Taas on kulunut aikaa siitä kun olen viimeksi kirjoittanut. Ajattelin jättää blogini hetkeksi ”lepäämään”. En ole juurikaan tehnyt uusia oivalluksia enkä jaksa aina kirjoittaa yhtä ja samaa. Vointini vaihtelee, tällä hetkellä etsin itselleni psykoterapeuttia. Ehkäpä palaan vielä kirjoittamaan, mutta nyt haluan keskittyä elämäntarinani työstämiseen, itseni hoitamiseen ja erityisesti tyttäreeni. Kiitos lukijat, käyn kyllä lukemassa kommentteja ja vastailen niihin.

Aurinkoista loppu talvea ja tulevaa kevättä 🙂

Tie eheäksi

On ollut aikamoinen syksy. Oikeastaan vaikea oireiluni alkoi jo loppu kesästä. Nyt siirryin psykiatrian poliklinikalta päiväyksikköön joka päiväiseen hoitoon. Sairaalaan en halua, koska tyttäreni joutuisi silloin perhekeskukseen ja se ei ole vaihtoehto kuin äärimmäisessä tilanteessa. Päiväosasto on osoittautunut hyväksi vaihtoehdoksi. Olen siellä päivät kun tyttö on päiväkodissa. Illat saan sitten rauhassa olla lapseni kanssa, mikä on minulle tärkeää.

Kielsin pitkään oireeni ja sairauteni. Uskoin että kaikki on johtunut vain päihteistä ja nyt kun olen ollut pitkään puhtaana hallitsisin oireeni, jos niitä edes olisi. Sairas minä kuitenkin olen. Kaksisuuntainen mielialahäiriö ja rajatilapersoona on tämän hetken diagnostiikka. Elämä on tasapainoilua vanhemmuuden ja mielenterveysongelmien kanssa. Kaikista tärkeintä minulle on tällä hetkellä ja tulevina vuosina turvata tytölle tasapainoinen ja hyvä äiti. Millään muulla ei ole minulle merkitystä, joten haaveet työn teosta/opiskelusta saa jäädä. Minun on myönnettävä, että selviän tämän hetkisestä elämästä ihan hyvin, mutta mitään lisä stressiä siihen ei mahdu. Pää ei kestä stressiä.

Olen tehnyt näitä asioita pohtiessani oivalluksen.  Tie eheäksi ei tarkoittanutkaan parantumista. Se ei tarkoittanut onnelan löytämistä. Ei syvää helpotusta, eikä edes sitä eheäksi tuloa. Tai ehkä se tarkoitti kaikkia näitä sairauden hyväksymisellä. En parane, en ole kaiken aikaa onnellinen, enkä edes helpottunut. Ehjäksi en tule koskaan, sillä elämä keksii aina uusia säröjä sieluun, niin kuin sen kuuluukin. Minä luovutin eheäksi tulon suhteen. Sairauteni on tosi. Minun on hyväksyttävä sairauteni, psykoosit ja muut oireet. Tie eheäksi olikin matka särkyneen mielen hyväksymiseen.

Pieni päivitys voinnista

Hetki taas vierähtäny edellisestä päivityksestä.. Olen kaiken vapaa-aikani kirjoittanut (kaikkea muuta kuin blogia). Vointi on hyvä..rauhallinen..ja tasainen.. Psykoosi lääkitystäni nostettiin reilusti, joten olen kovin väsynyt. Jaksan kuitenkin hyvin pyörittää arkea, koska saan levätä tytön ollessa päiväkodissa. Olen yrittänyt rauhoittaa elämääni. Yksi juttu/päivä. Joko sali tai tapaaminen jonkun hoitavan tahon kanssa. Ja niin, minä kirjoitan. Aloitin juuri avoimessa yliopistossa kirjoituskurssin, joten niitäkin tehtäviä riittää kirjoitettavaksi. Voisi sanoa että kirjoitan päivittäin pari tuntia, mutta en ole siitä pahoillani, sillä pidän kirjoittamisesta. Aloin myös (taas) työstää kirjaa. Liekkö sitä koskaan julkaista, mutta on se ainakin terapiaa minulle.

Rauhallisella elämällä ja säännöllisellä päivärytmillä saan pidettyä itseni kunnossa. Siihen kuuluu myös täysi päihtettömyys. Voi kuulostaa tylsältä, mutta tällä hetkellä minä rakastan tappavan tylsää ja tasaista elämääni. Minulle on tärkeintä pitää pää kunnossa, kun lapsenikin on vielä niin pieni. Hän tarvitsee turvallisen ja hyvin voivan äidin.

Eipä minulla sen ihmeempiä, pieni päivitys voinnista 🙂

Sairauden oireilua, bipoko?

Huh huh, onpahan ollut aikamoinen kaksi viikkoa.. oikeastaan aikoimoinen vuosi, ehkä jopa lähes kolme vuotta. Syyllisyyteni äityi niin sairaanloiseksi, että saattoi jo puhua psykoottistasoisista oireista. Minulla oli hirveitä uskomuksia itsestäni ja muista, jotka eivät olleet totta. Psykoosilääkitystäni nostettiin roimasti ja nyt olo alkaa olla normaali. Oivalsin, ettei minulla vuoteen ole ollut näin tasapainoista oloa. 

Kulunut kolme vuotta on ollut todellista vuoristorataa päihdeongelman ja psyykkisten ongelmien vuoksi. Syksyn aikana, ehkä jo kesällä, olen ollut aikalailla vauhdikas. Olen aikatauluttanut elämäni niin kiireiseksi, ettei levolle ole jäänyt minkäänlaista sijaa. Olen kieltänyt bipon ja uskonut vakaasti siihen, että kaikki mielenterveys ongelmat johtuivat vain päihteistä ja että hallitsen oloni ja oireeni kun vain pysyn puhtaana. Parin kuukauden sisään olen aloittanut opinnot avoimessa yliopistossa, aloittanut salilla käynnin kolme kertaa viikossa, tapaan psyk.hoitajaa, perheohjaajaa ja päihdeohjaajaa, käyn päihdeklinikan ryhmässä + vertaistuksiryhmässä kaksi kertaa viikossa. Sen lisäksi kirjoitan hurjasti ja tietenkin pyöritän yksin arkea pikku neidin kanssa. Jollekin tämä voi kuulostaa ihan normaalilta elämältä ja tahdilta, mutta minun pääni ei kestänytkään jatkuvaa paikasta toiseen juoksemista. 

Nyt kun romahdin, olen joutunut alkaa käsitellä uudelleen kaksisuuntaista mielialalhäiriötä. Tällä hetkellä diagnoosi on tilassa: epäily. Ensi viikolla selviää menenkö uudelleen psykologin juttusille diagnoosin täsmentämistä varten. Toivon että tapaamiset toteutuu, koska haluan selvyyden diagnoosiini. Toisaalta en halua diagnoosia, koska halua olla ”terve”. Mutta näillä oireilla se tuskin pitää paikkansa. Joten toiseksi vaihtoehdoksi jää; nimen saaminen oireille. 

Lääkitykseni väsyttää kovasti, mutta hyvä puoli siinä on se, että joudun väkisinkin jättämään päiviin tilaa levolle. Toinen superhieno juttu on, että syyllisyyteni on helpottanut merkittävästi. Uskon, että pitkään jatkunut syyllisyyteni on ollut sairauden oireilua. Olen alkanu tiedostamaan, että olen hyvä, rakastava ja kärsivällinen äiti. Komentaminenkin on sitä rakkautta, jota annan lapselleni rajaamalla häntä. Tunnen kyllä piston sydämessäni, jos joskus huudan tyttärelleni, mutta ymmärrän että kaikilla menee hermot joskus ja osaan antaa itselleni anteeksi. 

Tällaista päivitystä tällä kertaa.. kirjoittelen taas kun tiedän diagnoosi asioistani enemmän. Aurinkoista syksyä rakkaat lukijat 🙂

Itselleen anteeksi antaminen

Minun pitäisi ihan todella oppia antamaan itse itselleni anteeksi. Painin kovan syyllisyyden kanssa. Taistelen niin menneiden asioiden, kuin tässäkin hetkessä tapahtuvien juttujen kanssa. Haen alituiseen anteeksiantoa, hyväksyntää ja positiivista vahvistusta joltakin ulkopuoliselta. Useimmiten se ihminen on äitini, mutta myös minua hoitavat tahot ja ystäväni joutuvat oloni helpottajiksi. Viime aikoina olen purkanut tuntojani menneistä eräälle ystävälleni joka on myös selättänyt päihdeongelman. Hän on ollut huomattavasti minua kauemmin puhtaana ja häneen on ollut helppo turvautua kun olen tunnustanut menneisyyteni haamuja hänelle. Haamuja, joita en ole paljastanut kenellekkään muulle. Hoitavien tahojen kanssa puhun alituiseen syyllisyydestäni, ihan niin paljon että jo itseäkin kyllästyttää. Äitini saa päivittäin kuulla syyllisyyden tunnoistani, jotka heräävät kun hermostun lapselleni, huudan tai olen kärttyinen syystä tai toisesta. Tällainen hyväksynnän hakeminen jollain tavalla kyllä helpottaa oloa. Auttaa suuresti kun joku ulkopuolinen sanoo, etten ole tehnyt mitään väärää, kaikki vanhemmat hermostuu joskus ja ettei minun kannata velloa menneissä. Haluaisin kuitenkin hieman luottaa itseeni enkä olla niin riippuvainen muiden anteeksiannosta. Totuus on kuitenkin se, että kukaan muu ei tuomitse minua niin kuin minä itse. Yksikään toinen ihminen ei ole niin ankara kuin minä olen itselleni.

Ajoittain minä kyllä luulen että kaikki muutkin tuomitsevat minut. Perjantaina päiväkodin opettaja pyysi, että perheohjaajamme osallistuisi tyttäreni vasu-keskusteluun. Minulla meni niin tunteeseen, että melkein koko vapaailta oli pilalla. Koin loukkauksena, ettei minun mielipidettä asiaan kysytty. Koin, että olen erikoisäiti, joka tarvitsee huolettavansa keskusteluun jonkun virallisen tahon mukaan. Koin ettei minuun luoteta ja niin edelleen, ja niin edelleen…
Minua suorastaan alkoi v*****aa.. Ajattelin, ettei minun ikinä olisi pitänyt pyytää päiväkodin väkeä verkostopalaveriini ja kertoa myös heille päihdeongelmastani. No jaa, en ole vieläkään päässyt ihan asian yli.. en osaa suhtautua niin, että päiväkotikin tahtoo vain meidän parasta. Meinasin mennä linjoja pitkin kun äitini totesi, että viime vuosina Suomessa on tapahtunut niin paljon kauheuksia, että ne haluaa olla tarkkoja.. v***u me ei olla mitään erikoistapauksia, ajattelin.
Mutta jätän tämän asian purkamisen tähän, koska en ole päässyt asian yläpuolelle eikä minulla ole siitä mitään rakentavaa sanottavaa..

Muiden mielipiteillä ja ajatuksilla on minulle aivan liikaa merkitystä. En osaa olla välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. En osaa itse antaa itselleni anteeksi ja tarvitsen siihenkin, pienissä ja suurissa asioissa, muiden hyväksynnän. En osaa tehdä päätöksiä itse vaan tarvitsen useinmiten äitini vahvistusta. Minun on tultava itsenäisemmäksi, vahvisuttava ja opittava luottamaan itseeni. Ensimmäisen askeleen koen edelleen olevan se, että kykenen itse antamaan itselleni anteeksi. En tiedä miten. En tiedä mistä aloittaa. Mutta kirjoitan aiheesta vielä. Tässäkin; päivä kerrallaan.

Turhia pelkoja

Lyhyen lyhyt päivitys 🙂

Olen ollut kotona pian kuukauden. Minkäänlaisia käyttöhaluja ei ole tarvinnut kärsiä. Minulla ei ole minkäänlaista kaipuuta takaisin vanhaan, päinvastoin nautin elämästäni juuri nyt, juuri sellaisena kuin se on. 
Mutta, minua vaivasi pitkään kauhea pelko. Pelkäsin niin, että valtava ahdistus oli koko ajan läsnä. Minä pelkäsin kuollakseni, että lähden käyttämään. Ajattelin alituiseen, että mitä jos psyykkinen vointini romahtaa, jos masennun ja alan taas kokea etten halua elämääni, lapseni tuntuisi vain taakalta. Pienintäkään merkkiä tällaisesta romahtamisesta ei ollut havaittavissa. Mutta se pelko oli suuri, koska uskon em. tilanteen olevan ainoa, missä retkahdus voisi olla lähellä. Siis jos menettäisin todellisuuden tajuni. Tähän pelkoon sain helpotuksen vertaistukiryhmästä. Eräs vertaiseni sanoi, ettei kukaan lähde käyttämään vahingossa. Sain oivaltaa, että joutuisin tekemään monen monta valintaa ennen kuin olisin kentällä. Ja niitä valintoja minä en usko tekeväni. Hän muistutti myös, että voin rauhassa romahtaa, ryhmässä on monta tukijaa 🙂 Näin, se ahdistus oli tiessään, mitään sellaista ei voi tapahtua, mitä en itse päätä tehdä, ainakaan päihteiden käytön suhteen. Ja minä tiedän, että jos palaan kentälle, kuolen.
Ja kuolen vieläpä hyvin nopeasti, joten minun olisi sama tappaa itseni. Eli on yhtä realistista pelätä päihteiden käyttöä kuin yks, kaks hetkenmielijohteesta tapahtuvaa itsemurhaa.

Minulla on siis kaikki paremmin kuin hyvin. Minulla on maailman ihanin kohta kolme vuotias neiti, ympärillä päihteettömiä ystäviä, tukea antavat vanhemmat, opinnot avoimessa yliopistossa yms. yms. Hetki ja päivä kerrallaan.

Suuttuminen ja syyllisyys

Taas kerran tekstini liittyy syyllisyyteen. Kärsin kovasti kevään tapahtumista, mutta en nyt keskity pääasiassa siihen. Kirjoitan vihan tunteen aiheuttamasta syyllisyydestä.

Erityisesti jos suutun tyttärelleni minussa herää syyllisyys. Luulen sen osittain johtuvan siitä, että omat odotukset äitiydelleni ovat korkeat. Minun pitäisi omasta mielestäni olla koko ajan rakastava vanhempi, jolla riittää kärsivällisyyttä. Haluaisin aina vain hymyillä lempeyttä huokuen. Kun sitten menetän malttini ja korotan ääntäni, koen epäonnistuneeni äitinä. 
Syyllisyys kumpuaa varmaan myös pelosta. Vihan tunne on minulle vaikea käsitellä ja päihtyneenä se on ollut myös täysin hallitsematon tunne. Parisuhteessani sain vaikeita itku-, raivokohtauksia, joiden aikana menetin totaalisesti kontrollin. Vahingoitin pääasiassa itseäni, joskus puolisoani ja tavaroita. Näistä olenkin jo kertonut aiemmin. Koskaan en ole vahingoittanut lastani, huutamista lukuunottamatta, mutta kokemus vihan hallitsemattomuudesta pelottaa. Vaikkakaan en ole minkäänlaisia ”kohtauksiakaan” saanut erottuani reilusti yli vuosi sitten. 
Kuitenkin ennen hoitoon lähtöä, koen huutaneeni tytölleni alituiseen. Se oli todella väärin, koska purin vain pahaa oloani lapseen. Vaikka käytin päihteitä vain tytön olessa hoidossa, jatkuva paha olo käytöstä oli läsnä. Voin huonosti ja olin kireä ja vihainen koko ajan. Nyt on vaikea hyväksyä, että joskus ihan jokainen vanhempi menettää malttinsa, korottaa ääntään ja rajaa lastaan. Kun huudan lapselleni, muistan aina mitä oli puoli vuotta sitten. Enkä voi antaa itselleni anteeksi.

Tämän luulen olevan juuri avain tähän syyllisyyteen. Itselleen anteeksi antaminen. Olen saanut hurjasti kärsivällisyyttä ja jos huudan tyttärelleni, siihen on yleensä järkevä syy. En huuda siksi, että olen väsynyt, vieroitusoireiden vallassa tai psyykkeeni on romahtamassa. Korotan ääntäni koska siihen on aihetta. Esimerkkinä, yhtenä päivänä kokeilin onko tytön suussa kivi, kun narskutteli. Hän puri minua takahampailla kovin sormeeni. Ei päästänyt irti vaikka käskin lopettaa. Kun hän vihdoin lopetti, minä ihan kovalla äänellä ja tiukasti sanoin: ”sinä et ikinä koskaan milloinkaan, missään tilanteessa pure ketään!”. En tiedä toiminko oikein, mutta syyllisyys oli suuri kun lapsi alkoi itkien pyytämään anteeksi. Vanhempana minun ei ehkä olisi tarvinnnut korottaa ääntäni niin kovin, mutta jossain määrin tilanne oli ymmärrettävä. Tässä kohtaa minun kuuluukin rajata lastani. Minun tulisi oppia, ettei asiat ole enää niin kuin ne olivat puoli vuotta sitten. Se olisi helpompaa kun kykenisin antamaan itselleni menneet anteeksi. Anteeksi anto olisi myös tyttäreni kannalta parasta. Syyllisyys on raastava tunne. Toinen tärkeä seikka, jonka psyk.polin hoitaja toi esille, on tunteen hyväksyminen. Olen yrittänyt ajatella, että syyllisyys nyt vain kuuluu tähän kohtaan elämää. Yritän olla takertumatta tunteeseen, antaa sen vain tulla ja mennä. Hyväksyä sen olemassa olo. Aion antaa itselleni aikaa tämän syyllisyys-taistelun kanssa.

Tälläinen lyhyt pohdinta tähän kohtaan 🙂 Mukavaa syksyä lukijat <3

Kasvukipuja yhteisössä

Ajattelin tässä avata syvemmin matkastani päihdekuntoutuksessa. En halua, enkä edes tiedä saisinko, mainita paikan nimeä. Kyseessä kuitenkin on yhteisöhoito, joten puhun yhteisöstä.

Tulin yhteisöön lyötynä. Addiktioni oli nujertanut minut. Olin löytänyt henkilökohtaisen pohjani, syvemmälle en enää voinut vajota.. olinhan antanut lapseni pois. Olin peloissani, epätoivoinen ja voi kai puhua harhaisuudestakin. Erään sanoja lainatakseni; olin yhteisöön tullessa ”ihan sekaisin!”. En kunnolla edes muista ensimmäisiä viikkoja, mutta minulle on kerrottu, että ensi töikseni luettelin liudan psykiatrisia ongelmia, joista kärsin.
Olinhan minä huonossa hapessa. Muistan kuinka koin kaikkien vihaavan minua, haluavan minusta eroon ja juonivan minua vastaan. Räikein muistoni alusta on kun kuvittelin toisen asiakkaan kuvaavan minua yhteisön puhelimella ja lähettelevän sitten videokuvaa omille ystävilleen kertoen ”millainen idiootti meillä täällä on!”.

Harhaisuus helpotti hiljalleen yhteisön muuttuessa, mutta todellinen taistelu vasta alkoi. Aloin kärsiä sietämättömistä käyttöhaluista. Minulla oli kaiken aikaa voimakkaita ja todentuntuisia mielikuvia piikittämisestä, saatoin jopa tuntea pirin suonissani. Kamppailin kahden vaiheilla; käyttääkö vielä vai ei. Pelastukseni oli suurehko vastuutehtävä jonka sain hoidettavakseni. Toinen apu tapahtui omassa ajattelussa. Päätin luovuttaa. Lakkasin taistelemasta. Hyväksyin, että toipuvalla narkkarilla on käyttöhaluja, mutta se ei kuitenkaan tarkoita, että minun tarvitsisi enää käyttää. Halut ovat ajatuksia, niiden ei tarvitse johtaa toimintaan. Olen kyllä varma, että jos tyttäreni ei olisi ollut hoidossa kanssani, olisin lähtenyt vetämään. Olen kiitollinen, että sain kärsiä nuo sietämättömät himot turvallisessa ympäristössä. Se oli yksi elämäni vaikeimmista kamppailuista, mutta selvisin siitä ja nyt olen saanut olla ilman vetohaluja. Toki käyttöajatuksia on silloin tällöin edelleen, mutta en ole käynyt käyttääkö vai ei-taistelua pitkään aikaan. Vakaa aikomukseni on pysyä puhtaana. Pelko käyttämään joutumisesta on edelleen suuri, mutta se vain vahvistaa minussa halua olla nyt hyvä äiti lapselleni.
Käyttöhalu-taistelun jälkeen taistelin vielä syyllisyyden ja ulkopuolisuuden tunteen kanssa.

Syyllisyys on tunne, jonka kanssa taistelen edelleen. On kauheaa ajatella miten olin valmis jättämään lapseni. Ainoa onni on, että tulin ajoissa järkiini. Lasta ei ehditty sijoittaa sijaisperheeseen. Eräs sunnuntai pyörin kotona – krapulassa, laskuissa, totaalisen tuskissani. Tiesin etten voinut elää ilman lastani. Oli selviö, että ilman tyttö tapan itseni.. joko huumeilla tai nopeammin olisin riistänyt henkeni kerta heitolla. Järjettömässä syyllisyyden ja ikävän tuskassani päätin soittaa lastensuojeluun, että haluan lapseni kanssa hoitoon. Soitin seuraavana aamuna. Sain kuulla, että tytölle oli juuri löytynyt sijaiskoti, mutta onnekseni minun ehdotukseen tartuttiin ja alettiin järjestää hoitopaikkaa. Kaksi viikkoa olin hoidossa yksin. Elämäni pisimmät kaksi viikkoa. Kun sain tytön luokseni aloin ymmärtää kuinka suuresti häntä rakastankaan. Myöhemmin eräällä kotiharjoittelulla se tunne todella iski tajuntaan. Huomasin olevani onnellinen. Onnellinen siitä että on me, me kaksi. Juuri me, eikä muuta tarvita.
Minulla oli syntynyt suhde mieheen, joka oli toisessa hoitolaitoksessa. Kun hän päätti lähteä käyttämään oivalsin sen. Minä en tarvitse miestä. En tunnekuohuja, en pettymyksiä. Ainoa asia millä tässä maailmassa on merkitystä on lapseni.
Mutta syyllisyys, se kalvaa.
Toisaalta olen ajatellut, että suuren äidinrakkauden myötä, jonka olen saanut, on tullut syyllisyys. Toisaalta syyllisyys on antanut minulle kärsivällisyyttä. Haluan olla hyvä äiti.

Ulkopuolisuus on ikävä tunne. Se tunne valtasi minut uudelleen loppuvaiheessa hoitoa. Yhteisö muuttui muuttumistaan ”pitkän” hoitoni aikana. Kirjoitan sanan pitkä heittomerkeissä, koska koen hoitoni olleen vähintäänkin sen pituinen kuin tarvitsin. Ikävä kyllä hoidot ovat nykyään kovin lyhyitä, vain muutaman kuukauden mittaisia, joten minun hoidostani täytyy puhua pitkänä hoitona. Tarvitsin viidestä kuukaudesta jokaisen päivän, vaikkakin olin uloskirjautumassa jo kolme viikkoa ennen hoidon päättymistä ulkopuolisuuden tunteen vuoksi. Koin ettei yhteisö enää toiminut. Vastuutehtäviä ei hoidettu niin kuin piti ja näin epäkohtia joka puolella. Yhteisöön muodostui klikki, jonka ulkopuolelle koin jääväni. Silloinkin kun yhteisö ei mielestäni toiminut, sain oppia itsestäni. Olen edelleen epävarma. Pelkään, että minusta ei pidetä ja heti kun joku porukka viettää enemmän aikaa keskenään, ajattelen että minussa on jotain vikaa kun minua ei pyydetä mukaan.
Tällä kertaa kokemukseni ei musertanut minua, muistin että oli yhteisö johon kuuluin olennaisesti ja minusta pidettiin. Oivalsin, että uudessa yhteisössä olin suurimman osan ajasta pois ja monet eivät tunteneet minua juuri ollenkaan. Uloskirjautumis ajatukseni muuttui kun puhuin yhden toisen asiakkaan kanssa. Keskustellessa muistin, miten olin monille sanonut hoidon aikana, että ”pysy täällä, tuntu miltä tuntu!”. Oli aika toimia omien neuvojen mukaan. Olen kiitollinen, että hoidin hoidon kunnialla loppuun.

Nyt on hyvä olla kotona. Olen onnellinen. Olen kiitollinen. Ja olen helpottunut, ettei minun tarvitse enää käyttää.

Rehellinen vuodatus

Hei lukijat (mikäli niitä vielä tällä blogilla on). Olen pahoillani etten ole saanut kirjoitettua hoidon aikana. Hoito on ollut todella intensiivinen ja toipuessa blogi on jäänyt sivuun mielestä. Lupasin kirjoittaa täydellä rehellisyydellä seuraavan tekstin. Ja sen teen. Aluksi haluan kuitenkin sanoa etten aio muuttaa blogini ideaa, vaikkakin sisältö saattaa olla hieman toisenlaista. Huumeiden käytön myöntäminen ja addiktion kanssa taistelu ovat muuttaneet minua ja elämääni. Mutta käyn edelleen taistelua mielenterveysongelmien kanssa, jotka tosin ovat helpottaneet paljon päihteettömän elämäntavan ansiosta. Mutta rikkinäinen ihminen olen edelleen ja aion kertoa toipumisesta, edelleen yrittäen kasvaa ihmisenä.

No niin, asiaan. Aloitin päihteiden käytön 12 vuotiaana alkoholilla. Viinan kittaaminen oli heti ensimmäisen kokeilun jälkeen joka viikonloppuista, joskus molempina päivinä. Muistan ikuisesti sen hetken, kun isältä varastetusta koskenkorvasta humaltuneena tuijotin  säästöpankin kylttiä ja huusin: ”nyt mä oon kännissä!”. Vuosia ei seurannut kuin muutama,kun aloin polttaa pilveä. Se ei alkuunkaan ollut minun juttu. En pitänyt siitä olosta minkä sain, mutta pitihän sitä poltella, kun muutkin.. Sairastuttuani syöpään 14 vuotiaana, lopetin kaikkien päihteiden käytön, mutta hyvin pian parannuttuani aloin taas ryypätä, mutta huumeet saivat jäädä. Vielä parikymppisenä olin niin tyhmä, että päätin kokeilla amfetamiinia. Ja sehän kolahti ja kovaa. Rakastin manioita ja nyt sain huomata, että sellaisen olotilanhan saa ihan itse aikaan aineella. Piri oli rakkauteni ja koukutuin heti. Ehdin käyttää kaksi vuotta, kun vanhempani saivat tietää. Käyttäminen oli minun mielestä suorastaan ihanaa, mutta rakastin vanhempiani ja päätin lähteä kuntoutukseen 2011. Ilman minkäänlaista todellista motivaatiota lopettaa. Olin hoidossa kahdeksan kuukautta, mutta retkahdin jo hoidon aikana. Tutustuin laitoksessa tyttäreni isään ja kotiutuessamme päädyimme lähes suoraan ryyppykierteeseen. Ryyppäsimme kaikki rahamme ja pahimmillaan olimme nälissämme. Viimeisillä rahoilla ostettiin mieluummin kaljalaatikko kuin ruokaa. Huumeetkin palasivat kuvioihin nopeasti. Elämä oli hurjaa, viinaa, joskus huumeita, riitelyä ja väkivaltaisia tappeluita.
Tulin raskaaksi 2014. Päihteiden käyttö loppui kohdallani kuin seinään, eikä se oikeasti ollut edes vaikeaa. Mutta tytön synnyttyä ja kasvettua puoli vuotiaaksi, käyttö alkoi taas. Minun kohdalla se oli hyvin harvoin, mutta alkoholia kului aina kun tyttö oli hoidossa. Jossain vaiheessa käyttö lisääntyi lisääntymistään. Kunnes vuosi sitten aloin romahdella. Vajosin syvään käyttämisen pakko mielteeseen, vaikka en käyttänyt kuin silloin kun tyttö oli hoidossa. Kaiket päivät minä vain makasin sohvalla ja mieli oli kentällä. Tytön kanssa kommunikaatio oli usein vain huutamista minun osalta. Aloin kokea taas etten halua elämääni enkä lastani. Luulen, että olin psyykkisesti todella huonossa kunnossa.
Maaliskuussa jouduin sairaalaan suljetulle ja siellä vaadin että tytär pitää sijoittaa. Ja näin alettiin toimiakin. Ja minä olin vapaa vetämään mitä ikinä halusin, niin paljon kuin halusin. Mutta ei, ei se elämä ollutkaan kivaa, ei edes kohtuullista. Minä kärsin, suorastaan kiduin.. tuska tyttärestä oli niin suuri että en voinut olla kuin sekaisin lähes kaiken aikaa. Tulin vihdoin siihen pisteeseen, että halusin aluksi vastustamaani laitoshoitoon. Lastensuojelu oli tyytyväisiä ratkaisuuni ja niin pääsimme yhdessä lapseni kanssa hoitoon.

Tyttö oli onneksi vain kaksi kuukautta perhekeskuksessa. Tuska siitä on vieläkin suuri, mutta olen yrittänyt nähdä asian niin, että oli hyvä nähdä tämäkin vaihtoehto. Enää minun ei tarvitse miettiä että haluanko lapsestani eroon ja kentälle. En halua. Mikään elämässän ei koskaan ole ollut niin raastavaa kuin olla erossa lapsestani.

Päihteettömyydestään ei koskaan voi olla varma, pelkään kuollakseni että joudun vielä käyttämään. Mutta silti en tiedä mikä maailman mahti minut siihen vielä ajaisi.

Tämä vuodatus ei ehkä ole sitä mitä blogissani haen, mutta halusin kertoa lukijoille suunnilleen kuinka asiat menivät. Jatketaan ensi kerralla kasvusta jonka sain tehdä päihdekuntoutukseesa, kotiudun vajaan kahden viikon päästä 🙂

Kiitos kaikille, ketkä tätä vielä lukevat 🙂