Tylsää, mutta onnellista

Taas menee paremmin ja on sellainen tyynempi kausi. Valitettavasti nämä paremmat ajat ovat viime vuosien ajan jääneet kovin lyhyiksi, mutta nautin kuitenkin täysin rinnoin. Elämäni on tasaista, rauhallista ja rutiinien täyttämää. Oikeastaan elämäni on tylsää, mutta olen kiitollinen tylsästä elämästäni. Käyn salilla, kirjoittelen, muutaman päivän viikosta olen päiväosastolla ja illat sekä viikonloput vietän tyttäreni kanssa. Tylsää, mutta onnellista. Ajoittain kärsin ahdistuksesta; olen muka huono äiti. Se ei ole totta. Se on vain minun ajatus ja olen oppinut ettei ajatukseni suinkaan ole tosia-asioita. Se on vain mieleni höpinää ja se hiljenee kun kiitän mieltäni moisesta ajatuksesta. Tämä on eräs tekniikka jonka löysin parhaillaan lukemastani kirjasta. Ajatukset ovat vain sanoja. Eipä muuta, jatkan lauantai-illan viettoa telkkarin äärellä 🙂

Sairauden ja itsensä hyväksyminen

Kirjoittelen puhelimella, koska nyt ei ole mahdollisuutta käyttää konetta. Anteeksi siis kirjoitusvirheet.

Puhtaaksi ja raittiiksi tulemisen jälkeen elämä on ollut raskasta. Olen keväällä ollut kaksi vuotta puhtaana ja suurimman osan aikaa olen sairastanut psyykkisesti. Edellisen vuoden aikana olin sairaalassa kolme kertaa. Psykoottinen masenuus, mania ja masennus. Viime kesänä hoito venyi kuuden viikon mittaiseksi. Elämä on ollut vaikeampaa kuin koskaan käyttäessäni. Olen pohtinut tähän syytä. Aloitin päihteiden käytön nuorena juuri siksi että se helpotti pahaa oloa. Koukutuin myöhemmin amfetamiiniin koska se poisti sen kirotun tuskan. Ja nyt olen joutunut kohtaamaan sairauteni juuri sellaisena kuin se on, ilman mitään helpotusta. Ilman omia lääkkeitä ja aineita. Se on ollut raastavaa. Psykiatri sanoi sairauteni olevani vaikea oireinen ja vaikea hoitoinen. Sen olen todella joutunut kohtamaan ja tuntuu kuin olisin vasta sairastunut. Sairaudenkuvani on muuttunut enkä meinaa kestää sitä. Tässä hetkessä joudun opettelemaan sairauden hyväksymistä uudelleen.

Yksi asia on kuitenkin muuttunut parempaan suuntaan. Kun olen hyvävointinen, en kanna sitä suurta syyllisyyttä lapseeni liittyen. Oivalsin, että ajatus: ”olen huono äiti!” ei johda mihinkään. Olenkin alkanut enemmän kiinnittää huomiota siihen kuinka voin tehdä asiat paremmin. Ja ei se aina onnistu, mutta minä olen inhimillinen ja hyvä äiti juuri sellaisena kuin olen. Rukoilen kärsivällisyyttä ja vastauksena sain yhdestä elokuvasta ettei Jumala anna kärsivällisyyttä vaan tilaisuuksia olla kärsivällinen. Minä otin tästä kopin ja teen oman osuuteni käyttämällä tilasuudet hyväkseni.

Taas on kulunut aikaa siitä kun olen viimeksi kirjoittanut. Ajattelin jättää blogini hetkeksi ”lepäämään”. En ole juurikaan tehnyt uusia oivalluksia enkä jaksa aina kirjoittaa yhtä ja samaa. Vointini vaihtelee, tällä hetkellä etsin itselleni psykoterapeuttia. Ehkäpä palaan vielä kirjoittamaan, mutta nyt haluan keskittyä elämäntarinani työstämiseen, itseni hoitamiseen ja erityisesti tyttäreeni. Kiitos lukijat, käyn kyllä lukemassa kommentteja ja vastailen niihin.

Aurinkoista loppu talvea ja tulevaa kevättä 🙂

Tie eheäksi

On ollut aikamoinen syksy. Oikeastaan vaikea oireiluni alkoi jo loppu kesästä. Nyt siirryin psykiatrian poliklinikalta päiväyksikköön joka päiväiseen hoitoon. Sairaalaan en halua, koska tyttäreni joutuisi silloin perhekeskukseen ja se ei ole vaihtoehto kuin äärimmäisessä tilanteessa. Päiväosasto on osoittautunut hyväksi vaihtoehdoksi. Olen siellä päivät kun tyttö on päiväkodissa. Illat saan sitten rauhassa olla lapseni kanssa, mikä on minulle tärkeää.

Kielsin pitkään oireeni ja sairauteni. Uskoin että kaikki on johtunut vain päihteistä ja nyt kun olen ollut pitkään puhtaana hallitsisin oireeni, jos niitä edes olisi. Sairas minä kuitenkin olen. Kaksisuuntainen mielialahäiriö ja rajatilapersoona on tämän hetken diagnostiikka. Elämä on tasapainoilua vanhemmuuden ja mielenterveysongelmien kanssa. Kaikista tärkeintä minulle on tällä hetkellä ja tulevina vuosina turvata tytölle tasapainoinen ja hyvä äiti. Millään muulla ei ole minulle merkitystä, joten haaveet työn teosta/opiskelusta saa jäädä. Minun on myönnettävä, että selviän tämän hetkisestä elämästä ihan hyvin, mutta mitään lisä stressiä siihen ei mahdu. Pää ei kestä stressiä.

Olen tehnyt näitä asioita pohtiessani oivalluksen.  Tie eheäksi ei tarkoittanutkaan parantumista. Se ei tarkoittanut onnelan löytämistä. Ei syvää helpotusta, eikä edes sitä eheäksi tuloa. Tai ehkä se tarkoitti kaikkia näitä sairauden hyväksymisellä. En parane, en ole kaiken aikaa onnellinen, enkä edes helpottunut. Ehjäksi en tule koskaan, sillä elämä keksii aina uusia säröjä sieluun, niin kuin sen kuuluukin. Minä luovutin eheäksi tulon suhteen. Sairauteni on tosi. Minun on hyväksyttävä sairauteni, psykoosit ja muut oireet. Tie eheäksi olikin matka särkyneen mielen hyväksymiseen.

Pieni päivitys voinnista

Hetki taas vierähtäny edellisestä päivityksestä.. Olen kaiken vapaa-aikani kirjoittanut (kaikkea muuta kuin blogia). Vointi on hyvä..rauhallinen..ja tasainen.. Psykoosi lääkitystäni nostettiin reilusti, joten olen kovin väsynyt. Jaksan kuitenkin hyvin pyörittää arkea, koska saan levätä tytön ollessa päiväkodissa. Olen yrittänyt rauhoittaa elämääni. Yksi juttu/päivä. Joko sali tai tapaaminen jonkun hoitavan tahon kanssa. Ja niin, minä kirjoitan. Aloitin juuri avoimessa yliopistossa kirjoituskurssin, joten niitäkin tehtäviä riittää kirjoitettavaksi. Voisi sanoa että kirjoitan päivittäin pari tuntia, mutta en ole siitä pahoillani, sillä pidän kirjoittamisesta. Aloin myös (taas) työstää kirjaa. Liekkö sitä koskaan julkaista, mutta on se ainakin terapiaa minulle.

Rauhallisella elämällä ja säännöllisellä päivärytmillä saan pidettyä itseni kunnossa. Siihen kuuluu myös täysi päihtettömyys. Voi kuulostaa tylsältä, mutta tällä hetkellä minä rakastan tappavan tylsää ja tasaista elämääni. Minulle on tärkeintä pitää pää kunnossa, kun lapsenikin on vielä niin pieni. Hän tarvitsee turvallisen ja hyvin voivan äidin.

Eipä minulla sen ihmeempiä, pieni päivitys voinnista 🙂

Sairauden oireilua, bipoko?

Huh huh, onpahan ollut aikamoinen kaksi viikkoa.. oikeastaan aikoimoinen vuosi, ehkä jopa lähes kolme vuotta. Syyllisyyteni äityi niin sairaanloiseksi, että saattoi jo puhua psykoottistasoisista oireista. Minulla oli hirveitä uskomuksia itsestäni ja muista, jotka eivät olleet totta. Psykoosilääkitystäni nostettiin roimasti ja nyt olo alkaa olla normaali. Oivalsin, ettei minulla vuoteen ole ollut näin tasapainoista oloa. 

Kulunut kolme vuotta on ollut todellista vuoristorataa päihdeongelman ja psyykkisten ongelmien vuoksi. Syksyn aikana, ehkä jo kesällä, olen ollut aikalailla vauhdikas. Olen aikatauluttanut elämäni niin kiireiseksi, ettei levolle ole jäänyt minkäänlaista sijaa. Olen kieltänyt bipon ja uskonut vakaasti siihen, että kaikki mielenterveys ongelmat johtuivat vain päihteistä ja että hallitsen oloni ja oireeni kun vain pysyn puhtaana. Parin kuukauden sisään olen aloittanut opinnot avoimessa yliopistossa, aloittanut salilla käynnin kolme kertaa viikossa, tapaan psyk.hoitajaa, perheohjaajaa ja päihdeohjaajaa, käyn päihdeklinikan ryhmässä + vertaistuksiryhmässä kaksi kertaa viikossa. Sen lisäksi kirjoitan hurjasti ja tietenkin pyöritän yksin arkea pikku neidin kanssa. Jollekin tämä voi kuulostaa ihan normaalilta elämältä ja tahdilta, mutta minun pääni ei kestänytkään jatkuvaa paikasta toiseen juoksemista. 

Nyt kun romahdin, olen joutunut alkaa käsitellä uudelleen kaksisuuntaista mielialalhäiriötä. Tällä hetkellä diagnoosi on tilassa: epäily. Ensi viikolla selviää menenkö uudelleen psykologin juttusille diagnoosin täsmentämistä varten. Toivon että tapaamiset toteutuu, koska haluan selvyyden diagnoosiini. Toisaalta en halua diagnoosia, koska halua olla ”terve”. Mutta näillä oireilla se tuskin pitää paikkansa. Joten toiseksi vaihtoehdoksi jää; nimen saaminen oireille. 

Lääkitykseni väsyttää kovasti, mutta hyvä puoli siinä on se, että joudun väkisinkin jättämään päiviin tilaa levolle. Toinen superhieno juttu on, että syyllisyyteni on helpottanut merkittävästi. Uskon, että pitkään jatkunut syyllisyyteni on ollut sairauden oireilua. Olen alkanu tiedostamaan, että olen hyvä, rakastava ja kärsivällinen äiti. Komentaminenkin on sitä rakkautta, jota annan lapselleni rajaamalla häntä. Tunnen kyllä piston sydämessäni, jos joskus huudan tyttärelleni, mutta ymmärrän että kaikilla menee hermot joskus ja osaan antaa itselleni anteeksi. 

Tällaista päivitystä tällä kertaa.. kirjoittelen taas kun tiedän diagnoosi asioistani enemmän. Aurinkoista syksyä rakkaat lukijat 🙂

Itselleen anteeksi antaminen

Minun pitäisi ihan todella oppia antamaan itse itselleni anteeksi. Painin kovan syyllisyyden kanssa. Taistelen niin menneiden asioiden, kuin tässäkin hetkessä tapahtuvien juttujen kanssa. Haen alituiseen anteeksiantoa, hyväksyntää ja positiivista vahvistusta joltakin ulkopuoliselta. Useimmiten se ihminen on äitini, mutta myös minua hoitavat tahot ja ystäväni joutuvat oloni helpottajiksi. Viime aikoina olen purkanut tuntojani menneistä eräälle ystävälleni joka on myös selättänyt päihdeongelman. Hän on ollut huomattavasti minua kauemmin puhtaana ja häneen on ollut helppo turvautua kun olen tunnustanut menneisyyteni haamuja hänelle. Haamuja, joita en ole paljastanut kenellekkään muulle. Hoitavien tahojen kanssa puhun alituiseen syyllisyydestäni, ihan niin paljon että jo itseäkin kyllästyttää. Äitini saa päivittäin kuulla syyllisyyden tunnoistani, jotka heräävät kun hermostun lapselleni, huudan tai olen kärttyinen syystä tai toisesta. Tällainen hyväksynnän hakeminen jollain tavalla kyllä helpottaa oloa. Auttaa suuresti kun joku ulkopuolinen sanoo, etten ole tehnyt mitään väärää, kaikki vanhemmat hermostuu joskus ja ettei minun kannata velloa menneissä. Haluaisin kuitenkin hieman luottaa itseeni enkä olla niin riippuvainen muiden anteeksiannosta. Totuus on kuitenkin se, että kukaan muu ei tuomitse minua niin kuin minä itse. Yksikään toinen ihminen ei ole niin ankara kuin minä olen itselleni.

Ajoittain minä kyllä luulen että kaikki muutkin tuomitsevat minut. Perjantaina päiväkodin opettaja pyysi, että perheohjaajamme osallistuisi tyttäreni vasu-keskusteluun. Minulla meni niin tunteeseen, että melkein koko vapaailta oli pilalla. Koin loukkauksena, ettei minun mielipidettä asiaan kysytty. Koin, että olen erikoisäiti, joka tarvitsee huolettavansa keskusteluun jonkun virallisen tahon mukaan. Koin ettei minuun luoteta ja niin edelleen, ja niin edelleen…
Minua suorastaan alkoi v*****aa.. Ajattelin, ettei minun ikinä olisi pitänyt pyytää päiväkodin väkeä verkostopalaveriini ja kertoa myös heille päihdeongelmastani. No jaa, en ole vieläkään päässyt ihan asian yli.. en osaa suhtautua niin, että päiväkotikin tahtoo vain meidän parasta. Meinasin mennä linjoja pitkin kun äitini totesi, että viime vuosina Suomessa on tapahtunut niin paljon kauheuksia, että ne haluaa olla tarkkoja.. v***u me ei olla mitään erikoistapauksia, ajattelin.
Mutta jätän tämän asian purkamisen tähän, koska en ole päässyt asian yläpuolelle eikä minulla ole siitä mitään rakentavaa sanottavaa..

Muiden mielipiteillä ja ajatuksilla on minulle aivan liikaa merkitystä. En osaa olla välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. En osaa itse antaa itselleni anteeksi ja tarvitsen siihenkin, pienissä ja suurissa asioissa, muiden hyväksynnän. En osaa tehdä päätöksiä itse vaan tarvitsen useinmiten äitini vahvistusta. Minun on tultava itsenäisemmäksi, vahvisuttava ja opittava luottamaan itseeni. Ensimmäisen askeleen koen edelleen olevan se, että kykenen itse antamaan itselleni anteeksi. En tiedä miten. En tiedä mistä aloittaa. Mutta kirjoitan aiheesta vielä. Tässäkin; päivä kerrallaan.

Turhia pelkoja

Lyhyen lyhyt päivitys 🙂

Olen ollut kotona pian kuukauden. Minkäänlaisia käyttöhaluja ei ole tarvinnut kärsiä. Minulla ei ole minkäänlaista kaipuuta takaisin vanhaan, päinvastoin nautin elämästäni juuri nyt, juuri sellaisena kuin se on. 
Mutta, minua vaivasi pitkään kauhea pelko. Pelkäsin niin, että valtava ahdistus oli koko ajan läsnä. Minä pelkäsin kuollakseni, että lähden käyttämään. Ajattelin alituiseen, että mitä jos psyykkinen vointini romahtaa, jos masennun ja alan taas kokea etten halua elämääni, lapseni tuntuisi vain taakalta. Pienintäkään merkkiä tällaisesta romahtamisesta ei ollut havaittavissa. Mutta se pelko oli suuri, koska uskon em. tilanteen olevan ainoa, missä retkahdus voisi olla lähellä. Siis jos menettäisin todellisuuden tajuni. Tähän pelkoon sain helpotuksen vertaistukiryhmästä. Eräs vertaiseni sanoi, ettei kukaan lähde käyttämään vahingossa. Sain oivaltaa, että joutuisin tekemään monen monta valintaa ennen kuin olisin kentällä. Ja niitä valintoja minä en usko tekeväni. Hän muistutti myös, että voin rauhassa romahtaa, ryhmässä on monta tukijaa 🙂 Näin, se ahdistus oli tiessään, mitään sellaista ei voi tapahtua, mitä en itse päätä tehdä, ainakaan päihteiden käytön suhteen. Ja minä tiedän, että jos palaan kentälle, kuolen.
Ja kuolen vieläpä hyvin nopeasti, joten minun olisi sama tappaa itseni. Eli on yhtä realistista pelätä päihteiden käyttöä kuin yks, kaks hetkenmielijohteesta tapahtuvaa itsemurhaa.

Minulla on siis kaikki paremmin kuin hyvin. Minulla on maailman ihanin kohta kolme vuotias neiti, ympärillä päihteettömiä ystäviä, tukea antavat vanhemmat, opinnot avoimessa yliopistossa yms. yms. Hetki ja päivä kerrallaan.

Suuttuminen ja syyllisyys

Taas kerran tekstini liittyy syyllisyyteen. Kärsin kovasti kevään tapahtumista, mutta en nyt keskity pääasiassa siihen. Kirjoitan vihan tunteen aiheuttamasta syyllisyydestä.

Erityisesti jos suutun tyttärelleni minussa herää syyllisyys. Luulen sen osittain johtuvan siitä, että omat odotukset äitiydelleni ovat korkeat. Minun pitäisi omasta mielestäni olla koko ajan rakastava vanhempi, jolla riittää kärsivällisyyttä. Haluaisin aina vain hymyillä lempeyttä huokuen. Kun sitten menetän malttini ja korotan ääntäni, koen epäonnistuneeni äitinä. 
Syyllisyys kumpuaa varmaan myös pelosta. Vihan tunne on minulle vaikea käsitellä ja päihtyneenä se on ollut myös täysin hallitsematon tunne. Parisuhteessani sain vaikeita itku-, raivokohtauksia, joiden aikana menetin totaalisesti kontrollin. Vahingoitin pääasiassa itseäni, joskus puolisoani ja tavaroita. Näistä olenkin jo kertonut aiemmin. Koskaan en ole vahingoittanut lastani, huutamista lukuunottamatta, mutta kokemus vihan hallitsemattomuudesta pelottaa. Vaikkakaan en ole minkäänlaisia ”kohtauksiakaan” saanut erottuani reilusti yli vuosi sitten. 
Kuitenkin ennen hoitoon lähtöä, koen huutaneeni tytölleni alituiseen. Se oli todella väärin, koska purin vain pahaa oloani lapseen. Vaikka käytin päihteitä vain tytön olessa hoidossa, jatkuva paha olo käytöstä oli läsnä. Voin huonosti ja olin kireä ja vihainen koko ajan. Nyt on vaikea hyväksyä, että joskus ihan jokainen vanhempi menettää malttinsa, korottaa ääntään ja rajaa lastaan. Kun huudan lapselleni, muistan aina mitä oli puoli vuotta sitten. Enkä voi antaa itselleni anteeksi.

Tämän luulen olevan juuri avain tähän syyllisyyteen. Itselleen anteeksi antaminen. Olen saanut hurjasti kärsivällisyyttä ja jos huudan tyttärelleni, siihen on yleensä järkevä syy. En huuda siksi, että olen väsynyt, vieroitusoireiden vallassa tai psyykkeeni on romahtamassa. Korotan ääntäni koska siihen on aihetta. Esimerkkinä, yhtenä päivänä kokeilin onko tytön suussa kivi, kun narskutteli. Hän puri minua takahampailla kovin sormeeni. Ei päästänyt irti vaikka käskin lopettaa. Kun hän vihdoin lopetti, minä ihan kovalla äänellä ja tiukasti sanoin: ”sinä et ikinä koskaan milloinkaan, missään tilanteessa pure ketään!”. En tiedä toiminko oikein, mutta syyllisyys oli suuri kun lapsi alkoi itkien pyytämään anteeksi. Vanhempana minun ei ehkä olisi tarvinnnut korottaa ääntäni niin kovin, mutta jossain määrin tilanne oli ymmärrettävä. Tässä kohtaa minun kuuluukin rajata lastani. Minun tulisi oppia, ettei asiat ole enää niin kuin ne olivat puoli vuotta sitten. Se olisi helpompaa kun kykenisin antamaan itselleni menneet anteeksi. Anteeksi anto olisi myös tyttäreni kannalta parasta. Syyllisyys on raastava tunne. Toinen tärkeä seikka, jonka psyk.polin hoitaja toi esille, on tunteen hyväksyminen. Olen yrittänyt ajatella, että syyllisyys nyt vain kuuluu tähän kohtaan elämää. Yritän olla takertumatta tunteeseen, antaa sen vain tulla ja mennä. Hyväksyä sen olemassa olo. Aion antaa itselleni aikaa tämän syyllisyys-taistelun kanssa.

Tälläinen lyhyt pohdinta tähän kohtaan 🙂 Mukavaa syksyä lukijat <3