja. Haluan vain jakaa tieni kohti eheytymistä teidän kanssa, lukijat, sillä olen päättänyt eheyttää sirpaleisen sieluni. Olen jo viidessä vuodessa kulkenut pitkän matkan kohti parempaa. Ja tärkein syy eheytymiselle on tyttäreni, mutta myös avopuolisoni. Perheeni ansaitsee mahdollisimman terveen, hyvinvoivan ja tasapainoisen äidin sekä puolison. Blogin kirjoittamisen tärkein syy taas on toivon antaminen kaltaisilleni. Haluan valaa uskoa toipumisesta ja onnellisen elämän saavuttamisesta. Toinen tärkeä syy blogin kirjoittamiseen on se, että kirjoittaminen on minulle tapa purkaa sisintäni. Kirjoitan siis myös itseäni varten. Ja ehkä, kun joskus epätoivo ja halu luovuttaa valtaa minut, ehkä silloin näiden tekstien lukeminen saa minut pitämään elämästä kiinni. Ehkä saan avun, kun muistan mistä lähdin, mihin olen tullut ja mikä on tavoitteeni siitä mihin olen menossa.

Pohdin pitkään mistä blogini alkaa. Ajattelin menneisyyttäni…kirjoitinkin siitä pitkät tekstit, oikeastaan kaiken nuoruudestani ja lyhyestä aikuisuudesta. Mutta päätin etten julkaise sitä. En näe tarvetta selostaa koko sitä matkaa minkä olen kulkenut tähän hetkeen. Ei ole syytä kirjoittaa rivi tolkulla selostusta elämästäni. Jos haluan kertoa kehityksestäni tms. otan menneisyyden asiat esille silloin kun ne johonkin aiheeseen liittyy. Ainoa ”menneisyyden” asia, jolle aion jossain vaiheessa pyhittää kokonaan yhden postauksen, on vuosi 2015. Tämä vuosi on kaikkiaan ollut minulle niin suuri, psyykkistä kestävyyttäni horjuttava ja pelottava. Vuosi on ollut myös hyvällä tavalla niin erilainen ettei siitä lyhyesti voi kertoa. No, tästä myöhemmin.
Kerron vielä sen verran itsestäni että olen tällä hetkellä tyttäreni kanssa kotona kotihoidontuella (vai mikä sen nimi nykyään onkaan). Olen kotona myös siksi että olen määräaikaisella eläkkeellä. Ollut jo useamman vuoden, sen verran vaikeaa psyykkinen oireiluni on ollut. Psykoterapiaa minulle haettiin viime keväänä mutta kela hylkäsi hakemuksen. Olen vielä liian sairas terapiaan. Päätöksessä sanottiin, ettei terapia ole oikea-aikaista, koska psykiatrisen sairauden täytyy olla täysin hallinnassa, näin terapia toimii paremmin. Minähän olin juuri ollut psykoosissa. Naurettavaa, olin juuri saanut psykologin lausunnon, jossa kerrottiin traumoistani, dissosiaatiosta ja siitä että olen kykenevä terapiaan sekä että olen traumaterapian tarpeessa.. No, ei Kelasta aina ota selvää, myöntää terapiaa ilmeisesti arvonnalla. Hmmm.. en minä sitä enää murehdi, sillä tarkoitus on hakea ensi vuonna terapiaa uudestaan. Tällä hetkellä käyn Dialektisen käyttäytymisterapian kertaus ryhmää. Kävin varsinaisen DKT-lyhyt terapian useampi vuosi sitten, kaiketi vuonna 2011.
Tässä nyt ensimmäinen tekstini, kirjoittelen taas kun saan tekstiä aikaiseksi.. Kirjoittaminen jostain syystä on helpointa kun on masentunut.. Mutta minun tarkoitukseni on kertoa myös onnesta ja hyvinvoinnista. Sellaiset kokemukset monista psyykkisistä oireista kärsivän elämässä antavat varmasti toivoa myös muille kärsiville ja särkyneille mielille 😉 Hyvää vointia kaikille.